Ponitytön unelma

Kuten varmaan useasti blogia seuratessa on käynyt ilmi, eniten reissussa ollessa minulla oli ikävä kotoa hevosia ja tallielämää. Onneksi Islanti toimi täydellisenä poni-ikävän helpottajana, hevosiin kun ei voi tässä maassa olla törmäämättä! Kun kurvasimme Subarun nokan Reykjavikin keskustan ulkopuolelle ja jätimme taaksemme kerrostalot sekä monikaistaiset tiet, siintivät edessämme jylhän karut maisemat ja noita karskeja raameja pehmeämmäksi muuttavat islanninhevoset. Noita poninkokoisia, mutta ehdottomasti hevosiksi puhuteltavia, kavioeläimiä oli aivan joka puolella: mäennyppylällä, kaukana horisontissa, meren rannalla, lumikinoksen seassa – ja varsinkin siinä tien vierellä aidan tolppaan nojaamassa.

Timo saikin tehdä autonrottelollamme äkkijarrutuksia, kun tien vieressä näkyi täydellisiä kuvauspaikkoja tai vain aivan järjettömän lutuisia ja rapsutuksenhaluisia karvatursakkeita. Tämä ikuinen ponityttö nimittäin halusi tervehtiä ihan jokaikisen vastaan tulevan kaviokkaan. Kyllä ne hevoset ovat ihania, eiköstä vain? Eikä nuo maisematkaan hullummat ole.

Ikävä Islantiin

Kävi juuri niin kuin aavistelinkin. Suomeen paluun jälkeen arki tempaisi mukaansa ja meidän mieletön reissu on siirtynyt jonnekin tuonne muistojen sopukoihin ja samoin blogi on kiireen keskellä jäänyt aivan oman onnensa nojaan. Tarinoita niin reissun päältä kuin tästä paluustakin olisi vaikka millä mitalla, mutta arki todellakin on pitänyt minut poissa koneen ääreltä. Kesä on virallisesti saapunut Suomeen, hellerajat ovat paukkuneet ja pihalla pääskyset tekevät uhkarohkeita syöksyjään. Mikäpä olisikaan parempi hetki siirtyä sisätiloihin ja päivittää blogia, kuin kesän ensimmäisen aurinkoiset ja lämpimät hetket. Tuleehan noita vielä -toivottavasti!

Islanti ei ottanut meitä maaliskuun alussa ihan näin lämpimässä ja aurinkoisessa säässä vastaan, vaan New Yorkin hyytävän kylmä keli seurasi meitä Keflavikin lentokentälle. Viiden päivän aikana tunsimme todellakin olevamme takaisin Pohjolassa, koko saari tuntui olevan kietoutunut sumuun, sade satoi maahan vaakatasossa ja ympärillä kaikki näytti surullisen harmaalta. Onneksi edes yhtenä päivänä aurinko voitti taistelunsa sadepilviä vastaan ja näimme Islannin sen kaikessa kauneudessaan: valkohuippuiset vuoret, rantaan lyövät meren vaahtopäät, pikimustat laavakentät ja silmänkantamattomiin jatkuvan aakeuden.

Islannista alkoi Euroopan kiertueemme ja kotimatkamme escortien saattamana. Äitini ja veljeni olivat tulleet Islantiin jo meitä aiemmin ja loivat yhdessä sään kanssa tunnelmaa kodin läheisyydestä. Majoituimme Airbnb:n kautta loistavaan, täysin varusteltuun ja aivan naurettavan halpaan asuntoon aivan Reykjavikin keskustaan ja teimme päiväretkiä lähistölle maailman surkeimmalla, mutta ehkä myös Islannin halvimmalla vuokra-autolla. Muutaman kerran reissuillamme kävi kyllä mielessä, että olisi ehkä pitänyt maksaa muutama kruunu lisää auton vuokrasta, kun pakkasessa keskellä laavakenttiä Subarun ovet eivät toistuvasti lukuisista yrityksistä huolimatta avautuneetkaan.

