Road Trip USA: Joshua Park ja automatkan päätös Los Angelesissa

”Maisemat kuin matkustaisi läpi uusien maiden, aina uutta, mutta samalla jotain samaakin. Jokaisen nurkan takana uusi seikkailu, tarina ja totuus.”

Las Vegasin pysähdyksen jälkeen oli jo aika ottaa suunta kohti Los Angelesia sillä aikamme Kalifornian maanteillä oli auttamattomasti tulossa päätökseensä. Haaveilimme Grand Canyonilla vierailusta, mutta lähes tuhannen kilometrin ylimääräinen koukkaaminen kauemmas auton palautuspaikasta päivien käydessä vähiin ei houkutellut. Onneksi pienemmällä kurvilla pääsimme kuitenkin vierailemaan vielä yhdessä Kalifornian lukemattomista luonnonpuistoista, Joshua Tree Parkissa.

Matkalla puistoon ajelimme läpi Mojaven aavikon halki. Aurinko lämmitti maan pintaa ja loi kuivaan hiekkaan väreileviä kangastuksia. Vettä, no ei varmasti! Juna kiisi horisonttiin ulottelevalla tikkusuorilla raiteilla ja vieressä sähköpylväiden rivistö oli kurinalaisessa järjestyksessä. Pääsimme ajamaan ihan pienen pätkän myös sitä Yhdysvaltain legendaarisinta road trip tietä, Higway 66:tta.

jt4

jt16

jt5

jt6

jt7

jt9

jt11

jt2

Vuoden kolmas maanantai on omistettu ihmisoikeusaktivisti Martin Luther King Juniorille. Tuo maanantai on Yhdysvalloissa yleinen vapaapäivä ja me satuimme juuri tuona päivänä Joshua Tree luonnonpuistoon. Luonnonpuiston portilla täti ilmoitti puiston sisäänpääsyn olevan ilmainen tänään, because Martin Luther King Jr.

Puistoon saapuessa olo oli kuin Flintstones-elokuvan kulisseissa, hiekkaisella maalla seisoi kulmistaan pyöristyneitä suorakaiteen muotoisia kiviä ja tietenkin niitä kaukaa karvaisen näköisiä Joshua puita. Kuten Death Valleyssakin, Joshua tree puistossa koko luonnonpuiston läpi kulkee autotie, joka poikkeaa lähes jokaisen nähtävyyden vierelle. Tottakai tarjolla on myös paljon patikkapolkuja niille, jotka haluavat kuntoilla ja nähdä puistoa hieman enemmän. Me valitsimme sen paikallisen tavan, ajelimme autolla puiston halki ja poistuimme kaarasta ainoastaan pienille kävelylenkeille ja maisemia kuvataksemme. Luonnonpuisto on muuten suosittu kiipeilykohde, kalliot ovat kuin tehty niillä rimpuiluun.

Joshua Treen luonnonpuisto on täysin erilainen kuin Mojaven aavikon Death Valley. Vaikka maa on kuivaa myös Joshua puupuistossa, kasvaa siellä noita Joshua puita niin paljon, että ehkäpä sitä jollain mittapuulla voisi kutsua metsäksikin. On uskomatonta, miten monipuolisia maisemia ja mitä kauneutta voikaan aavikoilta löytyä!

jt14

jt12

jt20

jt15

jt13

Automatkamme siis päättyi Los Angelesiin, tuonne tuhansien unelmien -niiden toteutuneiden ja toteutumattomien- kaupunkiin. Kahden viikon ajomaratoni oli väsyttänyt meidät siihen malliin, että jättimäiseen kaupunkiin tutustumisen sijaan olisi tehnyt mieli vain köllötellä motellissa ja olla olematta matkalla hetken aikaa. Eikä Los Angelesin järjettömän ruuhkainen liikenne tehnyt meidän turistikierrosyrityksiä yhtään helpommiksi. Autot suihkivat sivulta ja takaa, välillä liikenne jumittui täysin, välillä taas piti yrittää pysyä kiihdyttelevän ja kaistoja jatkuvasti vaihtelevan liikenteen imussa. Hermot meinaisvat palaa niin kuskilta kuin kartanlukijalta. Ahdistus kaupungin liikenteestä piti meidät pois kaupungin keskustasta ja ohjasi meitä kohti meren tyynnyttäviä kuohuja. Pikaisen Hollywoodin, Walk of Famen ja Beverlyhillsin palmuilla reunustettujen katujen ja luksustalojen katsastamisen jälkeen ajoimme Santa Monicaan tasoittelemaan liikenteessä kohonnutta pulssia. Lauantaitoria laitettiin keskustassa pakettiin ja ihmiset nautiskelivat vilpoisasta, mutta aurinkoisesta lauantaista kävelykadulla kävellen ja katusoittajia kuunnellen. Istahdimme rantatörmälle patonkiemme kanssa ja nautiskelimme automatkamme viimeisistä hetkistä. Olipa upea reissu!

