Seikkailujen seikkailu – Sajama


Ne parhaimmat ja ikimuistettavimmat seikkailut alkavat yleensä hetken mielijohteesta, pikaisesta laukun pakkaamisesta ja hieman raamittomasta tulevaisuudesta. Yksi hullu idea saattaa muuttaa täysin reissureitin suunnan ja tuoda mukanaan niin uusia ystäviä kuin uskomattomia kokemuksia. Meidän kohdallamme yhden maailmanympärysmatkan mieleenpainuvimmista seikkailuista sai aikaan postikortti ja hollantilainen pariskunta.

Tutustuimme maailman vaarallisimmalla tiellä tehdyllä pyöräretkellä ikäiseemme hollantilaispariskuntaan, jonka opaskirjan sivujen välistä löytyi La Pazin markkinakadulta ostettu postikortti lumihuippuisine maisemineen. Hullu idea etsiä postikortin maisemat sai alkunsa Cafe Banaisissa oluttuoppiin venyneellä päiväkahvilla ja jo heti seuraavana aamuna istuimme paikallisbussissa matkalla kohti Sajaman luonnonpuistoa.

Vaihdoimme paikallisbussin tinkausoperaation jälkeen minibussiin Patacamayassa ja jatkoimme matkaa kuskin nauraessa partaansa takataskuun sujahtaneen boliviaanotukon ansiosta. Maisemat tien varrella olivat varsin karut: kuivaa maata, heinätuppoja, laamalaumoja ja yksinäisiä paimenia. Muutama collectivo ohitti pakumme, muuten autiomaa oli hiljainen ja autio. Horistontissa siinsivät postikortin lumihuippuiset tulivuoret ja tiesimme pian olevamme perillä seikkailussamme, pienessä Sajaman kylässä, keskellä ei mitään.

saja1

saja2

saja4

saja6

Pölisevän hiekkatien päässä vuorten turvallisessa vartioinnissa seisoi tuulen tuiverruksessa vaatimaton savitaloista ja heinäkatoista koostuva pikkukylä. Kaikkialla oli hiljaista ja kylän tiet tyhjät. Majapaikkamme huoneet olivat kylmiä ja sängyn peitot paksuja. Koko kylän väki istui pääaukion isoimman talon salissa päättämässä asioistaan, talojen ovet olivat kiinni ja meillä oli hieman epätodellinen olo kurkkiessamme talojen sisälle etsiessämme evästä itsellemme. Erään oven takaa meitä tervehti vanha rouva, Señora Sofia, joka lupasi tarjota meille lounasta kotonaan. Talon nurkassa hellalla kypsyi riisi ja kananmunat rouva paistoi lattialla kaasuliedellä. Valkoisia seiniä koristivat kuvat laamoista ja kahvikupissa oli punaisissaan joulupukki. Señora Sofia otti kanssamme lasillisen punaviiniä, uhrasi muutaman tipan Pachamamalle ja toivoi meidän kertovan hänen kirkon vieressä olevasta käsityökaupasta sekä ruokailumahdollisuudesta myös muille tapaamillemme seikkailijoille.

saja7

Illalla upean auringonlasku kietoi koko hiljaisen kylän vaalenapunaiseen ja kirkkaan violettiin valoon. Maailma näytti kauniimmalta kuin koskaan ja pimeyteen katoava valo täydellisessä hiljaisuudessa loi iltaan ihmeellistä taikaa. Lauseet vaihtuivat kuiskauksiksi, yhtäaikaisiksi huokailuiksi ja hitaasti kylään palaaviksi askeliksi. Sähkökatko pimensi koko kylän ja löysimme otsalamppujen valossa kynttilällä valaistuun kylän ainoaan ruokapaikkaan. Söimme paistetut perunat pienessä huoneessa kahden meidän lisäksi kylään eksyneen ranskalaisen tytön kanssa kynttilän steariinin valuessa kerniliinalle. Vaikka yhteistä kieltä oli vain muutaman sanan verran, ilman sanojakin ymmärsimme hetken ihmeellisyyden, me ainoat eksyneet tähän paikkaan, tähän pysähtyneeseen maailmaan.

