Ponitytön unelma

Kuten varmaan useasti blogia seuratessa on käynyt ilmi, eniten reissussa ollessa minulla oli ikävä kotoa hevosia ja tallielämää. Onneksi Islanti toimi täydellisenä poni-ikävän helpottajana, hevosiin kun ei voi tässä maassa olla törmäämättä! Kun kurvasimme Subarun nokan Reykjavikin keskustan ulkopuolelle ja jätimme taaksemme kerrostalot sekä monikaistaiset tiet, siintivät edessämme jylhän karut maisemat ja noita karskeja raameja pehmeämmäksi muuttavat islanninhevoset. Noita poninkokoisia, mutta ehdottomasti hevosiksi puhuteltavia, kavioeläimiä oli aivan joka puolella: mäennyppylällä, kaukana horisontissa, meren rannalla, lumikinoksen seassa – ja varsinkin siinä tien vierellä aidan tolppaan nojaamassa.

Timo saikin tehdä autonrottelollamme äkkijarrutuksia, kun tien vieressä näkyi täydellisiä kuvauspaikkoja tai vain aivan järjettömän lutuisia ja rapsutuksenhaluisia karvatursakkeita. Tämä ikuinen ponityttö nimittäin halusi tervehtiä ihan jokaikisen vastaan tulevan kaviokkaan. Kyllä ne hevoset ovat ihania, eiköstä vain? Eikä nuo maisematkaan hullummat ole.

poni6

poni1

poni2

poni7

poni8

poni11

poni9

poni13

oini9

poni16

poni14

poni10

islanti15

poni5

Mainokset

Seikkailujen seikkailu – Sajama


Ne parhaimmat ja ikimuistettavimmat seikkailut alkavat yleensä hetken mielijohteesta, pikaisesta laukun pakkaamisesta ja hieman raamittomasta tulevaisuudesta. Yksi hullu idea saattaa muuttaa täysin reissureitin suunnan ja tuoda mukanaan niin uusia ystäviä kuin uskomattomia kokemuksia. Meidän kohdallamme yhden maailmanympärysmatkan mieleenpainuvimmista seikkailuista sai aikaan postikortti ja hollantilainen pariskunta.

Tutustuimme maailman vaarallisimmalla tiellä tehdyllä pyöräretkellä ikäiseemme hollantilaispariskuntaan, jonka opaskirjan sivujen välistä löytyi La Pazin markkinakadulta ostettu postikortti lumihuippuisine maisemineen. Hullu idea etsiä postikortin maisemat sai alkunsa Cafe Banaisissa oluttuoppiin venyneellä päiväkahvilla ja jo heti seuraavana aamuna istuimme paikallisbussissa matkalla kohti Sajaman luonnonpuistoa.

Vaihdoimme paikallisbussin tinkausoperaation jälkeen minibussiin Patacamayassa ja jatkoimme matkaa kuskin nauraessa partaansa takataskuun sujahtaneen boliviaanotukon ansiosta. Maisemat tien varrella olivat varsin karut: kuivaa maata, heinätuppoja, laamalaumoja ja yksinäisiä paimenia. Muutama collectivo ohitti pakumme, muuten autiomaa oli hiljainen ja autio. Horistontissa siinsivät postikortin lumihuippuiset tulivuoret ja tiesimme pian olevamme perillä seikkailussamme, pienessä Sajaman kylässä, keskellä ei mitään.

saja1

saja2

saja4

saja6

Pölisevän hiekkatien päässä vuorten turvallisessa vartioinnissa seisoi tuulen tuiverruksessa vaatimaton savitaloista ja heinäkatoista koostuva pikkukylä. Kaikkialla oli hiljaista ja kylän tiet tyhjät. Majapaikkamme huoneet olivat kylmiä ja sängyn peitot paksuja. Koko kylän väki istui pääaukion isoimman talon salissa päättämässä asioistaan, talojen ovet olivat kiinni ja meillä oli hieman epätodellinen olo kurkkiessamme talojen sisälle etsiessämme evästä itsellemme. Erään oven takaa meitä tervehti vanha rouva, Señora Sofia, joka lupasi tarjota meille lounasta kotonaan. Talon nurkassa hellalla kypsyi riisi ja kananmunat rouva paistoi lattialla kaasuliedellä. Valkoisia seiniä koristivat kuvat laamoista ja kahvikupissa oli punaisissaan joulupukki. Señora Sofia otti kanssamme lasillisen punaviiniä, uhrasi muutaman tipan Pachamamalle ja toivoi meidän kertovan hänen kirkon vieressä olevasta käsityökaupasta sekä ruokailumahdollisuudesta myös muille tapaamillemme seikkailijoille.