Reykjavikin värikäs ja persoonallinen puutalokeskusta ihastutti, kuten myös yhtä persoonallisesti ja villisti pukeutuneet kaupunkilaiset: islantilainen kirjoneule oli yhdistetty kireisiin nahkahousuihin ja lätäköiden peittämillä kaduilla käveltiin hirvittävän korkeissa kiilakoroissa -islantilaisilla on kyllä tyyli hallussa! Tapailimme Subarullamme sitä kuuluisan kultaisen kolmion reittiä, tosin aivan surkea keli käännytti meidät heti Geysiren säntillisen purkautumisen jälkeen takaisin Reykjavikiin ja esimerkiksi Gullfossin upeat putoukset saavat odottaa seuraavaa reissua. Sinä ainoana aurinkoisena päivänä suuntasimme Länsi-Islantiin Snæfellsjökullin juurelle. Tuon kyseisen tulivuoren kraaterin reunalta alkoi yksi kirjallisuuden kuuluisimmista seikkailuista, Jules Vernen Matka maailman keskipisteeseen, ja lukuisissa viikinkien aikaisissa saagoissa (ja edelleenkin useimman islantilaisen mielissä) juuri tuon läntisen niemenkärjen maan kivenkoloissa ja epätasaisuuksissa asuivat piilokansalaiset, maahiset.

Pikkuveljeni otti selvää Reykjavikin yöelämästä, joka hakee vertaistaan. Pienet päivisin kahvia tarjoilevat kuppilat muuttuvat illan pimetessä pöytiä seinille siirtämällä villeiksi baareiksi, joissa nahkahousuissa joratessa tulee hiki otsalle. Olipa siellä diskopallon alla pikkuveljeni tutustunut moneen melkoiseen islantilaiseen persoonaan, levyjä pyörittävään lähes eläkeikäiseen rautarouvaan, islantilaisiin juomatapoihin, joissa ilmeisesti ilojuomaa ei säästellä, sekä kello neljän jälkeen vihdoin hiljenevään maailman pohjoisimpaan pääkaupunkiin, jonka kaduilla keskellä yötä kävellessään saattaa säikähtää ainoastaan täydellistä hiljaisuutta.

Kylmä ja hyhmäinen sää oli mitä omiaan nauttia Islannin maankuoren sisältä pulppuavista kuumista kylvyistä. Pulahdimme koko porukalla turkoosiin, höyryävään veteen Blue Lagoonissa, sivelimme ihollemme silikaattimutaa ja istuimme japanilaisten poikien kanssa nurmikattoisessa saunassa. Muiden lounastaessa kylpylän ravintolassa me istuimme Subarun takakontissa ja kaadoimme termarista kahvia pahvimukeihin, tulihan tästäkin oikea retki sittenkin! Testasimme kuumia kylpyjä myös Reykjavikin uimahallissa, jossa tällainenkin vilukissa suli viimeistään siinä uimalan kuumimmassa kylvyssä. Samalla tuli myös tutustuttua islantilaiseen uimahallikäyttäytymiseen, joka uimavetojen ja altaanmittojen kartuttamisen sijaan olikin hyväntuulista istuskelua ja jutustelua pipo päässä ihoa kipristelevässä kuumassa vedessä.

Ja eipä olisi mitään reissu Islantiin ilman kosketusta saarella vapaasti laiduntaviin islanninhevosiin. Siellä ne karvatursakkeet talviturkeissaan seisoskelivat räntäsateessa, rapsuttelivat toisiaan harjan alta ja tulivat aina reippaasti tervehtimään maantien viereisen aidan taakse käsi ojossa saapunutta heppahullua. Minulla ja Timolla tutustuminen noihin söpöläisiin ei jäänyt pelkästään salarapsutuksiin, vaan koko reissun ajan toteutettu ylipuhuminen tuotti tulosta ja Timokin kiipesi hevosen selkään. Vettä tuli kaatamalla, kurahousut rullautuivat pyllyn alle ja hiersivät rakkulat kankkuihin, muutama kokematon aasialainen pisti hieman jarruja hevosiin, mutta silti hevosten laukatessa harjat hulmuten ja katsoessani vieressäni hymysuin pomppivaa ratsastajakaveria, nousi tuo märkä reissu parhaimmaksi Islannin tarjoamaksi hetkeksi. Eikä sitä huonontanut laisinkaan ratsastuksen jälkeinen Timon lupaus nousta hevosen selkään tulevaisuudessa vielä uudestaankin.

