Ponitytön unelma

Kuten varmaan useasti blogia seuratessa on käynyt ilmi, eniten reissussa ollessa minulla oli ikävä kotoa hevosia ja tallielämää. Onneksi Islanti toimi täydellisenä poni-ikävän helpottajana, hevosiin kun ei voi tässä maassa olla törmäämättä! Kun kurvasimme Subarun nokan Reykjavikin keskustan ulkopuolelle ja jätimme taaksemme kerrostalot sekä monikaistaiset tiet, siintivät edessämme jylhän karut maisemat ja noita karskeja raameja pehmeämmäksi muuttavat islanninhevoset. Noita poninkokoisia, mutta ehdottomasti hevosiksi puhuteltavia, kavioeläimiä oli aivan joka puolella: mäennyppylällä, kaukana horisontissa, meren rannalla, lumikinoksen seassa – ja varsinkin siinä tien vierellä aidan tolppaan nojaamassa.

Timo saikin tehdä autonrottelollamme äkkijarrutuksia, kun tien vieressä näkyi täydellisiä kuvauspaikkoja tai vain aivan järjettömän lutuisia ja rapsutuksenhaluisia karvatursakkeita. Tämä ikuinen ponityttö nimittäin halusi tervehtiä ihan jokaikisen vastaan tulevan kaviokkaan. Kyllä ne hevoset ovat ihania, eiköstä vain? Eikä nuo maisematkaan hullummat ole.

poni6

poni1

poni2

poni7

poni8

poni11

poni9

poni13

oini9

poni16

poni14

poni10

islanti15

poni5

Niin montako lammasta?

Puolentoista kuukauden aikana ehdimme ajaa valtaosan Uuden-Seelannin pikiteistä. Ja vaikka maisemat olivat monipuoliset, vilisi auton ikkunoista suurimman osan ajasta vihreitä kukkuloita ja valtavasti lampaita. Vaikka tiesin, että Uudessa-Seelannista on aivan järjetömästi määkijöitä, yllätti niiden -ja varsinkin niiden kumpuilevien laidunten- määrä maata kolutessa. Piti ihan virallisista lähteistä tarkistaa tuo lammasluku ja ihan yhtä järjettömältä se lammasmäärä vaikuttaa myös tilastojen valossa: 31,1 miljoonaa lammasta (2011)! Eli yhtä uusiseelantilaista kohden vihreillä kummuilla käyskentelee seitsemän lammasta. Ja lampaat eivät ole lainkaan ainoita kotieläimiä, joita teiden varsilla näkee, Uuden Seelannin laitumilla märehtii 6,2 miljoonaa lypsylehmää ja 3,9 miljoonaa lihakarjan edustajaa.

Olihan tuonne kameran muistikortille tallentunut paljon muitakin kotieläimiä kuin vain lampaita ja lehmiä. Näin valtavasti hevosia, lähes jokaisen talon pihalla maaseudulla seisoskeli tarhassa yksi tai useampi hirnuja. Uudessa-Seelannissa onkin hyvin tavallista omistaa oma hevonen tai poni ja ratsastuskoulujen sijaan oppia haetaan oman ponin kanssa Pony Club:lta. Pony Club:t ovat ratsastusseuroja, jotka pitävät yllä yhtä tai useampaa ratsastuskenttää ja järjestävät opetusta oman ponin omaaville ratsastajille. Pony Club:ja löytyy Uudesta-Seelannista 81 kappaletta 16 eri alueelta. Osa vihreillä niityillä laiduntavista hevosista toimii lammas- ja karjanajoratsuina.