saja7

Illalla upean auringonlasku kietoi koko hiljaisen kylän vaalenapunaiseen ja kirkkaan violettiin valoon. Maailma näytti kauniimmalta kuin koskaan ja pimeyteen katoava valo täydellisessä hiljaisuudessa loi iltaan ihmeellistä taikaa. Lauseet vaihtuivat kuiskauksiksi, yhtäaikaisiksi huokailuiksi ja hitaasti kylään palaaviksi askeliksi. Sähkökatko pimensi koko kylän ja löysimme otsalamppujen valossa kynttilällä valaistuun kylän ainoaan ruokapaikkaan. Söimme paistetut perunat pienessä huoneessa kahden meidän lisäksi kylään eksyneen ranskalaisen tytön kanssa kynttilän steariinin valuessa kerniliinalle. Vaikka yhteistä kieltä oli vain muutaman sanan verran, ilman sanojakin ymmärsimme hetken ihmeellisyyden, me ainoat eksyneet tähän paikkaan, tähän pysähtyneeseen maailmaan.

wuhuu

Postikorttikuvaa kahvilassa ihastellessamme puhuimme yhteen ääneen vaeltamisesta, päivävaelluksista ja pääsystä lähemmäksi tuota lähes seitsemään tuhanteen metriin kurottelevan Sajama-vuoren huippua. Sorapolut tulivat tutuiksi, tuijottelimme Sajaman lumista huippua hieman kylää lähempää ja tiirailimme kylän takana nousevaa Chilen ja Bolivian rajoilla seisovaa tulivuoripariskuntaa. Maan povesta pulppuaville kuumille lähteille kuljimme kylän taksipakun kyydissä ja paluumatkan teimme yhtämatkaa paikallisen laamapaimenen kanssa. Koko laakso oli täynnä laiduntavia alpakoita ja laamoja, juuri niin kuin siinä turistikojusta ostetussa postikortissa.

Muutama päivä täydellisessä eristyksessä maailmasta, välillä kynttilänvalossa istuen ja toisinaan mökkimme edustalla lämpimistä auringonsäteistä nauttien. Eristyneisyys teki kokemukseesta erityisen -ainoastaan me ja paikalliset kyläläiset, tuhannet laiduntavat eläimet ja karun kaunis luonto ympärillä. Todellinen seikkailu niiden tallatuimpien teiden ulkopuolelle, täydellinen muisto reissaamisen parhaimmista puolista -uusista ystävistä, autenttisista kokemuksista, kauniista luonnosta ja yllätyksellisyydestä.

Juuri niin kuin postikortissa.

Juuri niin kuin postikortissa.

laamamus2

saja9

saja11

saja14

saja3

Luetut kirjat: Henning Mankell Luotsi, David Nicholls Sinä Päivänä
Majoitus Hostal Sajama, kahden hengen huone kuumalla suihkulla, 70 BOB/hlö (7,4€)
Lounas Señora Sofian luna 10 BOB (1€)

Road Trip USA: Joshua Park ja automatkan päätös Los Angelesissa

”Maisemat kuin matkustaisi läpi uusien maiden, aina uutta, mutta samalla jotain samaakin. Jokaisen nurkan takana uusi seikkailu, tarina ja totuus.”

Las Vegasin pysähdyksen jälkeen oli jo aika ottaa suunta kohti Los Angelesia sillä aikamme Kalifornian maanteillä oli auttamattomasti tulossa päätökseensä. Haaveilimme Grand Canyonilla vierailusta, mutta lähes tuhannen kilometrin ylimääräinen koukkaaminen kauemmas auton palautuspaikasta päivien käydessä vähiin ei houkutellut. Onneksi pienemmällä kurvilla pääsimme kuitenkin vierailemaan vielä yhdessä Kalifornian lukemattomista luonnonpuistoista, Joshua Tree Parkissa.

Matkalla puistoon ajelimme läpi Mojaven aavikon halki. Aurinko lämmitti maan pintaa ja loi kuivaan hiekkaan väreileviä kangastuksia. Vettä, no ei varmasti! Juna kiisi horisonttiin ulottelevalla tikkusuorilla raiteilla ja vieressä sähköpylväiden rivistö oli kurinalaisessa järjestyksessä. Pääsimme ajamaan ihan pienen pätkän myös sitä Yhdysvaltain legendaarisinta road trip tietä, Higway 66:tta.

jt4

jt16

jt5

jt6

jt7

jt9

jt11

jt2

Vuoden kolmas maanantai on omistettu ihmisoikeusaktivisti Martin Luther King Juniorille. Tuo maanantai on Yhdysvalloissa yleinen vapaapäivä ja me satuimme juuri tuona päivänä Joshua Tree luonnonpuistoon. Luonnonpuiston portilla täti ilmoitti puiston sisäänpääsyn olevan ilmainen tänään, because Martin Luther King Jr.