Vaikka vietimmekin Islannissa enemmän kuin sen tavanomaisen pitkän viikonlopun, tuntui silti, ettemme oikein nähneet mitään. Raapaisimme vain hiukan sen tulista pintaa ja sisällemme syntyi valtava halu tulla takaisin – lautalla Fährsaarten kautta, teltta ja makuupussit rinkassa, neliveto alla, vaelluskengät valmiina vuorten valloitukseen, maastopyörät sidottuna auton katolle. Ja ehkä hieman eri vuodenaikaan, vaikkapa kesällä, kun lunta on ainoastaan vuorten huipuilla ja aurinko saattaa pilkahtaa hyvällä tuurilla hieman useammin.

Lentolippu New York-Keflavik, Icelandair 244€
Majoitus Midtown Apartment Reykjavik, Airbnb, 75€/yö/4 henkilöä
Auton vuokraus (Subaru Legacy), Sadcars Reykjavik, 34,15€/vrk
Sisäänpääsy Blue Lagoon 35€
Uimalippu Reykjavikin uimahalliin 550 ISK (3,6€)

Puraisu Isoa Omenaa

Limassa samassa Airbnb-majapaikassa asusti kanssamme sanfranciscolainen John, joka maalaili terassilla istuessamme eteemme kuvia New Yorkista. Yhdysvaltojen kuuluisimman kaupungin talot nousivat emäntämme Ana Marian kirkkaankeltaisen terassimme takaa, mielikuvituksessamme ne terassinväriset taksit tööttäilivät juuri siinä meidän talomme jykevän takorautaportin takana ja kun hieman pinnistelimme, pystyimme näkemään silmät kiinni laittaessamme Central Parkin leveät puistotiet, joiden ylle kaartuvat tammenoksat loivat varjoa kesähelteillä. Vesi herahti kielelle Johnin kertoessa New Yorkin herkuista, kaupungista löytyvät aivan varmasti kaikki maailman maut, söpöt kahvilat ja upeat ravintolat.

Mieleen jäi kytemään Johnin kertomat herkkuruuat, soijalatet ja kuppikakut, sekä toivomus päästä kurkkaamaan New Yorkilaiseen ravintolakulttuuriin hieman tarkemmin. Tällä reissulla ruoka on ollut toissijainen asia, rahat on laitettu muihin elämyksiin ja varsin usein kukkaron nyörit ovat tuntuneet tiukoilta ravintolaa valitessa. Perussa ja Boliviassa syydimme kolikoita hieman anteliaammin ruokaelämyksiin ja istuimme varsin usein päivällisaikaan siellä kylän hienoimmassa ravintolassa. Ja kun jollekin himolle antaa pikkusormen, vie se laulun mukaan koko käden. Niinpä New Yorkissakin vieraillessa suunnitelmissa oli vaihtaa kuppinuudelit johonkin ihan muuhun.

Satuimme kylmään, pakkasessa värjöttelevään kaupunkiin ruokaelämysten suhteen aivan oikeaan aikaan. Meneillään oli NYC Restaurant Week, joka on järjestetty kaksi kertaa vuodessa jo 21 vuoden ajan. Festivaalin nimi huijaa hieman, sillä oikeasti tuo ravintolajuhla kestää kolme viikkoa, joiden aikana yli 300 kaupungin ravintolaa tarjoaa lounas- ja illallismenun varsin huokeaan hintaan (lounas 25$ ja illallinen 35$). Päädyimme festivaalin viimeisenä päivänä amerikkalaista finediningiä tarjoavaan yhden Michelin tähden ravintolaan Dovetailiin aivan American Museum of Natural History:n takakaduille. Odotukset olivat korkealla, se kuuluisa tähtihän tekee ruuasta varmasti maistuvaa. Miltei tuntiin venynyt vapautuvan pöydän odotteluaika ja sitä seurannut kiireinen tarjoilu saivat pienen ärtymyksen pintaan. Piilevä turhautuminen taisi maistua myös ruuassa, se kun ei soitellut ihan niitä ruokataivaan fanfaareja. Hyvää siis oli, muttei kuitenkaan ihan niiin spesiaalia, kuin ajattelimme etukäteen. Meidän pienestä pettymyksestä huolimatta NYC Restaurant Week on varmasti kokemisen arvoinen, kolmensadan ravintolan joukossa ihan varmasti löytyy niitä helmiäkin. Seuraavan kerran NYC Restaurant week:in puitteissa ravintoloihin pääsee syömään kesällä, seuraa festivaalin facebook-sivuja, kesän ruokaviikkojen päivämäärien pitäisi tulla julki ihan pian!