Yllättäviä ilmestyksiä tien vierellä eivät ole myöskään laamat, alpakat, aasit tai peurat. Uusi-Seelanti on maailman johtava peurankasvatusmaa. Aitauksissa olevien peurojen lisäksi Uuden-Seelannin metsissä vaeltaa 10 erilaista peuralajia, jotka eurooppalaiset vapauttivat luontoon 1800-luvulla. Maahan saapuneille uudisasukkaille oli hirvittävän tärkeää, että uuden kotimaan luonnosta löytyy samoja eläimiä, kuin entisestä kotimaastakin (alunperinhän Uuden-Seelannin metsissä nisäkkäitä edusti ainoastaan lepakko), joten metsiin vapautettiin vaikka minkälaista vipeltäjää. Osa ei selvinnyt hengissä vapaudesta, mutta toiset taas sitten menestyivät uudessa maastossa liiankin hyvin -Australiasta tuodut opossumit ovat nykyisin suuri riesa ja Department of COnservation yrittää saada määrää alas erilaisilla metsään laitetuilla ansoilla ja myrkyillä. Wellingtonin Te Papa -museossa oli loistava näyttely uudisasukkaiden saapumisesta Uuteen-Seelantiin ja erityisesti eläin- ja kasvikannasta, joita Uuden-Seelannin maaperälle tuotiin. Olipa joku Uuteen-Seelantiin saapunut tuonut mukanaan jopa seepran. Seeproja emme tosin tien vieressä (tai metsissäkään) nähneet, mutta kuvakollaasin karvakuonoja kylläkin.

Kuvaa klikkaamalla näet sen suurempana.

Merileijonia ja mainioita maisemia

otago7

 

 

Palataanpa vielä aikaan ennen matkaväsymyksen iskemistä, sillä monta seikkailua on vielä raportoimatta Uudesta-Seelannista. Oamarun historiallisesta kylästä on vain reilun tunnin matka Uuden-Seelannin vanhimpaan yliopistokaupunkiin Dunediniin. Kaupungin ääntäminen on jotain muuta kuin omalla kouluenglannillani olisin sen ääntänyt, paikallisten suussa Dunedin taipuu Diniidniksi. Menikin pasmat sekaisin, kun leirintäalueella dunedinilainen nainen kyseli tulevaisuuden matkareittejämme, että olisimmeko menossa Diniidniin. Siis minne? Kielsimme menevämme, vaikka google maps oli jo piirtänyt meille reitin kohti Dunedinia.

Maan vanhimman yliopiston lisäksi Dunedinista löytyy Uuden-Seelannin kuvautuin rakennus, 1906 rakennettu Dunedinin juna-asema sekä maailman jyrkin katu. Tuolla kadulla emme käyneet kävelemässä, mutta kuvat nappasimme juna-asemasta satojen muidenkin turistien tapaan.

otago8

otago9

otago10

 

Mielenkiintoisen pysähdyksen Dunedinista tekee sen edustalla oleva Otago Peninsula, Otagon niemimaa. Vaikka niemimaa on vahvasti ihmiskäden muokkaamaa ja valtaosa teiden vierustoista on vihreänä kumpuilevaa laidunmaata, on niemimaalla mahdollisuus tutustua Uuden-Seelannin villiin luontoon. Niemimaan rantoja asuttavat niin keltasilmäpingviinit, merileijonat kuin myös kuningasalbatrossit.
Me tahdoimme ehdottomasti nähdä merileijonia ja suuntasimme hiekkadyynien ympäröivälle Sandfly Beach:lle.