Puistoon saapuessa olo oli kuin Flintstones-elokuvan kulisseissa, hiekkaisella maalla seisoi kulmistaan pyöristyneitä suorakaiteen muotoisia kiviä ja tietenkin niitä kaukaa karvaisen näköisiä Joshua puita. Kuten Death Valleyssakin, Joshua tree puistossa koko luonnonpuiston läpi kulkee autotie, joka poikkeaa lähes jokaisen nähtävyyden vierelle. Tottakai tarjolla on myös paljon patikkapolkuja niille, jotka haluavat kuntoilla ja nähdä puistoa hieman enemmän. Me valitsimme sen paikallisen tavan, ajelimme autolla puiston halki ja poistuimme kaarasta ainoastaan pienille kävelylenkeille ja maisemia kuvataksemme. Luonnonpuisto on muuten suosittu kiipeilykohde, kalliot ovat kuin tehty niillä rimpuiluun.

Joshua Treen luonnonpuisto on täysin erilainen kuin Mojaven aavikon Death Valley. Vaikka maa on kuivaa myös Joshua puupuistossa, kasvaa siellä noita Joshua puita niin paljon, että ehkäpä sitä jollain mittapuulla voisi kutsua metsäksikin. On uskomatonta, miten monipuolisia maisemia ja mitä kauneutta voikaan aavikoilta löytyä!

jt14

jt12

jt20

jt15

jt13

Automatkamme siis päättyi Los Angelesiin, tuonne tuhansien unelmien -niiden toteutuneiden ja toteutumattomien- kaupunkiin. Kahden viikon ajomaratoni oli väsyttänyt meidät siihen malliin, että jättimäiseen kaupunkiin tutustumisen sijaan olisi tehnyt mieli vain köllötellä motellissa ja olla olematta matkalla hetken aikaa. Eikä Los Angelesin järjettömän ruuhkainen liikenne tehnyt meidän turistikierrosyrityksiä yhtään helpommiksi. Autot suihkivat sivulta ja takaa, välillä liikenne jumittui täysin, välillä taas piti yrittää pysyä kiihdyttelevän ja kaistoja jatkuvasti vaihtelevan liikenteen imussa. Hermot meinaisvat palaa niin kuskilta kuin kartanlukijalta. Ahdistus kaupungin liikenteestä piti meidät pois kaupungin keskustasta ja ohjasi meitä kohti meren tyynnyttäviä kuohuja. Pikaisen Hollywoodin, Walk of Famen ja Beverlyhillsin palmuilla reunustettujen katujen ja luksustalojen katsastamisen jälkeen ajoimme Santa Monicaan tasoittelemaan liikenteessä kohonnutta pulssia. Lauantaitoria laitettiin keskustassa pakettiin ja ihmiset nautiskelivat vilpoisasta, mutta aurinkoisesta lauantaista kävelykadulla kävellen ja katusoittajia kuunnellen. Istahdimme rantatörmälle patonkiemme kanssa ja nautiskelimme automatkamme viimeisistä hetkistä. Olipa upea reissu!

Turistointi Los Angelesissa oli meidän osaltamme aivan minimaalista, parhaimmin kaupungista jäikin mieleen meidän vihonviimeinen yö, joka pisti sykkeen kiihtymään vielä Los Angelesin ruuhkia kiivaammin. Lentomme Peruun lähti aamukuudelta, joten kentällä tuli olla jo keskellä yötä. Motellia varatessa tärkeimpänä hakukriteerinä oli löytää sänky läheltä lentokenttää, jottei kentälle ajoon tuhrautuisi keskellä yötä aivan tolkuttomasti aikaa. Motelli löytyi suhteellisen läheltä ja hintakaan ei ollut ihan kauhean paha, kuvat paikasta näyttivät siisteiltä ja muutama lukemamme arvostelukin puolti paikkaa. Olihan se siisti motelli, tosin kahdenkymmen minuutin päässä lentokentältä Los Angelesin vaarallisimmassa lähiössä, jossa valta kaduilla on asuinalueen jengeillä, Gribseillä ja Bloodseilla. Poliisin sireenit vihelsivät, naapurusto motellin ympärillä oli surullista nähtävää, kauppareissu oli yhtä jatkuvaa, hermostunutta pälyilyä taaksepäin ja nukkumayritykset kariutuivat jokaisen rapsahduksen analysointiin. Enimmäistä kertaa elämässäni olin ilahtunut herätyskellon pärinästä kello kahdelta yöllä ja siirtymisestä yön pimeydessä torkkuvalle lentokentälle. Lento seuraavalle mantereelle menikin sikeästi nukkuessa naapurin olkapäätä vasten nojaten.

Automatka Kaliforniassa oli valtavan hieno kokemus. Se ylitti täysin kaikki odotukset, mursi meidän hienoisia ennakkoluuloja maata kohtaan ja lisäsi intoa reissata maassa vielä enemmän, ehkä joskus jopa sen maan halkiajon verran. Yhdysvaltoihin palaamme vielä tämänkin reissun aikana, Etelä-Amerikan minikierroksen jälkeen lennämme vielä ennen Eurooppaan paluuta hetkeksi New Yorkiin. Minulla on pieni aavistus, että saatan rakastua Isoon Omenaan. Toivottavasti aavistus osuu oikeaan!