Hienompien ravintoloiden lisäksi kaupunkiin saapuessamme oli meillä tarkoitus tutustua myös siihen amerikkalaiseen pikaruokaan. Ja nyt tarkoituksena ei todellakaan ollut ahtaa hampparia naamaan mäkkärillä tai hakea tacoja Taco Bellistä, vaan tutustua ns. hieman parempiin, pienemmässä mittakaavassa toimiviin pikaruokaravintoloihin. New Yorkin kaduilla laahustellessa nenä yläilmoihin käännettynä unohdimme usein siirtyä ajallaan kaupungin humusta ruokapatojen ääreen ja kun vihdoin ja viimein kuulimme mahojemme murinan katujen hälinän yli, oli molempien nälkä jo aivan sietämätön. Verensokerin laskiessa kriittisen alhaalle unohtuivat mielestä ne lukemattomat ravintolat, joita meille oli suositeltu, ja käsi hamuili lähimmän ruokapaikalta näyttävän paikan ovenkahvaa. Ensimmäisenä iltana seisoimme pitkän lentomatkan ja lähikujien tutustumisen jälkeen Shake Shackintiskillä ja melkein tirskautin väsymyksen jälkeisen onnenkyyneleen haukatessani palasen ravintolan portobellopihvistä kasvisburgeria. Taivaallista, hyvää, fantastista, ihanaa!
Pikaiset burritot taas napattiin nassuun Chipotlessa, jonka liukuhihnalla tehdyt meksikolaisherkut eivät kyllä mielestämme hävenneet laisinkaan Lincoln Squaren lähistöllä sijaitsevan meksikolaisravintola Harry´s:in burritoille. Tosin tuolla Harry´s:llä meksikolaispöperöt saivat kyytiä Brooklyn Breweryn maltaalla. Brooklynin olutpanimoon on muuten mahdollista päästä tutustumaan ja samalla kierroksella voi myös maistella newyorkilaispanimon herkkuja. Lisää tietoa löytyy täältä.

Suomalaisiin naistenlehtiin on jo muutaman vuoden ajan ujuttautunut söpöjä kuvia cupcakeista eli kuppikakuista. New Yorkissa kävelimme lukuisien söpöjen kuppikakkukahviloiden ohi, yksi löytyi juurikin tuon Lincoln Squaren lähistöltä ja toinen SoHosta. Pyörimme noilla alueilla useampanakin päivänä ja siirsin kuppikakkuhetkeä aina seuraavaan hetkeen, jotenkin kun aina onnistuin kävelemään kuppikakkujen ohi juuri silloin, kun mahani oli täynnä tai kun olin juuri ryystänyt ison kupin kahvia. Eniten minua harmittaa, että missasimme tuon SoHon Little Cupcake Bakery:n, jonka ohi kävelin kahdesti kuolaten. Onneksi sentään kuva tarttui matkaan ja ne New Yorkin kuppikakut syötiin ihan jossain muualla, kahvilassa, jonka nimikään ei jäänyt mieleen.

Majailimme New Yorkissa ollessamme Brooklynissa. Jykevän Brooklyn Bridgen juuressa sijaitsee muutamakin huippuhyvä pizzeria, olimme menossa siihen kuuluisampaan ja usein New Yorkin parhaaksi pizzeriaksi palkittuun Grimaldiin, mutta poikkesimmekin sisään Juliana´s Pizzaan. Small-kokoinen pitsa oli aivan valtava ja koostumus aivan täydellinen, ohut pohja, sopivasti mozzarellaa, prociuttoa ja rucolaa. Loistavaa ruokahetkeä täydensi jäätelöpallot kahveineen miltei naapurissa, Brooklynin jäätelötehtaalla.

Sanfrancicolainen John kertoi bageleiden olevan sitä oikeaa newyorkilaista evästä. Monista yrityksistä huolimatta emme löytäneet kävelyretkillämme sitä juuri oikeaa bageliravintolaa, joten bagelin maistelu jäi seuraavalle New Yorkin reissullemme. Tosin varmasti silloinkin tulee maisteltua sitä sun toista herkkua, Isoa Omppua ei voi syödä yhdellä haukulla.

New York, New York, New York!