wuhuu

Postikorttikuvaa kahvilassa ihastellessamme puhuimme yhteen ääneen vaeltamisesta, päivävaelluksista ja pääsystä lähemmäksi tuota lähes seitsemään tuhanteen metriin kurottelevan Sajama-vuoren huippua. Sorapolut tulivat tutuiksi, tuijottelimme Sajaman lumista huippua hieman kylää lähempää ja tiirailimme kylän takana nousevaa Chilen ja Bolivian rajoilla seisovaa tulivuoripariskuntaa. Maan povesta pulppuaville kuumille lähteille kuljimme kylän taksipakun kyydissä ja paluumatkan teimme yhtämatkaa paikallisen laamapaimenen kanssa. Koko laakso oli täynnä laiduntavia alpakoita ja laamoja, juuri niin kuin siinä turistikojusta ostetussa postikortissa.

Muutama päivä täydellisessä eristyksessä maailmasta, välillä kynttilänvalossa istuen ja toisinaan mökkimme edustalla lämpimistä auringonsäteistä nauttien. Eristyneisyys teki kokemukseesta erityisen -ainoastaan me ja paikalliset kyläläiset, tuhannet laiduntavat eläimet ja karun kaunis luonto ympärillä. Todellinen seikkailu niiden tallatuimpien teiden ulkopuolelle, täydellinen muisto reissaamisen parhaimmista puolista -uusista ystävistä, autenttisista kokemuksista, kauniista luonnosta ja yllätyksellisyydestä.

Juuri niin kuin postikortissa.

Juuri niin kuin postikortissa.

laamamus2

saja9

saja11

saja14

saja3

Luetut kirjat: Henning Mankell Luotsi, David Nicholls Sinä Päivänä
Majoitus Hostal Sajama, kahden hengen huone kuumalla suihkulla, 70 BOB/hlö (7,4€)
Lounas Señora Sofian luna 10 BOB (1€)

Mainokset

Vaellushulluus

En tiedä onko kellään muulla vastaavaa ongelmaa, mutta meille iskee aina vuoria nähdessä vaellushulluus. Tuo tauti on tuttu muutamilta Keski-Euroopan reissuilta, joilla jokainen arvokas reissupäivä on kulutettu vuorilla kavuten ja kotiin palattu lonkat ja polvet paukkuen. Uudessa-Seelannissa ei ihan jokainen päivä kivuttu vuorille, koska välillä piti ajaa autoakin ja nähdä muitankin nähtävyyksiä, mutta aika monta kivaa tramppausta tuli tehtyä.

Koska rinkoistamme ei löydy makuupusseja ja trangiaa, jouduimme jättämään välistä monipäiväiset Uuden-Seelannin kuuluisimmat vaellukset. Ja toisaalta, niille suosituimmille reiteille olisi pitänyt varata majoitus hyvissä ajoin, Milford trackille jopa puolta vuotta aikaisemmin. Onneksi hätä ei ole tämän näköinen, sillä voihan sitä päästä Great Walks-tunnelmaan kävelemällä vain osan jostain hienosta vaelluksesta. Te Anaun kylä Fiordlandissa toimii tukikohtana kahdelle suosituimmalle Great Walkille, Milford trackille sekä Keppler trackille. Alueella on noiden kuuluisien vaellusten lisäksi paljon mielenkiintoisia yhden päivän vaelluksia sekä kauniita kävelyteitä Te Anaun järven rannalla. Pistäydyimme jälleen DOC:n toimistossa ja valitsimme henkilökunnan avustuksella haikkauskohteeksemme Kepler Trackin viimeisen (tai ensimmäisen, riippuu miten päin reitin kulkee) osuuden Keppler Trackin parkkipaikalta Luxemore Hutelle.

keppler7

keppler5

keppler9

 

