Kuten varmaan useasti blogia seuratessa on käynyt ilmi, eniten reissussa ollessa minulla oli ikävä kotoa hevosia ja tallielämää. Onneksi Islanti toimi täydellisenä poni-ikävän helpottajana, hevosiin kun ei voi tässä maassa olla törmäämättä! Kun kurvasimme Subarun nokan Reykjavikin keskustan ulkopuolelle ja jätimme taaksemme kerrostalot sekä monikaistaiset tiet, siintivät edessämme jylhän karut maisemat ja noita karskeja raameja pehmeämmäksi muuttavat islanninhevoset. Noita poninkokoisia, mutta ehdottomasti hevosiksi puhuteltavia, kavioeläimiä oli aivan joka puolella: mäennyppylällä, kaukana horisontissa, meren rannalla, lumikinoksen seassa – ja varsinkin siinä tien vierellä aidan tolppaan nojaamassa.
Timo saikin tehdä autonrottelollamme äkkijarrutuksia, kun tien vieressä näkyi täydellisiä kuvauspaikkoja tai vain aivan järjettömän lutuisia ja rapsutuksenhaluisia karvatursakkeita. Tämä ikuinen ponityttö nimittäin halusi tervehtiä ihan jokaikisen vastaan tulevan kaviokkaan. Kyllä ne hevoset ovat ihania, eiköstä vain? Eikä nuo maisematkaan hullummat ole.
Ja maailma on sun 
Ooo, ompas niin hienoja kuvia!!! Ei voi muuta sanoa kuin ooh ja aah!
Itsessä asuu vielä pienet heppatytön jäänteet, harrastin ratsastusta 10-12 vuotiaana, mutta harrastus jäi kalliudensa vuoksi ja heppaunelmat kuolivat pois. Pääsin viime syksynä herättelemään unelmia Mongolian aroilla ratsastusreissuilla ja oli aivan mahtava kokemus, vaikka sen 4 tunnin ratsastuksen jälkeen olikin perä aika hapoilla :P
Oooh, ratsastus Mongolian aroilla kuulostaa kyllä kokeilemisen arvoiselta! Perän hapotuksesta huolimatta! :D
Aivan ihania!
Eikö! :)
Moi! Löysin bloginne joskus viime vuoden toukokuussa, ja olen lukenut kaikki postauksenne. Olen vasta peruskoululaistyttö, mutta pisän itsekin paljon matkustamisesta ja reissuanne oli upeaa seurata kuvien ja tekstien mukana. Kun reissunne loppui, tuli itsellenikin fiilis: ”Mitä? Nytkö tämä jo loppui? Ettekö voisi lähteä toiseksekin vuodeksi reissuun? :)” Mutta oli kuitenkin mukavaa, että teillä oli onnistunut vuosi. Hyvää loppuvuotta ja kiitos palojon postauksista.
Hei Julia!
Kiva kuulla, että olet viihtynyt blogin parissa. Reissu on tosiaan loppunut ja olo on aika haikea. Onneksi kerrottavana on vielä useita tarinoita, kunhan ehtisin tässä työelämän tiimellyksessä niitä kirjoitella. Pysy siis kuulolla! :)