”Lopulta näin koneen ikkunasta saaren. Siipi peitti näkymän, taas paljasti: tutut pilvenpiirtäjät kohosivat kohti taivasta, neulankärkinen korkeimmalle, tavaaseen piirrosta tekevä harppi. Kuin olisin saapumassa uneen, jonka olin nähnyt tuhansia kertoja, kuin olisin laskeutumassa lapsuuteeni, niin tuttu kaupunki oli, vaikken koskaan ollut sitä nähnyt.”

Riikka Pulkkinen, Vieras

Keltaiset taksit, punatiiliset palotikkain varustetu talot, valtava Central Park tuhansine lenkkeilijöineen, hopeiset, kolistelevat metrot, persoonalliset, kiireiset asukkaat, pikkukoiriaan ulkoiluttavat kultakoruin koristellut vanhemmat rouvat, graffiteilla peitetyt kivijalat, Time Squaren seinänkorkuiset, hypnoottiset valomainokset ja kulmakuppilat soijalatteineen ja bageleineen. Aivan kuin olisin ollut jo täällä, kävellyt pitkin viidennettä avenueta, kantanut kädessäni tuopin kokoista kahvia maidolla, katsellut useaan kertaan sisään kadulle kääntyvistä ikkunoista, suoraan keskelle newyorkilaisten elämää, heilutellut silkkinauharipaisia paperikasseja, hurmioitunut ympärillä olevasta sykkeestä ja koettanut imeä itseeni mahdollisimman paljon New Yorkia -kuvia, tuoksuja, ääniä ja kaikkea sitä mitä tuo mahtava kaupunki pitää sisällään.

Iso omena vie jalat alta, tuntuu, etten ehdi päätäni kääntää niin nopeasti, että voisi tallentaa aivan sen kaiken, mitä ympärillä tapahtuu. Muutaman korttelin mittainen kävelylenkki on hengästyttävä, ei matkan, vaan niiden elokuvista, kirjoista ja lehdistä tuttujen New Yorkin tunnusmerkkien vuoksi. Jokainen poikkikatu tarjoaa uuden seikkailun, tai vähintäänkin söpön kahvilan tai industrialistiseen asuun, betoniin ja metalliin verhotun Delin. Päivät sisältävät pakkasesta huolimatta kymmeniä tuhansia askelia, monta paperimukillista kahvia ja yhtä monta syvää huokausta – miljoonien muidenkin lailla, taidan olla rakastuntu tähän kaupunkiin.

Pakkanen kulkeutuu takin alle ja pistää värisemään, Central Parkin pikkukoirat ovat saaneet toppavaatteet yllensä, lapset pukevat luistimia jalkaansa ja liukuvat musiikin tahdissa niin puiston peilikirkkailla jäillä kuin Rockefeller Centerin pienessä maailman maiden lippujen ympräröivässä kaukalossa. Kovasta pakkasesta huolimatta aurinko piirtää nenänpäähän pisamoita ja saa huurteeseen kietoutuneet massiiviset tiilitalot kimaltamaan.

Luonnontieteenmuseo tarjoaa lämpöä, dinosauruksia ja buffeleita. Museon takana taas käytämme hyväksemme kaupungissa meneillä olevaa Food Week -festivaalia ja lounastamme fleecetakeissa ja valluskengissä Michelin tähden ansainneessa ravintolassa. Muistutan itselleni koko kolmen ruokalajin lounaan ajan, etteivät nämä viimeisen päälle pukeutuneet newyorkilaiset näe meitä enää ikinä, reissussa rähjääntyneellä ulkomuodolla ei ole siis väliä,  ei edes täällä hieman paremmassa ravintolassa.

Päivitämme rinkkamme sisältöjä, pistän tilin viimeisetkin hilut haisemaan SoHossa ja pitkästä aikaa, aivan New York visiittimme lopulla, kuljen kaduilla miltei yhtä tyylikkäänä kuin newyorkilaissisareni, kannat kopisten ja uuden kevättakin helmat hulmuten alkuviikkoa huomattavasti lämpimämmässä kevättuulessa. Manhattanin lisäksi tutustumme Brooklyniin, jossa hotellimme sijaitsee. Etsimme pyöräkauppaa Kensingstonista, kuvaamme Manhattanin pilvenpiirtäjien siluettia pimenevässä illassa Brooklyn Heightsin rantakadulla ja katsomme siltä kuuluisalta Brooklyn Bridgeltä Manhattanin eteläkärjen takana siintävää sitä vielä kuuluisampaa kaupungin maamerkkiä, vapaudenpatsasta.