Matkaa parkkipaikalta Luxmore Hutelle on 13,8 kilometriä, mutta jos haluaa aloittaa samantien kapuamisen ja lyhentää reittiä kuutisen kilometriä, on tarjolla myös vesibussi Te Anaun kylän keskustasta Brad Bay Campille, jolloin hiekkakärpästen valloitama rantapolku jää tallaamatta. Me tallasimme rannan vierustaa, huidoimme mäkäräisiä pois iholta ja yritimme samalla löytää metsän kätköistä kiivilintuja, joita alueella asustaa. Koska meidän piti vielä palata saman päivän aikana takaisin autoparkille, sai päivän aikana pistää kiitettävällä tahdilla töppöstä toisen eteen. Järkevämpää olisi ollut jäädä yöksi tuonne Luxmore Hutelle ja palata takaisin kylään seuraavan päivänä, varsinkin kun ne kaikista kauneimmat vuoristomaisemat ovat vasta Luxmore Huten ja seuraavan Irish Burn Huten välillä.

Polku puurajaan tuntui tuskatuttavan pitkältä, reitti ei siis ole mitään kaikista jyrkintä kapuamista, vaan loivaa siksakkia. Pari kertaa harmittelimme reitin huonoja näkymiä, jotka lähinnä olivat vain tiheää metsää. Puurajaan saavuttuamme avautui kuitenkin kauniit maisemat alas kylään ja vuorten ympäröivälle Te Anaun järvelle. Koska reitti on verrattain helppo, oli polulla vaeltamassa hieman vanhempaakin väkeä. Eräs mummo raidallisissa kalsareissa kantoi isoa rinkkaa ja aikoi kävellä koko Keppler Trackin neljän päivän aikana, aika huisia! Sattuipa vastaamme kävelemään myös pari tuttua, nimittäin tsekkiläinen pariskunta, jonka kanssa vaelsimme lähes koko Tongariro Alpine Crossing reitin. Sovimmekin treffit samalle illalle leirintäalueelle, jos vain jaksaisimme vielä vaelluksen jälkeen ajella Milfordin Soundille asti.

keppler8

keppler2

keppler10
 

Reitti siis ei ole sellaista jatkuvien vau-huudahdusten ja kuvauspysähdysten riemumarssia, tosin pitkän kapuamisen jälkeen puiden vaihtuessa matalaksi heinikoksi kauniit maisemat palkitsevat ja hyviltä ne eväät tämänkin vaelluksen puolivälissä Luxmore Hutella maistuivat. Toisin kuin esimerkiksi Keski-Euroopassa, Uuden-Seelannin vaellusreittien majoilta ei löydy kioskeja kahvineen ja herkkuineen, vaan ne ovat hyvin pelkistettyjä- toiset pelkästään vain kylmiä suojia ja toiset, kuten Luxmore Hut, hieman enemmän varusteltuja vesivessoineen ja jopa keittolevyineen. Hieman siis harmitti, ettei reppuun ollut eksynyt palkintosuklaapatukkaa eikä termaria tullut tankattua kahvilla, olisivat kyllä maistuneet!

Paluumatka meni juoksujalkaa suklaan kuvat mielessä ja niinhän siinä kävi, että välittömästi Te Anaun kylän jäädessä taaksemme hiacen etupenkillä alkoivat silmät luppasemaan ja haukoitukset tarttumaan, joten treffit tsekkiläisten kanssa jäivät vain puheiksi ja auto pysähtyi jo pitkän matkaa ennen Milford Soundia. Seuraavana päivänä jatkoimme ihan sinne Milfordin vuonon äärelle ja ehdimme ihastelemaan tien varren maisemiakin ihan rauhassa. Ja mikä parasta, törmässimme kyllä reissumme aikana noihin tsekkiläisiinkin vielä kolmannenkin kerran, kerrankin se kolmas kerta toden sanoi!
keppler3

Kolmetonnisia tervehtimässä

Ensimmäisen Christchurchin vierailun jälkeen (toinen tuli palauttaessamme eteläsaaren eteläkärjen kierroksen jälkeen Teijo-Maarittia varikolle Christchurchiin) jatkoimme matkaamme kohti sisämaata. Sateinen pettymys Arthur´s Passin läpiajon ensimmäisellä yrityksellä pisti tarkastelemaan säätiedotuksia tarkemmin ja tekemään matkasuunnitelmia aurinkoisen kelin mukaan. Sääkartalla Mt Cookin luonnonpuiston kohdalla hymyili iloinen aurinko parin seuraavan päivän ajan, joten eikun sinne päin. Valintaan vaikutti auringon ohella myös se, että luonnonpuistossa sijaitsee Uuden-Seelannin korkein vuori Mt Cook sekä sen rinnalla 18 yli kolmeen tuhanteen metriin kurottelevaa huippua.