Las Vegasia tuli tutkittua hävettävän huonosti. Mutta tutuksi tulivat ainakin nämä ruuhkat. Ai että, onneksi ei tarvitse tahkota tällaisissa ihan joka päivä.

Las Vegasia tuli tutkittua hävettävän huonosti ja kuvia otettua vain muutama, tutuksi tulivat lähinnä vain ruuhkat. Ai että, onneksi ei tarvitse tahkota tällaisissa ihan joka päivä.


Majoitus Rose Bowl Motel, Los Angeles, 60$ (44€)
El Rancho Motel, Los Angeles, 53$ (39€)
Lennot Los Angeles-Lima, Delta Airlines, 281,5$ (206,5€)

Road Trip USA: Death Valley

”Aavikon kuuma tuuli siirtää hiekkakasoja, muovailee maisemaa ja soitta vienoa säveltä kallioiden välissä. Huulet lohkeilevat kuumuudessa, hikikarpalot valuvat otsalta ja jano kuivattaa kieltä. Korkealta taivaalta paistava aurinko ei anna armoa, varjoa ei synny edes kiven koloon, pakoon ei pääse minnekään. Silmien kantamattomiin hiekkaa, kuivaa ja kiveä. Ja silti, karusta maasta nousee uusi vihreä verso, aikamoinen selviytyjä. Elämää on täälläkin, nimestä huolimatta.”

Death Valley, Kuolemanlaakso, on Vanhan Testamentin helvettiin verrattava ääriolosuhteiden aavikko, kuuma ja karu, jossa vain vahvimmat selviävät. Kasvien ja aavikon eläimien lisäksi selviytyjiä aavikolla olivat alkuperäisväestön jäsenet, Timbishat, jotka ovat saapuneet Kuoleman laaksoon ilmeisesti jo jääkauden jälkeen. Heille tuo karu ja ankara aavikko tarjosi kaiken sen, mitä he tarvitsisvat. Toista mieletä olivat kuitenkin neliysit, 1849 aavikolle saapuneet kullanetsijät, jotka jättivät jälkeensä useita kuoppia ja kaivoksia, mutta myös retkueensa jäsenen menettäneenä antoivat aavikolle sen surullisen nimen, Death Valley.

Jo pelkästään Kalifornian alueella on aivan järjettömän paljon nähtävää, voi vain siis kuvitella, miten erilaisia maisemia ja kaupunkeja esimerkiksi Yhdysvaltojen läpiajo tarjoaisi. Miedän automatka pomppikin ees taas rannikolta sisämaahan, pieniltä teiltä isommille, humisevista metsistä aavikoille, koska me halusimme nähdä mahdollisimman paljon ja mahdollisimman monipuolisesti Kalifornian vaihtuvia maisemia. Aikaa vain olisi saanut olla hieman enemmän, jottei olisi ihan joka päivä istua autossa aamun sarastuksesta illan pimeään.

Jätimme kuohuvat aallot Big Surin varteen, hipaisimme Los Angelesia jälleen sisämaahan kääntyessa ja illan suussa olimme siellä Death Valleyn kansallispuiston tuntumassa Ridgecrestin kaupungissa. Taas illalla kaarros paikallisen motellin pihaan ja aamulla herätyskello pirisemään ennen kukonlaulua.

Jos edellisenä iltana sinertävien vuorien ja kumpujen taakse hävinnyt aurinko ja sieltä hetken päästä taivasta valaisemaan noussut jättimäinen, täydellisen pyöreä kuu olivat olleet huimaavan hienoja, niin aamuauringon lämpimässä kajossa heräävä aavikko aiheutti myös sydämen pamppailuja ja onnentunteita kamera kaulassa tien laidassa. Ja siellä hiljaisessa aamussa tien pientareella seisoessa tipahtivat ne viimeisetki rähmät silmäkulmista ja aikainen herätyksen aiheuttama ärtymys katosi maata peittävän sumun sekaan.

Ilta-ajelulla

Ilta-ajelulla

Aamun kauneutta.

Aamun kauneutta.

Jotta automatkasta tulisi oikea automatka, täytyy tien normaalien kurvien lisäksi tulla jotain ylimääräistä pientä mutkaa matkaan. Meiltä nimittäin loppui tie kesken ennen luonnopuistoon pääsyä. Puolen vuoden takaiset tulvat (autiomaassa!) olivat vieneet tien matkassa ja edelleenkään sitä ei oltu saatu korjattua. Hyvä tuuli meinasi kaikota, kun mietimme stop-merkkien edessä, miten päästä perille -palatako takaisin kaupunkiin ja ajaa toiset sata kilometriä pohjoisempaa tietä, vaiko kerrankin olla noudattamatta sääntöjä ja yrittää onnea veden viemällä tiellä? Stop-merkkejä ennen isosta tiestä erkani pikkutie Ballaratin aavekaupunkiin, ja koska kummitusten etsiminen tuosta kaupungista oli meidän alkuperäisessä suunnitelmassa, päädyimme poikkeamaan Ballaratiin. Jos vaikka löytäisimme sieltä jonkun elävänkin asukin, joka osaisi neuvoa, minne suuntaan auto kannattaisi kääntää.