Päivät kuluvat katsellen maailmanmenoa, hengittäen New Yorkin elämää, mutta myös nauttien reissumme parhaimmasta majoituksesta. Hotellin leveä sänky on niin täydellinen, tyynyt juuri sopivat ja aamuisin peitto niin lämpimän raskas, että joinain aamuina hieraisemme unihiekat silmistämme ilman kellonsoittoa ja ne aamukahvit peiton mutkassa venyvät puolen päivän paremmalle puolelle. Ja mihinkäs meillä kiire, luksusmajoitus on osa nautintoa ja tämä reissu New Yorkiin tuskin on se elämämme ainoa, haikailemme takaisin kaupunkiin, vaikkemme ole vielä pois lähteneetkään.

 

Baby I’m from New York! 
Concrete jungle where dreams are made of, 
There’s nothing you can’t do
Now you’re in New York! 
These streets will make you feel brand new, 
Big lights will inspire you, 
Hear it for New York! 
New York, New York, New York

Alicia Keys, New York

 

Majoitus Aloft Hotel New York, kahden hengen huone 100€/yö
7 päivän rajoittamaton metrokortti 30$+kortti 5$ (yht 25,6€), Lentokenttäjuna 5$ (3,6€)
Sisäänpääsylippu American Museum of Natural History 50$/2hlö (36€)
Kolmen ruokalajin lounas Dovetail 25€/hlö (18€)

Yhdestoista kuukausi

Reissumme kahden viimeisen kuukauden aikana teimme jonkinlaista surutyötä loppuvan reissun suhteen ja pakkasimme kuudenkymmenen päivän sisään ehkä hieman liian paljon tekemistä. Tiiviin reissaustahdin vuoksi blogikin päivittyi hieman hitaanpuoleisesti ja kuukausikoonnit jäi tekemättä aivan kokonaan. Vaikka tämä kuukausikoonti onkin omistettu yhdennelletoista kuukaudelle, on se myös ylistys (sekä budjettitilitys) koko Etelä-Amerikalle.

Ennen reissuahan meillä ei ollut tarkoitus mennä Etelä-Amerikkaan laisinkaan. Tai ainakaan emme uskaltaneet sellaisesta haaveilla. Me kun emme osaa espanjaa sanaakaan, eihän sitä tuolla maailmankolkassa voi ilman kunnon kielitaitoa pärjätä ja vaarallistakin siellä on, niin on kaikki puhuneet! Matkan edetessä reissausrohkeus kasvoi ja samalla myös halu kokea jotain ihan muuta. Unelmakohteeni Chile muuttui kalliiden lentolippujen vuoksi Peruun sekä pikakierrokseen Boliviassa ja road tripillä Kalifornian halki auton radiosta kuuluikin countrymusiikin sijaan espanjan kielen itseopiskelukasetin verbien taivutusmuodot sekä ne kaikista helpommat turistien tarvitsemat fraasit. Niinpä reissumme sai aivan yllättävän käänteen ja aivan kymmennen kuukauden lopulla laskeuduimme iloiseen, latinosäveliä tulvillaan olevaan Perun pääkaupunkiin Limaan.

Eihän se itseopiskelumateriaali kauhean pitkälle vienyt, varsinkin kun tiukka opiskelukuri muuttui Etelä-Amerikkaan saapuessa löysäksi kyllä me nyt paremmin käytännössä opitaan -mentaliteetiksi ja verbien tankkaaminen unohtui välittömästi espanjan kielen ympäröidessä meidät. Ehkäpä omasta ruosteisesta italiankielentaidosta oli sen verran hyötyä, että pärjäsimme suhteellisen hyvin pistämällä italian ja espanjan kielen sanoja peräkkäin sekä höystäen puhettamme suurilla käsiliikkeillä ja eleillä. Mutta jos ja kun joskus sinne Chileen pääsen, aion olla valmistunut paremmin ja lupaan opetella espanjaa jo etukäteen kansalaisopiston kielikursseilla jotta pääsisi vielä syvemmälle sisään maan kulttuuriin ja tapoihin, ja että keskustelut paikallisten kanssa olisi jotain muuta kuin kiitoksen sanomista ja kuulumisten kyselyä.