Parkkipaikalta DOC:n ylläpitämälle pingviinien katselukopille on noin puolen tunnin kävelymatka laidunmaiden, hiekkadyynien ja rannan kautta. Ja siellähän niitä merileijonia makasi pitkin poikin rantahiekkaa. Meinasimme kompastua yhteen letkottavaan ja päivästä nauttivaan merileijonaan laskeutuessamme upottavilta hiekkadyyneiltä rantahiekalle. Onneksi vain me säikähdimme ja merileijona ei tainnut edes tajuta, kuinka lähelle tulimme häiritsemään sen kauneusunia. DOC ohjeistaa kaikkia rannalla vierailijoita pysymään 10 metrin päässä nukkuvasta leijonasta ja jos merileijona on yhtään virkeämmässä tilassa, kannattaa kaveri ohittaa vähintäänkin 20 metrin etäisyydeltä. Noita jättimäisiä eläimiä katsellessa ei todellakaan tehnyt mennä turhan lähelle edes nukkuvaa merileijonaa.
Rannan päähän tampattuamme ja merileijonia väisteltyämme istahdimme hetkeksi pingviinien katselukoppiin. Olimme jälleen turhan aikaisin liikenteessä ja pingviinit jäivä tällä reissulla näkemättä. Rannalla vastaan tullut DOC:n oranssiliivinen työntekijä kyllä kertoi pinviinejä olevan rannalla runsaastikin, mutta arveli niiden aapuvan vasta muutaman tunnin kuluttua.

otago4

otago6

Ei näkynyt pingviinejä, ainoastaan meren möyrintää.

Ei näkynyt pingviinejä, ainoastaan meren möyrintää.

 

Otago Peninsula on valittu yhdeksi maailman kauneimmista pyöräilyreiteistä. Mutkaisilla ja mäkisillä pikkuteillä polkikin lukuisia maantiepyöräilijöitä. Niemimaalta löytyy myös Uuden-Seelannin ainoa linna, Larnach Castle, jonka paikallinen kauppias ja poliitikko William Larnach rakennutti vaimolleen 1871. Linna olisi ollut mielenkiintoinen pistäytymispaikka (siellä kuulemma kummittelee!), mutta sisäänpääsylippujen suolaiset hinnat saivat meidät kääntymään linnan porteilta poispäin. Kaikenkaikkiaan Otago Peninsula on ehdottomasti käymisen arvoinen paikka, vihreillä laitumilla kiemurtelevat ladotut kiviaidat, kapeat tiet mutkittelevat kumpuisessa maisemassa ja lähes jokaisen kukkulan päältä näkee valkoiset hiekkarannat ja kaukaisuudessa kimmeltävän meren. Kaunista!

otago1

otago11

Luetut kirjat David Guterson Snow Falling on Cedars
Otagon alueella freedom camping on sallittu valtion omistamalla maalla ja tien vierustoilla, joilla ei ole erikseen leirintää kieltävää kylttiä. Käännyimme Miltonista kohti rantaa ja löysimme tien varrelta useitakin meren ääressä olevia upeita leirintäpaikkoja.

Aikakoneessa Oamarussa

Jos ne Uuden-Seelannin suurimmat kaupungit ovat hieman rumia betonisine toimistomöykkyineen, niin pikkukaupungit ja -kylät ovat sitten taas vastavuoroisesti syötävän suloisia. Blogitekstini täältä Uudesta-Seelannista tuntuvat olevan vastavuoroisesti vaellusjuttuja tai söpöjen kylien esittelyä, mutta kun sitä se meidän puolitoista kuukautinen on ollut, ja meidän mielestä juurikin luonto ja nuo pikkukylät ovat ehdottomasti olleet Uuden-Seelannin parasta antia.

Mt Cookin luonnonpuistossa vaeltamisen jälkeen käänsimme auton nokan takaisin kohti rannikkoa. Emme olleet ottaneet juurikaan selvää, mitä Otagon alueelta löytyisi, joten olimme totaalisen yllättyneitä saapuessamme Oamarun kaupunkiin. Parkkipaikalla teetä juodessa avasin matkaoppaan ja lukaisin pintapuoleisesti kaupungin esittelyn läpi, hmmm…vanhoja kalkkikivitaloja, höyryjuna, olo kuin aikakoneessa, paljon kahviloita, käsitöitä, pingviinejä…
Ja olihan se kaupunki juurikin sitä! Kaduilla kävellessä tuntui, kuin olisi siirtynyt noin 100 vuotta ajassa taaksepäin (historiallisen keskustan yrittäjät pukeutuvat ainakin kerran vuoteen edellisen vuosisadan tyyliin), historiallisen keskustan vaaleiden kalkkikivitalojen uumenista löytyi vanhojen tavaroiden liikkeitä, posliinitöitä ja kalkkikiviveistoksia, taidenäyttelyitä, vanhoja lasten leluja, ravintoloita, kahviloita, viskitehdas maistelumahdollisuuksineen, vanhan ajan toffeeta ja vanhojen radioiden museo, jossa pääsi seuraamaan radiolähetyksen tekoa. Illalla kuuntelimme matkailupakun uumenissa Oamaru heritage radiota (FM 88,3), joka soitti menneiden aikojen hittejä, ja jonka lämminääninen radiojuontaja jutusteli kappaleiden väliin tarinoita Oamarusta.