dv8

Ballaratin aavekaupunki koostui lähinnä parista säänpieksämästä toiselle kulmalleen valahtaneesta talosta ja sään armoille jätetystä pick-upista. Kummituksia ei löytynyt, mutta meidän kaipaama aavikon asukas kuitenkin. Vanha kartta leviteltiin pöydälle ja sedän ryppyinen etusormi piirsi meille uutta reittiä kohti Kuoleman laaksoa. ”Seuraatte tätä Indian Ranch Roadia, ohitatte kuivuneen järven ja kuljette pikitielle. Jatkakaa sitä ja tien sulkukohdasta kääntykää taas oikealle. Mutta varokaa poliiseja, ne sakottavat kaikkia, jotka kiertoteille eksyvät.” Paperikartan kuva mieleen piirtyneenä ja varoitukset mielessä emme edes harkinneet kääntymistä takaisin – sisäinen seikkailija heitti käsiä ilmaan ja hyppäsi korkeuksiin tasajalkaa.

dw5

dw7

dw6

dw4

Hiekkatiellä lähellä kuivunutta järveä "laidunsivat" villiaasit. Eivät ihan yhtä säpäköitä kuin villimustangit, mutta varsin yllättyneen iloisia olimme näidenkin näkemisestä.

Hiekkatiellä lähellä kuivunutta järveä ”laidunsivat” villiaasit. Eivät ihan yhtä säpäköitä kuin villimustangit, mutta varsin yllättyneen iloisia olimme näidenkin näkemisestä.

Pölisevä pikkutie vei meidät takaisin pikitielle ja vihdoin ja viimein sinne Death Valleyn luonnonpuistoonkin. Maksoimme luonnonpuiston sisäänpääsymaksun 20 dollaria Stovepipe Wells Villagen maksuasemalla ja saimme auton tuulilasiin puistossa viikon oleskeluun oikeuttavan tarran ja omiin passeihimme Death Valleyn luonnonpuiston leiman. Puistonvartija taisi olla yhtä otettu meidän näkemisestä kuin me uusista leimoista, olimme kuulemma ensimmäiset hänen tapaamansa suomalaiset ja yhdessä taas ihmeteltiin hetki kansallisuutemme harvinaisuutta. Stovepipe Wells Villagen vieressä sijaitsi myös meidän päivän toinen etappi, Mosaic Canyon. Ja jälleen saimme ihmetellä veden aiheuttamia muutoksia aavikolla. Vuosituhansien aikana vuorilta virrannut vesi on kovertanut kallioiden väliin solaa, hionut karkeat pinnat sileäksi marmoriksi, kerrostanut kiviä uusiin järjestyksiin ja luonut ihmeellisen oman mutkikkaan tiensä kohti aakeampia alueita. Pitkän automatkan rasittamat jalat kiittivät pienestä kävelylenkistä Mosaiikkikanjonen kapeassa solassa.

dv10

Osa Death Valleyn luonnonpuistosta sijaitsee merenpinnan alapuolella, Badwater Basin on Yhdysvaltojen maanpinan matalin kohta ja ympäröivien kallioiden kyljessä oleva merkki merenpinnan tasosta on nostettu monenkymmenen metrin korkeuteen autotiestä. Badwater Basin:n suolamaan alla pulppuaa lähde ja kun kaivaa valkoista, liukasta maaperää aavistuksen, täyttyy kuoppa pian vedestä. Joskus harvoin kun aavikko saa osansa vesipisarista, muodostuu suola-aavikolle järvi, Manly Lake. Järveä ei näkynyt, ainoastaan kuivuuden railottamia ja suolan herkästi koristamia maalaattoja. Noita suolalaattoja löytyy jopa paremmin Devil´s golf courselta, jonka epätasaisessa maassa puttaaminen voisi olla kyllä aika helvetillistä.

Ennen poistumista puistosta kiepautimme auton vielä Artist´s Drivelle, pienelle tielenkille, jonka varrella luontoäiti oli roiskinut vähän ronskimmalla kädellä väriä vuorten pintaan. Siellä, monen mutkaisen mäen takana vuoren rinteestä löytyivät vulkaanisen räjähdyksen ja sen jälkeisten kemiallisten reaktioiden aikaansaamat uskomattomat väri-iloittelut, kaikilla maailman pasteliväreillä maalatut vuoren rinteet.