Jo ajomatkalla takaisin sisämaahan aurinko kellotti taivaalla ja piti matkalaiset iloisina ja tyytyväisinä. Loputtomilta tuntuneet Canterburyn viljelysmaat vaihtuivat kertaheitolla kaukaisuudessa kohoavaksi lumihuippunauhaksi saavuttuamme luonnonpuiston edustalla oleville järville Lake Tekapolle ja Lake Pukakille. Miten maailmassa voikin olla näin kaunista?

mtcook3

mtcook1

mtcook2

Uudessa-Seelannissa olon aikana meillä on ollut tarkoitus vaeltaa niin paljon kuin mahdollista. Mt Cookin luonnonpuistoonkin saavuimme vuorelle kapuaminen mielessä. Vuorten huippuja peittivät vielä paksut lumivaipat ja osa vaellusreiteistä oli suljettuina tai niille mennäkseen tuli rinkasta löytyä lämpimien vaatteiden lisäksi jäähakut ja -kengät. Meidän ei onneksi tarvinnut tyytyä vain laakson kävelypolkuihin vaan DOC:n tädin avustuksella löysimme reitin, jolla ainakin osan matkaa selviäisimme ilman suurempaa varustekuormaa. Niinpä jälleen heti aamutuimaan sidoimme vaelluskenkien nauhoja tiukemmalle ja otimme suunnaksi Mueller Huten.

Jäi Puijon rinteen rappustreenit toiseksi kun puuskutimme 1900 porrasta ylös Sealy Trans:n näköalapaikalle. Hengitystä tasaten nojasimme polviimme ja ihailimme vuoren reunalta avautuvaa näkymää: ympärillämme valkoisia huippuja, joiden rinteiltä välillä rynnisti alas kohti laaksoa lumikasoja valtavan paukkeen saattelemana, alhaalla laaksossa karulla arolla kiemurtelevaa vedetöntä joenuomaa ja jäätikkövirran päässä sinertävänharmaana siintävää jäätikköjärveä. Taas piti muutamaan otteeseen huokailla, kuinka kaunista Uudessa-Seelannissa onkaan.

Näköalatasanteelta reitti vaatikin jo sitten hieman kapuamista, valmiiksi rakennetut rappuset ja siloitellut polut vaihtuivat pieneen kiipeilyyn, könyämiseen ja lopulta lumessa kahlaamiseen. Sinnikkäästi nousimme rinnettä ylös lumen tunkeutuessa housujen lahkeesta paljaalle iholle. Lähellä satulanotkoa, jonka takana siis Mueller Hutte sijaitsi, edellämme kävellyt saksalainen poika kahlasi miltei vyötäröön asti ulottuvassa nietoksessa. Hetken hänen menoa katselleena päätimme jättää leikin sikseen ja nauttia korkeuksista maisemia katsellen ja eväitä syöden. Olihan tuota jo tullut kavuttua yhden päivän tarpeisiin.

mtcook8

mtcook7

mtcook12

mtcook9

Takaisin laaksoon palattuamme satuimme majoittumaan tuon saksalaisen vaeltajan matkailupakun vieressä.
Matkaa Mueller Hutelle ei olisi kuulemma ollut kovinkaan paljon meidän stoppipaikasta ja satulanotkon toisella puolella maisemat olivat olleet aivan uskomattoman hienot: isompia lumihuippuja, hulppeampia jäätiköitä ja tietenkin keltaisempi aurinko. Ai vitsi, hieman harmistuneina pistimme reppuun unohtuneita pähkinäpatukoita poskeemme, olisimme kai meki nyt yhden lumenkahluukohdan selvittäneet…?