oamaru6

oamaru1

oamaru2

oamaru9

oamaru7

 

Lauantaina pikkukaupungin kaupat ja kahvilat sulkivat ovensa jo kolmen aikoihin. Latet juotuamme ja toffeet maisteltuamme jätimme kauniin kaupungin taaksemme ja ajelimme kukkulan taakse Bushy Beachille bongaamaan pingviinejä. Edellisenä päivänä pingviinit olivat saapuneet takaisin rannalle vasta kuuden aikoihin, joten olimme hieman aikaisessa, mutta silti onnistuimme näkemään rannalla yhden frakkipukuisen linnun. Keltasilmäpingviinit ovat huomattavasti arempia kuin pikkupingviinit, joten pitkin näköalatasanteelle johtavaa polkua oli pystytetty kylttejä, jossa vältettiin puhumaan kovaan ääneen ja olemaan millään tavalla häiritsemättä noita arkajalkoja. Oamarussa on myös vahva pikkupingviinikanta, joiden katseluun on tarjolla useita erilaisia retkiä. Kahvilanpitäjä kuitenkin tiesi kertoa, että osa pikkupingviineistä asuu historiallisien talojen alla ja illalla pimeän tultua voi Oamarun kaduilla vaappua turistien sijaan pingviinejä!

oamaru4

oamaru5

oamaru3

oamaru10

oamaru8

oamaru12

Oamuran lähellä Kakanuin kylässä on myös loistava freedom camping -paikka (Stirling streetin päässä). Vapaaehtoinen viiden dollarin lahjoitus  ja matkailupakun ikkunasta voi katsella hiekkarantaa. Rannalla on muuten hyvää surffiaaltoakin tarjolla. Tämä oli muuten blogin 100. postaus, hurjaa!

Pysähdy! Tuolla on jotain!

ihme16 kopio

Google Maps

Uudessa-Seelannissa autoillessa ajomatkaa rytmittävät ruskeat tienvarsikyltit, jotka opastavat mitä ihmeellisempien nähtävyyksien luo. On Scenic Viewpointia, Scenic Roadia, sotamuistomerkkejä ja tärkeitä patsaita. On myös paljon niitä luonnonihmeille ohjaavia kylttejä, joiden kohdalla kannattaa poiketa päätieltä.

Ostimme Lonely Planetin Uuden-Seelannin matkaoppaan Aucklandista, joten maahan ei tullut pahemmin perehdyttyä etukäteen. Tuosta oppaastakin tavattiin pääosin niitä koontisivuja ja matkaa taitettiin Google Maps:n opastuksella ja internetistä vinkkejä hakien, tai ihan vain ajelemalla ja katselemalla mitä eteen sattuu. Ja eteenhän sattui vaikka mitä mielenkiintoista. Nämä pysähtymisen arvoiset paikat löytyvät Uuden-Seelannin eteläsaarelta.

Kura Tawhiti, Castle Hill, boulderkivet

Ajoimme kaksi kertaa eteläsaaren poikki Arthur´s Passia pitkin. Ensimmäisellä kerralla huitaisimme Kura Tawhitista ohi ja ainoastaan ihmettelimme takapeilistä kukkuloita peittäviä jättimäisiä kiviä. Toisella kerralla muistimme hidastaa ajoissa.