Badwater Basin

Badwater Basin

dv14

Suolainen polku

Suolainen polku

Devil´s golf course

Devil´s golf course

Artist´s palet

Artist´s palet

dv17

Death Valleyn luonnonpuisto on valtava ja aivan mahdoton ottaa haltuun yhden päivän aikana, ja koska meillä oli ainoastaan yksi päivä aikaa koluta tuon aavikon aapoja maita, täytyi meidän tehdä hieman karsintaa nähtävyyksien suhteen. Emme nähneet niitä uran maahan jättäneitä ”itsekseen” liikkuvia kiviä emmekä myöskään sitä hieman hienompaa aavekaupunkia Rhyolitea, jossa joskus vietettiin vilkasta seuraelämää, pelattiin pesäpalloa, istuttiin iltaisin sähkölampun kajossa ja jossa oli jopa punaisten lyhtyjen alue, jonka kaduilla San Franciscosta asti tulleet tytöt nostelivat hameenhelmojaan. Mutta siitä huolimatta, että osa Kuolemanlaakson peninkulmista jäi katsastamatta, ehdimme koluta monta laakson nähtävyyttä ja moneen kertaan hämmästyä aavikon monimuotoisista ihmeistä. Ja törmätä keskellä kuivaa aavikkoa thaimaalaisiin buddhalaismunkkeihin, jotka olivat vastikää muuttaneet Las Vegasiin. Maailma todellakin on kummallisia asioita ja kohtaamisia täynnä.

dv12

Death Valleyssa on kuumaa ja kuivaa talvellakin. Kesällä lämpötila voi nousta jopa yli 50 celsiusasteen, varaudu siis aina pahimpaan vieraillessa luonnonpuistossa. Muista ottaa mukaan ainakin valtavasti vettä (ja juoda sitä myös!) ja päähän isolierinen lätsä. Vältä pitkille vaelluksille lähtöä päivän kuumimpaan aikaan. Suunnittele reittisi huolella ja ota selvää, missä ovat lähimmät Visitor Centerit, kännykän kuuluvuus kun on laaksossa huono ja avun saanti voi siten olla hidasta. Lisätietoja luonnonpuistosta löydät täältä!

Majoitus Super8 Ridgecrest, kahden hengen huone aamupalalla 55$ (41€)
Sisäänpääsymaksu luonnonpuistoon, voimassa 7 päivää 20$ (15€)

Road Trip USA: Highway 1 pohjoiseen

”Aurinko luo maisemaan tummankeltaista valoa, varjot kasvavat pidemmiksi ja taivas kiiltää herkän vaaleansinisenä. Auton sivupeileissä rullaava tie jatkuu ikuisuuteen ja auton matkamittariin kertyy maili toisen jälkeen. Pitkän matkaa tien varrella on vain kitukasvuisia pensaita ja ihmisestä muistuttaa vain toisinaan hylätty, vähän toiselle kantilleen kallistunut auringon polttama mökki. Liikennemerkki kertoo seuraavan bensa-aseman ja kahvilan olevan vasta jossain kaukana, saamme olla maanteiden hurjapäitä vielä pitkän matkaa aivan kahdestaan.”

Ennen reissua tehdyllä to do -listalla oli kirjoitettuna paksulla tussilla USA automatka, road 66. Reissun päällä unelmien listaus on elänyt aika villisti ja tuo Yhdysvaltojenkin automatka kirjoitettaisiin nyt ihan tavallisella, ohutkärkisellä kynällä. Luultavasti se olisi sotattu osittain yli, korjattu hieman, lopuksi jopa siirrytty kirjaamaan suunnitelmia ylös pelkällä lyijykynällä. Siellä listalla se on kuitenkin keikkunut reissun edetessä, muuttunut koko maan halkiajosta ensin länsirannikon kaluamiseen Seattlesta Los Angelesiin, ja sitten vielä myöhemmin lumikelien ja talvirengasongelmien vuoksi mailien haukkaamiseen Kalifornian eteläosissa lumirajan alapuolella.

hw22

Amerikkalaiseen kulttuuriin kuuluu vahvasti autoilu, kaupungit ovat pääosin rakennettu autoilun varaan, pikaruokaravintoloiden ohella myös niin apteekeissa, kahviloissa kuin pankkiautomaatillakin asioidaan drive-in –kaistalla ajaen. Ja vielä joissain paikoissa elokuviakin katsellaan auton sisältä käsin. Jotta siis kokisimme sen suuren Ameriikan aidoimmillaan, täytyi meidänkin saada auto alle ja nauttia yhdysvaltalaisesta vapaudesta maan valtateillä.