Mt Cookin luonnonpuistoon kannattaa tulla, vaikkei vuorten huipuille aikoisikaan. Maisemat ovat laaksostakin käsin vaikuttavat ja pieni Aorakin kylä vuoren juurella sympaattinen tapaus. DOC:n leirintäalue on jäätikköjärven läheisyydessä vuorten kainalossa ja illalla hampaiden pesulle mennessä voi ihailla täydellisessä pimeydessä upeasti tuikkivaa taivaankantta. Eikä maisemat luonnonpuistoon ajaessakaan kovin rumat ole, se upea turkooseista turkoosimman värinen Lake Pukaki johdattelee matkaajia kohti kolmen tonnin huippuja.

mtcook11

White Horse Hill Conservation Camp site 10 NZD/yö (6€), Lämmin suihku Aorakin kylässä 2NZD/5min (1,4€)

Arthur´s Pass -toinen kerta toden sanoo

Uuden-Seelannin eteläsaaren poikki rannikolta toiselle pääsee kolmen tien kautta. Upein niistä lienee Arthur´s Pass, joka kulkee Eteläisten Alppien halki Greymouthista Christchurchiin. Maorit kulkivat tuota samaa reittiä jo ennen eurooppalaisten saapumista Uuteen-Seelantiin, mutta vasta suuri kultaryntäys länsirannikolla 1800-luvun puolivälissä teki upeasta tiestä kuuluisan. Vuonna 1923 vuorien lomassa alkoi liikennöimään myös juna, tranzalpine train, ja junareittiä on kehuttu yhdeksi maailman kauneimmista. Eikä autoilukaan varmasti kalpene tuolle junamatkalle sään ollessa suosiollinen.

Pingviinimatkalaisten innoittamina mekin halusimme kokea tuon upean matkan. Olimme ajelleet sateisen kelin siivittämänä Nelsonista asti ja edelleenkin saarta halkoessamme pisarat tippuivat taivaalta ja keli oli kovin harmaa. Yli kahteen kilometriin yltävät vuorenhuiput olivat pilvien peitossa ja näky useilta näköalapaikoilta hyvinkin masentava. Iloa harmauteen toivat kea-papukaijat, joihin törmäsimme ensimmäistä kertaa juurikin tuolla Arthur´s Passilla. Välittömästi pysähdyttyämme näköalapaikoille hyppäsivät vihreät autojen muovisia osia rakastavat linnut automme kimppuun. Onneksi mikään osa ei ollut niin irti, että keat olisivat saaneet revittyä osan Teijo-Maarittia matkaansa.

arthur1

Sateisesta kelistä huolimatta jäimme yöksi Arthur´s Passin kylän lähistölle DOC:n ilmaiselle leirintäalueelle (Klondyke Corner), jos vaikka seuraavana päivänä säätiedotuksen lupaama pilvinen keli muuttuisikin aurikoiseksi. Olimme nimittäin haaveilleet upean Arthur´s Passin tien lisäksi kiipeävämme Arthur´s Passin kylän viereiselle Avalanche Peakille. Aamulla jouduimme kuitenkin hylkäämään suunnitelmamme, vettä alkoi jälleen tihuuttaa ja vuorelle kiipeämisessä ei olisi ollut mitään järkeä. Päätimme kokeilla onneamme uudemman kerran palatessamme takaisin länsirannikolta Christchurchiin etelässä tehdyn lenkin jälkeen.

Parin viikon jälkeen käännyimme Kamara Junctionista tutulle tielle ja jälleen sään herra pisti meille kampoihin, sää oli aivan samanlainen kuin ensimmäiselläkin yrityksellä. Saavuimme jälleen yhtä apeissa tunnelmissa Arthur´s Passin kylään ja leiriydyimme tutulle leirintäpaikalle. Luotimme säätiedotukseen sen verran, että nukkumaan menimme mielissämme seuraavan päivän vuoren valloitus.