Paikka on ihmeellinen, ruohon seasta nousee mitä eriskummallisemman näköisiä kalkkikivipaaseja. Pehmeän muotoiset kivet ovat kuin omiaan kiipeilyyn ja istahtaessa kukkulan nurmikoille ja antaessa mielikuvituksensa lentää voivat paasit muuttua ihan muuksi kuin kiviksi.

Kura Tawhiti on maorien pyhä paikka, kivet toimivat muinoin suojina Arthur´s Passin kautta saaren toiselle puolelle vaeltaville matkalaisille.

ihme1

ihme2

Cape Foulwind Seal Colony, hyljeperhe

Westportin kaupungin Tauranga Bay:ssa lekottelee rantakivillä ympäri vuoden merikarhujen (fur seals) porukka. Turkishylkeet ovat siis hylkeitä, mutta muistuttavat enemmän merileijonia kuin saimaannorppaa. Emot synnyttävät marraskuussa, jolloin kivet ovat täynnä suloisia nyyttejä. Meitäkin onnisti, muutamat urokset elvistelivät toisilleen ja hieman etuaikaan syntyneet poikaset kellivät pyöreillä kivillä. Söpöjä!
Lähistöllä on myös mainio kävelyreitti rantatörmällä Cape Foulwindin majakalle.

ihme9 kopio

Punakaiki Pancake rocks and blowholes, Pannukakkukivet

Kävellessä pannukakkukiville johtavaa polkua emme tienneet laisinkaan, minkälaisista pannukakuista tai kivistä oli kyse, koska ruskean tienvarsiviitan ohitettuamme en ehtinyt lukaista faktoja matkaoppaasta ennen äkkijarrutusta nähtävyyden parkkipaikalle. Punakaikin kylässä Paparoan luonnonpuiston edustalla olevat pannukakkukivet ovat kerroksittaisia kalkkikivikasoja, jotka näyttävät aavistuksen päällekkäin kasatuilta amerikkalaisilta pannareilta. Noiden kivimuodostelmien sisällä ja väleissä on valtavia meren kuluttamia altaita ja koloja, joista nousuveden aikaan pyrskähtää ilmoille korkeita vesisuihkuja. Kunnon tyrskyjä varten paikalle kannattaa siis saapua nousuveden aikaan.

ihme7

ihme18

Fox Glacier

Länsirannikolla  Westland Tai Poutinin luonnonpuistossa sijaitsee kaksi jäätikköä, Fox Glacier ja Franz Josef Glasier. Franz Josef on niistä kuuluisampi ja siten enemmän vieraillumpi, mutta monien reissareiden suosittelemana päädyimme katsomaan Fox Glacieria, jota kuulemma pääsee ihailemaan Franz Josefia lähempää. Jäätikkövirrat valuvat vuorilta sademetsän syleilyyn ja ovat kaikkien ihailtavissa ihan pienen kävelymatkan päässä. Lähempää tuttavuutta tehdäkseen ja jäätikölle kävelemään päästäkseen täytyy turvautua lukuisiin retkijärjestäjiin. Muutamia vuosia sitten muutama hullunrohkea tyyppi ei välittänyt turva-aidoista eikä kieltokylteistä ja laskeutuivat ottamaan hieman parempia valokuvia jäätikön reunalle. Ja ikävästihän siinä kävi; molemmat saivat surmansa jäälohkareen tipahdettua heidän niskaansa.

ihme8

ihme6

Nugget Point

Otagossa Kaka Point:n lähellä kannattaa kurvata päätieltä pienemmälle hiekkatielle ja kävellä kevyt kilometrin kävely Nugget Point:n majakan taakse. Merestä nousevat kivihiput, nuggetit, ovat pienen kävelyn arvoiset. Kivien seassa voi nähdä uiskentelemassa useitakin hylkeitä ja lähistöllä olevassa Roaring Bay:ssa voi hyvällä tuurilla ihastella myös keltasilmäpingviinejä. Me jätimme pingviinien katselut välistä, mutta takaisin päätielle ajellessa tuli tiellä vastaan laitumelta toiselle siirtyvä sonnilauma. Meinasi hieman pelottaa Teijo-Maaritin ja itsemme puolesta, kun lihaskimput laukkasivat isona laumana pitkin soratietä.