Liikenteeseen lähdimme San Franciscosta. Reissun suunnittelu oli taas jäänyt viime tinkaan ja rattiin tarttuessa matkaa oli suunniteltu sen verran, että osasimme kääntyä pohjoiseen vievälle, länsirannikon vartta kulkevalle Highway ykköselle. Golden Gate –silta jäi taaksemme ja edessä avautuivat maisemat jyrkänteeltä Tyynelle valtamerelle. Déjà vu, aivan kuin olisimme nähneet nämä maisemat joskus aikaisemminkin! Maisemat toivat vahvasti mieleen Australian eteläisimmän rannikon ja sen muotoja mukailevan The Great Ocean Roadin. Meri mylvi jossain alapuolellamme ja aurinko siivilöityi tielle pitkien puiden välistä. Kellon viisareiden kääntyessä iltapäivän puolelle nousi mereltä paksu hernerokkasumu, joka piilotti ensin meren tyrskyt allensa, nousi sitten hieman ylemmäs kohti rantatörmää ja lopulta valui valkoisena massana meidänkin päällemme. Ajotahti hidastui entisestään ja kiemurtelevalla tiellä sai ajella kieli keskellä suuta pientareiden ja edessä olevan pikitien kadotessa sumuharson alle. Lisäjännitystä ajamiseen toivat tielle loikkivat peurat sekä meidän suunnitelmattomuus sekä internetin toimimattomuus.

hw16

hw11

Hepat olivat tulleet käymään pikkukylän keskustassa.

Hepat olivat tulleet käymään pikkukylän keskustassa.

Matkan varrella pysähdyttiin sumpille. Kiva kahvila, mutta aivan älyttömän huono palvelu.

Matkan varrella pysähdyttiin sumpille. Kiva kahvila, mutta aivan älyttömän huono palvelu.

hw9

Tämä peura oli onneksi aitojen sisäpuolella, muutamat muut olivat melkein auton alla.

Tämä peura oli onneksi aitojen sisäpuolella, muutamat muut olivat melkein auton alla.

Sieltä se sumu alkoi kiipeämään jyrkännettä pitkin.

Sieltä se sumu alkoi kiipeämään jyrkännettä pitkin.

Rannan kivimöykyt peittyivät valkoiseen harsoon.

Rannan kivimöykyt peittyivät valkoiseen harsoon.

Ja kohta se näkyvyys olikin aika vähäistä.

Ja kohta se näkyvyys olikin aika vähäistä.

Aamulla liikkeelle lähtiessä olimme ajatelleet varaavamme majapaikan tien päältä, siis sitten, kun tietäisimme minne asti jaksaisimme ajella. Suunnitelma olisi toiminut näin rauhallisella talvituristikautena muuten oikein hyvin, mutta Yhdysvalloissa 4G- ja puhelinverkko toimi meillä ainoastaan suurissa kaupungeissa ja sielläkin hyvin vaihtelevasti. Ilmassa oli sumun lisäksi siis seikkailun tuntua: pimenevä ilta, sumuinen ja autio tie, kaksi matkustajaa ja auto, ei tietoa sijainnista eikä lähimmästä kaupungista. Niinpä ensimmäisten valojen siintäessä usvaverhon takaa kaarsimme talon pihalle kysymään apua majoituksen suhteen. Valot kuuluivat majatalolle, mutta vaikka huonehinnasta olisi saanut 30 prosenttia pois, oli se silti sen verran yli budjettimme, että jatkoimme matkaa. Onneksi neuvot kuitenkin olivat ilmaiset ja majatalon henkilökunnan ohjeistuksella jatkoimme matkaa vielä parinkymmenen kilometrin verran eteenpäin Fort Braggin kaupunkiin. Kaarsimme ensimmäisen motellin pihaan ja tyhmyyksissämme sekä väsymyksessämme otimme pilkkopimeässä illassa sen ensimmäisen näkemämme huoneen, joka varmasti oli sen koko kaupungin surkein ilmestys. Koko päivän ajaminen ja viimeisten satojen kilometrien jännittävät olosuhteet väsyttivät kuitenkin sen verran, että uni maistui hieman kurjemmassakin kämpässä.

Fort Braggista jatkoimme matkaamme edelleen pohjoisemmaksi. Tie kulki vielä jonkin verran rantaa mukaillen, mutta poikkesi sitten sisämaahan ja rannan jyrkänteet vaihtuivat humiseviin punapuumetsiin. Pohjoisessa Kaliforniassa kasvavat maailman suurimmat puut, niin suuret, että niiden läpi pääsee ajamaan jopa autolla. Pitihän se meidänkin kokeilla, hihitellen ja takataskussa kukkaro viisi dollaria kapeampana ahdoimme sivupeilit puun seinämiä hipoen Cherrymme (kyllähän autolla nimi olla pitää) 2400 vuotta vanhan puun sisälle. Muistoksi kotiin lähti vielä nostalginen magneetti yhdestä Kalifornian hulluimmista nähtävyyksistä. Matka jatkui Avenue of Giants:ia pitkin ja tien seuraamisen sijaan katse kääntyi taivaisiin noiden jättiläispuiden latvoja kohden, välillä piti jalkautua tien viereen ja vain ihmetellä kerrostalon kokoisia goljatteja. Aika pieneksi tunsi itsensä halatessa noita 2000 vuotta maailman menoa nähneitä tukkeja.