Ja vihdoin ja viimein Arthur´s Pass näytti parastaan. Aurinko paistoi ja sidoimme aamulla velluskengät jalkaamme. Varmistimme vielä DOC:n visitor centrestä turvallisimman reitin, sillä vielä kaksi viikkoa sitten oli huippua peittänyt lumivaippa. Ja sitten alkoi kapuaminen. Aikaisemmat vaellukset Uudessa-Seelannissa olivat olleet varsin leppoisia, koska suurimmalla osalla reiteistä olimme kavunneet vuorelle rappusia tai tasoiteltuja sorapolkuja pitkin. Avalanche Peakille sai oikeasti könytä ja kiivetä, tarrata tiukoissa paikoissa oksiin ja katsella huippua lähestyessä tarkasti mihin astuu. Mutta ehkäpä juuri siksi vaellus Avalanche Peakille on meidän molempien mielestä ollut mukavin tramppaus Uudessa-Seelannissa, varsinkin kun tuulisella huipulla maisemat olivat sanoinkuvaamattomat! Muiden vaeltajien lisäksi saimme seuraa kymmenen kean parvesta, jotka kärkkyivät tilaisuutta napata matkaansa kuivamassa olleita vaatteita ja nakertaa vaellussauvojen korkkisia kädensijoja.

Nousimme ylos aavistuksen helpompaa Scott’s trackia pitkin. Alaspäin tullessa suuntasimme jykemmälle ja rankemmalle Avalanche Peak trackille pienten lumilämpäreiden kautta. Ja jösses minkälaista mökelikköä polku alas olikaan, onneksi olimme valinneet sen helpomman tien ylös, vaikkei sekään mikään tasainen tallaus ollut. Mietin vain mielessäni oksissa ja kivenlohkareissa roikkuessani, että miten joku voi juosta polun ylös huipulle, mökelikköpolulla juostaan vuosittain Avalanche Peak Challenge.

arthur4

arthur3

arthur6

arthur5

arthur7

arthur8

arthur18

arthur10

arthurs11

arthurs12

arthur17

arthur14

arthur15

 

Vaellusreitti oli upea sekä haastava ja jätimme tyytyväisenä taaksemme Arthur´s Passin ja Eteläiset Alpit auton takapeilistä näkyessä tällaiset maisemat.

arthur16

Tongariro alpine crossing – maailman upein yhden päivän vaellus

Uusi-Seelanti on retkeilijän unelmamaa -samassa maassa vuoret kohtaavat vihreät laitumet lampaineen, sademetsä valuu hiekkarannoille, tuliperäinen maa syöksee taivaalle vettä, höyryä ja välillä laavaa, etelässä vuoret kasvavat vuonojen vesistä ja taas pohjoisessa kärjessä jättimäiset kauripuut kurottelevat kohti taivaita. Uusi-Seelanti on retkeilijän unelmamaa myös siinä mielessä, että hyvin pidettyjä ja hyvin merkattuja vaelluspolkuja on tuhansia kilometrejä.

Department of Conservation (ympäristöministeriö?) pitää huolta maan 14 luonnonpuistosta. DOC on kohottanut maan upeista usean päivän vaellusreiteistä yhdeksän erityisiksi, The Great Walk -arvonimen ansainneiksi. Yksi suosituimmista ja vaikuttavimmista on Tongariron luonnonpuiston tulivuorialueen läpi kulkeva Tongariro Northern Circuit. Tongariron luonnonpuisto on yksi maailman vanhimmista luonnonpuistosta sekä yksi UNESCO:n maailmanperintökohteista. Jos 43 kilometrin ja 3-4 vaelluspäivän mittainen trekkaus tuntuu liian pitkältä, tai jos rinkassa ei ole makuupussia ja keittovermeitä, voi Tongariron luonnonpuiston mahtavuuden kokea yhden päivän ja kahdenkymmenen kilometrin vaelluksella, Tongariro Alpine Crossing:lla. Ja Taru Sormusten Herrasta -leffan faneille vaellus on ehdoton, osa leffojen Mordoriin sijoittuvissa kohtauksissa on nimittäin kuvattu luonnonpuistossa.

Eikä vaellusta todellakaan turhaan ole väitetty maailman parhaimmaksi yhden päivän vaellukseksi, maisemat ovat karuudessaan mykistävän upeita. Kuvat puhukoon puolestaan!

tongariro

tongariro2

tongariro3

tongariro4

Tongariro10

tongariro5

tongariro9

tongariro6

tongariro8

tongariro11

tongariro7