ihme3

ihme4

Moeraki Boulders

Moerakin kivistä saimme vinkin freedom camping -alueella vieressämme leireilleeltä uusiseelantilaiselta naiselta. Sama nainen toivotti meidät myös yöpymään pihalleen Dunediniin, mutta valitettavasti huitasimme Dunedinin ohi yhdessä päivässä ja tämä loistava tilaisuus jäi käyttämättä.

No ne kivet sitten. Moeraki Bouldersit ovat kummallisia, täysin pyöreitä kiviä, vähän kuin jättimäisiä marmorikuulia. Niiden syntyperä jäi minulle hieman arvoitukseksi, mutakiveä, aikaa ja painetta ne ainakin vaativat tullakseen täydellisen pyöreiksi. Osa kivistä oli haljennut kahtia ja yllätyksekseni nuo möhkäleet olivatkin onttoja!

Rannan edustalla on kahvila, jonka pihan kautta pääsee katselemaan kiviä dollarilla. Hieman kauempana on kuitenkin DOC:n oma parkkipaikka, jolta pääsee kävellen rantaa pitkin ihailemaan kiviä ihan ilmaiseksi. Paikalle kannattaa saapua laskuveden aikaan, jolloin kaikki kivet näkyvät veden alta. Ja muista ladata kameran akku, ettei käy niin kuin meille -osa kuvista jäi ottamatta.

ihme14

ihme15 kopio

Lake Pukaki

Uuden-Seelannin pohjoissaaren pikaisen läpiajelun ja pilvisen ja sateisen eteläsaaren pohjoisosan jälkeen olo tuntui hieman huijatulta. Missä olivat ne kaikki upeat lumihuiput ja maisemat, joita olin päässäni vuosien ajan pyöritellyt. Ajelimme Christchurchista alavien viljelysmaiden halki kohti Mt Cookin luonnonpuistoa ja vihdoinkin kaukaisudessa kohosivat jylhät vuoret ja sitä luntakin oli runsaasti siellä korkeuksissa.

Suu loksahti viimeistään siinä vaiheessa auki, kun saavuimme Lake Pukakin äärelle. Miten vesi voi olla niin turkoosia, miten voi olla niin kaunista, onko tämä tottakaan? Takana siinsi Mt Cookin luonnonpuiston vuorijono ja veden väri peittosi mennen tullen taivaan sinisyyden. Kahvitauolla oli ehdottomasti reissun parhaimmat lavasteet.

ihme13

Matai Falls

Aivan eteläsaaren eteläisimmässä kärjessä Dunedinin ja Invercargillin välillä on useita vesiputouksia. Alueella on myös mielenkiintoinen jättimäinen luola, Cathedral Cave, jonka parkkipaikalla kävimme jo pyörähtämässä, mutta aloimme sitten nuukailemaan viiden dollarin pääsymaksun vuoksi. Googlen kuvahaku paljastaa luolan olevan vaikuttava, nyt hieman harmittaa, ettemme sitten muutamaa dollaria tuosta luonnonihmeen näkemisestä maksaneet. Luolaan pääsee sisälle ainoastaan laskuveden aikoihin, vuorovesitiedot löytyvät niin tien varrelta kuin myös parkkipaikalta.

Noista useista vesiputouksista valitsimme pysähdyspaikaksi Matain putoukset. Noin 10 minuutin kävelymatkan päästä saniaisten suojasta löytyi kaunis ja rauhallinen paikka, vain satumetsän keijukaiset puuttuivat.

ihme17