Turistointi Los Angelesissa oli meidän osaltamme aivan minimaalista, parhaimmin kaupungista jäikin mieleen meidän vihonviimeinen yö, joka pisti sykkeen kiihtymään vielä Los Angelesin ruuhkia kiivaammin. Lentomme Peruun lähti aamukuudelta, joten kentällä tuli olla jo keskellä yötä. Motellia varatessa tärkeimpänä hakukriteerinä oli löytää sänky läheltä lentokenttää, jottei kentälle ajoon tuhrautuisi keskellä yötä aivan tolkuttomasti aikaa. Motelli löytyi suhteellisen läheltä ja hintakaan ei ollut ihan kauhean paha, kuvat paikasta näyttivät siisteiltä ja muutama lukemamme arvostelukin puolti paikkaa. Olihan se siisti motelli, tosin kahdenkymmen minuutin päässä lentokentältä Los Angelesin vaarallisimmassa lähiössä, jossa valta kaduilla on asuinalueen jengeillä, Gribseillä ja Bloodseilla. Poliisin sireenit vihelsivät, naapurusto motellin ympärillä oli surullista nähtävää, kauppareissu oli yhtä jatkuvaa, hermostunutta pälyilyä taaksepäin ja nukkumayritykset kariutuivat jokaisen rapsahduksen analysointiin. Enimmäistä kertaa elämässäni olin ilahtunut herätyskellon pärinästä kello kahdelta yöllä ja siirtymisestä yön pimeydessä torkkuvalle lentokentälle. Lento seuraavalle mantereelle menikin sikeästi nukkuessa naapurin olkapäätä vasten nojaten.

Automatka Kaliforniassa oli valtavan hieno kokemus. Se ylitti täysin kaikki odotukset, mursi meidän hienoisia ennakkoluuloja maata kohtaan ja lisäsi intoa reissata maassa vielä enemmän, ehkä joskus jopa sen maan halkiajon verran. Yhdysvaltoihin palaamme vielä tämänkin reissun aikana, Etelä-Amerikan minikierroksen jälkeen lennämme vielä ennen Eurooppaan paluuta hetkeksi New Yorkiin. Minulla on pieni aavistus, että saatan rakastua Isoon Omenaan. Toivottavasti aavistus osuu oikeaan!

Las Vegasia tuli tutkittua hävettävän huonosti. Mutta tutuksi tulivat ainakin nämä ruuhkat. Ai että, onneksi ei tarvitse tahkota tällaisissa ihan joka päivä.

Las Vegasia tuli tutkittua hävettävän huonosti ja kuvia otettua vain muutama, tutuksi tulivat lähinnä vain ruuhkat. Ai että, onneksi ei tarvitse tahkota tällaisissa ihan joka päivä.


Majoitus Rose Bowl Motel, Los Angeles, 60$ (44€)
El Rancho Motel, Los Angeles, 53$ (39€)
Lennot Los Angeles-Lima, Delta Airlines, 281,5$ (206,5€)

Mainokset

Road Trip USA: Las Vegas

Voi sitä onnea, kun kerran lähimarketin hedelmäpelissä ruudulle pyörähti samaan riviin kolme melonia. Käsittämätön kilinä ja kukkaro aikaisemman kahdenkymmenen sentin sijaan täynnä kolikoita. Hahaa, menitpäs lankaan masiina!

Uhkapelaaminen rajoittuu minulla noihin satunnaisiin taskun pohjien tyhjentämiseen lähikaupan pelikoneilla ja Timolla taitaa olla niistä vielä minuakin vähemmän kokemusta. Las Vegasiin ei siis saavuttu dollarinkuvat silmissä ja yksikätisen vivun vääntämistä kuivaharjoitelleena. Me kurvasimme tuonne syntien kaupunkiin, koska satuimme olemaan huudeilla (Death Valleystä matkaa on noin pari sataa kilometriä) ja no, onhan se niin hullu paikka, että onhan se nähtävä.