hw6

hw4

hw3

hw2

hw19

hw7

Edellisestä illasta viisastuneena olimme varanneet seuraavan majapaikan jo etukäteen Arcatan kaupungista. Olin ehtinyt ottaa edellisenä iltana hieman selvää kylän nähtävyyksistä, ja koska oli jo ilta saapuessamme kaupunkiin, tutustuimme kaupungin kauniin keskustan sijaan hyvinkin tuttuun tapaan viettää lauantai-iltaa. Arcatan suosituimmista nähtävyyksistä on Finnish Country Saunas and Tubes ja Cafe Mokka, eli kahvila, jonka pihalla lämpiää neljä suomalaista saunaa sekä saman verran kuumia kylpyjä. Arcatassa on saunottu suomalaiseen tapaan jo kaksi vuosikymmentä ja edelleenkin jokainen päivän saunavuoro on täynnä ja vaatii etukäteisvarauksen. Me emme tuota etukäteisvarausta olleet tehneet, mutta taas oli onnea sen verran matkassa, että joku saunavuoronsa varannut ei saapunutkaan paikalle ja me pääsimme nauttimaan arcatalaisen saunan hämyisestä tunnelmasta. Maailman toisella puolella suomalaisen saunan lauteilla istuessa tuli pohdittua kovinkin syvällisiä suomalaisesta mielenmaisemasta ja kulttuurista, niistä hyvistä puolista ja matkan aikana selvästi esille tulleista huonoistakin. Mietimme myös omaa suomalaisuuttamme ja sen suhdetta maailmankansalaisuuteen; vaikka viimeistään tällä reissulla aikaisempien ulkomailla asumisten lisäksi on meistä molemmista tullut paljon avoimempia ja sosiaalisempia, enemmän maailmalle hymyileviä ja vieraille ihmisille turisevia, asustaa sisällämme hyvin tiukassa se suomalainen jörö, joka edelleenkin nauttii toisinaan siitä hiljaisuudesta ja omasta rauhasta, kierittää ympärilleen yksityisyyden suojakaapua ja välillä haluaisi kääntää katseensa maahan siellä ahtaassa hississä tai metrossa seisoessa. Ja turhaanpa sitä hirveästi häpeämään, sehän on sitä suomalaista kulttuuria siinä missä amerikkalainen on hymyjä ja kuulumisten kysymistä, mutta ehdottomasti ne iloiset sanat ja leveät hymyt tuovat päivään valoa enemmän kuin kengän kärkiään tuijotteleva tuppisuu. Tuolla hämärän saunan lauteilla kuuman löylyn käpristellessä iholla ajattelimme kuitenkin lämmöllä kaikkia niitä suomalaisia tuppisuita, jotain taikaa siinä suomalaisten itsensä niin kovasti häpeilemässä kulttuurissa on, kun amerikkalaisen pikkukaupungin vetovoimaisimmaksi nähtävyydeksi on noussut se pimeä ja hyvinkin askeettinen suomalainen sauna, rauhan ja hiljenemisen tyyssija.

Arcata Finnish Country Saunas

Arcata Finnish Country Saunas

hw20

hw30

Automatkailu Yhdysvalloissa on todella edullista, meidän Chevrolet Captiva –maasturimme täyskorvaavalla vakuutuksella maksoi kahden viikon ajalta 389 euroa (Australiassa vastaava maksoi 633 euroa kahdeksalta päivältä) ja joka kerta tankatessa jaksoi ihmetellä polttoaineen alhaista hintaa, joka oli noin 70 centtiä litralta Kalifornian alueella. Pääsääntöisesti Kalifornian autotiet ovat hyväkuntoisia, kaistoja on välillä enemmän kuin liikaa, opasteet ovat selkeät ja ajotavat hyvin suomalaisen kaltaiset. Naureskelimme ensin neljän stopin risteyksille, jossa siis jokaisella risteykseen tulevalla on stop merkki ja risteykseen ensimmäisenä saapunut saa ylittää risteysalueen ensimmäisenä. Hetken naureskeltuamme huomasimme neljän stopin risteyksen toimivan todella hyvin, ihmiset pysähtyvät aina risteykseen, odottavat kiltisti vuoroaan ja tarjosivat anteliaasti mahdollisuuksia ylittää risteys.
Kuten Uudessa-Seelannissa ja Australiassa, myös USA:ssa saavat oikealle kääntyvät kääntyä ilman punaisen valon vaihtumista vihreäksi, jos vain kohdalle ei satu vasemmalta tulijoita. Ihmetystä aiheutti myös pitkien valojen olematon käyttö, kaikki siis ajavat lyhyillä valoilla pimeässäkin. Aika harva kuski jaksaa käyttää vilkkua moottoritiellä kaistaa vaihtaessa ja kaistojen vaihto parikymmenkaistaisilla moottoriteillä voi olla välillä hyvinkin hurjaa. Kuitenkin koimme Yhdysvalloissa autolla ajamisen varsin mukavaksi ja helpoksi, rutuilta, eksymisiltä ja suuremmilta ajovirheiltä vältyttiin. Ja se meidän Cherrykin oli oikein mainio peli Kalifornian maanteiden haltuunottoon.