Yhdestoista kuukausi alkoi Pohjois-Perussa Mancoran hiekkarannoilla, jossa vielä viimeisen kerran tällä reissulla vietimme ihan oikeaa rantalomaa. Timo surffasi kymmenien surffareiden ja isojen aaltojen sekamelskassa, minä taas luin kirjoja, päivitin blogia ja istuin varsin usein norjalaisnaisen pitämän, mukavan majapaikkamme isolla parvekkeella ihan vain nauttien kiireettömästä elosta. Mancorassa juhlistimme synttäreitäni sekä vuosipäiväämme, ja mikäpä juhliessa, sillä tuo pieni Pan American varrelle kiireesti kyhätty rantakaupunki on täynnä toistaan parempia ravintoloita ja synttärikakunkin saimme nauttia Cafe Laten kanssa. Tuolla yhdeksän päivän vetelääkin vetelämmällä oleskelulomalla oivalsin jotain rantalomista, väsyneenä ja levon tarpeessa lötköttelyloma rannalla tai vaikkapa siellä parvekkeella kangastuolin pohjalla hyvän kirjan parissa voi olla ihan paras tapa viettää niitä vuoden harvinaisia lomahetkiä.

Rantalomalta siirryimme Andien rinteillä sijaitsevaan Inkojen pääkaupunkiin Cuscoon. Kymmenen kuukauden aikana olemme löytäneet meille sopivan tavata reissata ja tutustua uusiin maisemiin, siis hitaasti, rauhassa ja hötkyilemättä kaduilla kävellen ja ympäröiviä taloja tiiraillen sekä paikallisia seuraillen. Cuscoonkin tutustuminen sujui tuttuun tapaan ja jälleen hitaan lohnimisen vuoksi jäivät ne Cuscon kaupungin tarjoamat inkojen muurit ja rauniot näkemättä, tosin tämä korjattiin kyllä Machu Picchulle kapuamisella. Tällä reissulla on tullut tuosta meille passaavasta rauhallisesta nähtävyystutustumistahdista ja yleisestä fiilistelystä huolimatta nähtyä vaikka sun mitä upeaa, ja vaikka Machu Picchu yksi niistä Etelä-Amerikassa eniten odottamista asioista olikin, ohitimme sen ei nyt ihan olankohaituksella, mutta varsin vaatomattomin wow-huudahduksin. Mutta tämähän ei tarkoita, etteikö se olisi upea paikka, sillä vuorten väliseen korkeaan notkoon viidakon keskelle täydellisellä tarkkuudella rakennettu mystinen kaupunki on kyllä varmasti käymisen arvoinen paikka!

Machu Picchulta suuntasimme Inkojen Sacred Valleyhyn Urubamban kylään emme tuijottelemaan lukuisia Inkojen rakennelmia, vaan tutustumaan paremmin laamojen ja alpakoiden sekä Perun vuoristokansojen elämään. Aika Jorgen luona Llama Backpackers -hostellissa vierähti aivan liian nopeasti, vaellukset lähivuorille, laamojen taluttelu ja jutustelu Jorgen kanssa Perun nykymenosta sekä myös hurjista ideoista olisi viihdyttäneet meitä vielä paljon pidempäänkin. Haikein mielin kuitenkin jatkoimme matkaa Lake Titicacan rannalle Punon kaupunkiin ja muutaman päivän pällistelyn jälkeen siirryimme bussi-puulautta-pikavene-yhdistelmällä Boliviaan La Pazin kaupunkiin.

Ja vaikka kuinka yhdennentoista kuukauden alussa latasimme akkuja meren laineiden liplatusta kuunnellen, meinasi La Paz ensimmäisenä iltana olla hieman liikaa: liian meluisa, liian vauhdikas, liian sotkuinen, liian saasteinen, ihan liian kaikkea! Päivien kuluessa silmä ja mieli tottuivat La Pazin sekamelskaan ja me ihan oikeasti tykästyimme kaupunkiin niin paljon, että hyvästelimme sen yhtä haikeissa mielialoissa, kuin Urubamban edellisellä viikolla. Onneksi lähtö La Pazista vei meidät yhteen reissumme hienoimmista seikkailuista, matkaan postikorttimaiseman perässä Sajaman kylään. Lumihuippuiset tulivuoret, tuhannet laamat ja alpakat, pieni uinuva kylä, aidot ihmiset, vaikuttavat auringonlaskut ja ajatus meistä neljästä matkalaisesta keskellä hiljaisuutta, maailmaa pakoilevassa kylässä. Tämän tulemme muistamaan ikuisesti.