Saapuminen Las Vegasiin oli varsin vaikuttava. Autiomaassa vietetyn päivän jälkeen ajoimme monta tuntia pilkkopimeässä ja sitten aivan yhtäkkiä vuorten takaa silmien eteen lävähtää valtava valomeri. Ja mitä lähemmäs kaupunkia ajoi, sen hullumpia muotoja se sai. Valomerestä nousi niin eiffelin tornia kuin vapauden patsasta, valtavia mainostauluja ja pröystäileviä kasinoita. Valot vilkkuvat ja monikaistainen moottoritie on täynnä punaisia perävaloja. Motellia vastapäätä vihki ilmeisen elossa oleva ja hyvävointinen Elvis rakastuneita avioliiton auvoiseen satamaan.

lv1

Las Vegas on todellinen aikuisten huvipuisto, jossa bileet eivät lopu ikinä. Ripusta happiviikset naamallesi ja hengittele hajuhappia hetkinen happibaarissa, hyppää vuoristoradan kyytiin, tanssi pöydällä yökerhossa, nauti musiikista tai vaikkapa taikuriesityksistä huikeissa juhlasaleissa ja tietenkin kokeile onneasi lukemattomissa kasinoissa. Meidän bileet jäivät melko laimeiksi, pistimme pelikoineisiin kokonaiset kahdeksan dollaria, happibaari jäi kokeilematta ja ne yökerhotkin testaamatta. Las Vegasin kuuluisa pääkatu Las Vegas Strip tuli kuitenkin käveltyä illalla neonvalojen hohteessa ja Bellagio kasinon tanssivat suihkulähteet tallentuivat videolle.

Kohokohdaksi tuossa Las Vegasin pysähdyksessä nousi ehdottomasti se joka joulu Yleisradionkin kanavilta tuleva Cirque du Soleilin sirkusnäytös. Las Vegasissa on mahdollista käydä katsomassa kolmea erilaista aurinkosirkuksen näytöstä ja stripin varrella on useita lipputoimistoja, jotka myyvät alennuslippuja samaniltaisiin näytöksiin. Haaveilin siitä kehutuimmasta O-nimisestä näytännöstä, mutta siihen ei alennuslippuja löytynyt, joten päädyimme katselemaan aivan ensimmäistä ja alkuperäistä Cirque du Soleilin näytöstä, Mystéreä. Ja huikea spektaakkeli oli sekin; taitavaa akrobatiaa, upeaa musisointia ja mielettömiä lavasteita. Niin ja aika paljon myös huumoria. Tykkäsimme!

lv2

lv3

lv7

Teimme Las Vegasista päiväretken Nevadan ja Arizonan rajalle Hoover Damille. Timo oli meistä enemmän innostuneempi tuosta valtavasta padosta, aikansa insinööritaidon voimannäytteestä. Las Vegasista Hoover Damille ajelee tunnin verran kuivien maastojen läpi, ja jos on oikein onnekas saattaa tien penkalla nähdä Desert Bighorn Sheep:n, eli vapaasti suomennettuna aavikon suurisarvilampaan. Hoover Damin valmistumisen jälkeen on rakennettu useita isompia ja massiivisempia patoja, mutta edelleenkin vuonna 1936 ensikertaa avatulla padolla riittää vierailijoita. Patoalue on varsin täynnä patrioottista hapatusta, jota tulvii ulos kovaäänisistä sekä patoa turistikierroksilla -jollaiselle Timokin osallistui- esittelevien oppaiden suusta. Mutta oli siinä valtavassa pyrkimyksessä kahlita luontoa jotain kaunistakin, rakennelma noudattelee modernismin tyylisuuntaa kuorrutettuna vähäeleisillä kuparikoristuksilla ja veistoksilla. Timon talsiessa padon sisäpuolella, minä etsin niitä pieniä betonimassan sekaan upotettuja kaunistuksia ja kirjoitin blogia aurinkoisessa päivässä. Olisi sen päivän voinut hullumminkin käyttää.

lv9

lv4

lv8

Me ei nähty niitä jättisarvilampaita kuin liikennemerkeissä.

Me emme nähneet niitä jättisarvilampaita kuin liikennemerkeissä.