Siirtyminen Boliviasta Chilen kautta takaisin Peruun tapahtui jo reissumme viimeisen kuukauden puolella ja Arequipasta lähtiessä kohti Pohjois-Amerikkaa ja Eurooppaa oli mieleen vastustelusta huolimatta iskostunut ajatus kotimatkan aloituksesta. Pikainen Etelä-Amerikan pyrähdys tuntui ehkä siitä syystä sellaiselta viimehetken reissurimpuilulta, tosin höystettynä suurella seikkailuntunteella. Peru ja Bolivia olivat aluksi pitkän länsimaissa vietetyn ajan jälkeen hieman liian iholle tulevia, sekavia ja äänekkäitä, mutta hetken makusteltua varsin ihania ja sydämen vieviä paikkoja. Molemmista löytyi vielä sitä autenttisuutta, niitä kurttuisia kovan elämän viettäneitä mummoja, suloisen ränsistyneitä taloja, historian huokauksia, iloisia ihmisiä, upeita maisemia ja ennen kaikkea mielettömän hyvää ruokaa! Sanomattakin on selvää, että puolitoista kuukautta Etelä-Amerikassa oli aivan liian vähän ja tuo maanosa ja sen upeat maat kiehtovat entistä enemmän. Niinpä Chilen lisäksi siellä tulevaisuuden matkojen listalla on useita muitakin maita Etelä-Amerikasta sekä paluu takaisin Jorgea moikkaamaan piskuiseen Urubambaan.

No se talouspuoli sitten. Kun reissua on jäljellä ne pari kuukautta ja tilillä onkin vielä hieman suunniteltua enemmän rahaa, tapahtuu budjettikurissa pieni retkahdus. Enää lautaselta ei löydykään sitä kylän halvinta evästä, vaan lounaat ja päivälliset vedetään napaan siellä hieman paremmissa ravintoloissa kielen makunystyröitä helliviä ruokia maistellen. Eipä siis ollut yllätys exelin kokoomataulukoita katsellessa, että reissun aikana eniten päivittäisiin ruokamenoihin meni rahaa juurikin Perussa, kokonaiset 27,30 euroa päivässä henkilöä kohden, siis henkilöä kohden! Viimeisien kuukausien teemana on todellakin ollut elämästä, reissusta ja vapaudesta nauttiminen, sen huomasi myös yhdennentoista kuukauden viimeisinä päivinä vyötäröä kiristävistä lököhousuista, mutta myös mieleen jääneistä reissumme parhaimmista aterioista.

Majoituksenkaan suhteen emme enää olleet niin rahantarkkoja, vaan valitsimme sen halvimman vaihtoehdon sijaan sen seuraavaksi halvimman. Majoituksiin Perussa meillä meni rahaa 22,6€/yö, Boliviassa yöpyminen maksoi miltei saman verran kuin Perussakin, 22,3€/yö. Yhteensä rahaa Perussa meni kuukaudessa 1224€/pää, eli noin 38€/pää/päivä ja Boliviassa taas kahdeksassa päivässä tuhlasimme 288€/reissaaja, jolloin yhden päivän aikana rahaa hävisi tililtä keskimäärin 36 euroa. Jos olisimme reissanneet samalla mentaliteetilla kuin matkamme alussa, eli tiukkaa talouskuria noudattaen, olisi päiväkohtaiset kulut varmasti olleet huomattavasti pienemmät, puolentoista kuukauden aikana kun tuli kokeiltua vaikka mitä aktiviteettejä, syötyä hyvin ja juotua turhan monta Lattea kahviloissa.

Onneksi voitimme kaikki ennakkoluulomme ja rohkenimme lähteä katsomaan Perua ja Boliviaa, reissaus Etelä-Amerikassa on ehdottomasti ollut yksi reissumme hienoimpia juttuja. Vielä joskus (mahdollisimman pian) mennään uudestaan, tosin hieman parempaa espanjaa puhuen!