Las Vegasissa pelikoneen näytölle ei pyörinyt kolmea melonia, eikä rahakouru kilissyt täyteen kolikoita. Tässä voisin vielä muutaman sanan jeesustella vanhemmista, jotka olivat tulleet juhlimaan Las Vegasin viikonloppuun pienten lasten kanssa tai niistä lasittuneista katseista, jotka tuijottivat hypnoottisesti pelikoneen pyöriviä rullia jo ennen aamu seitsemää, mutta taidan nyt jättää välistä. Vaikka Vegas onkin todella överi paikka kaikkine hullutuksineen, ei se suurempia whoaa-elämyksiä saanut aikaan. Yksi kerta taisi riittää meidän kohdallamme…

Majoitus Super 8, Las Vegas, kahden hengen huone 44$ (32,3€), Days Inn Wild Wild West Motel, kahden hengen huone aamiaisella 56$ (41€)
Lippu Circue du Soleil:n Mystére näytökseen 95$ (70€)
Tunnin turistikierros Hoover Damin sisällä 15$ (11€)
Kahvi McDonaldsilta ilmainen

Road Trip USA: Death Valley

”Aavikon kuuma tuuli siirtää hiekkakasoja, muovailee maisemaa ja soitta vienoa säveltä kallioiden välissä. Huulet lohkeilevat kuumuudessa, hikikarpalot valuvat otsalta ja jano kuivattaa kieltä. Korkealta taivaalta paistava aurinko ei anna armoa, varjoa ei synny edes kiven koloon, pakoon ei pääse minnekään. Silmien kantamattomiin hiekkaa, kuivaa ja kiveä. Ja silti, karusta maasta nousee uusi vihreä verso, aikamoinen selviytyjä. Elämää on täälläkin, nimestä huolimatta.”

Death Valley, Kuolemanlaakso, on Vanhan Testamentin helvettiin verrattava ääriolosuhteiden aavikko, kuuma ja karu, jossa vain vahvimmat selviävät. Kasvien ja aavikon eläimien lisäksi selviytyjiä aavikolla olivat alkuperäisväestön jäsenet, Timbishat, jotka ovat saapuneet Kuoleman laaksoon ilmeisesti jo jääkauden jälkeen. Heille tuo karu ja ankara aavikko tarjosi kaiken sen, mitä he tarvitsisvat. Toista mieletä olivat kuitenkin neliysit, 1849 aavikolle saapuneet kullanetsijät, jotka jättivät jälkeensä useita kuoppia ja kaivoksia, mutta myös retkueensa jäsenen menettäneenä antoivat aavikolle sen surullisen nimen, Death Valley.

Jo pelkästään Kalifornian alueella on aivan järjettömän paljon nähtävää, voi vain siis kuvitella, miten erilaisia maisemia ja kaupunkeja esimerkiksi Yhdysvaltojen läpiajo tarjoaisi. Miedän automatka pomppikin ees taas rannikolta sisämaahan, pieniltä teiltä isommille, humisevista metsistä aavikoille, koska me halusimme nähdä mahdollisimman paljon ja mahdollisimman monipuolisesti Kalifornian vaihtuvia maisemia. Aikaa vain olisi saanut olla hieman enemmän, jottei olisi ihan joka päivä istua autossa aamun sarastuksesta illan pimeään.

Jätimme kuohuvat aallot Big Surin varteen, hipaisimme Los Angelesia jälleen sisämaahan kääntyessa ja illan suussa olimme siellä Death Valleyn kansallispuiston tuntumassa Ridgecrestin kaupungissa. Taas illalla kaarros paikallisen motellin pihaan ja aamulla herätyskello pirisemään ennen kukonlaulua.

Jos edellisenä iltana sinertävien vuorien ja kumpujen taakse hävinnyt aurinko ja sieltä hetken päästä taivasta valaisemaan noussut jättimäinen, täydellisen pyöreä kuu olivat olleet huimaavan hienoja, niin aamuauringon lämpimässä kajossa heräävä aavikko aiheutti myös sydämen pamppailuja ja onnentunteita kamera kaulassa tien laidassa. Ja siellä hiljaisessa aamussa tien pientareella seisoessa tipahtivat ne viimeisetki rähmät silmäkulmista ja aikainen herätyksen aiheuttama ärtymys katosi maata peittävän sumun sekaan.

Ilta-ajelulla

Ilta-ajelulla

Aamun kauneutta.

Aamun kauneutta.

Jotta automatkasta tulisi oikea automatka, täytyy tien normaalien kurvien lisäksi tulla jotain ylimääräistä pientä mutkaa matkaan. Meiltä nimittäin loppui tie kesken ennen luonnopuistoon pääsyä. Puolen vuoden takaiset tulvat (autiomaassa!) olivat vieneet tien matkassa ja edelleenkään sitä ei oltu saatu korjattua. Hyvä tuuli meinasi kaikota, kun mietimme stop-merkkien edessä, miten päästä perille -palatako takaisin kaupunkiin ja ajaa toiset sata kilometriä pohjoisempaa tietä, vaiko kerrankin olla noudattamatta sääntöjä ja yrittää onnea veden viemällä tiellä? Stop-merkkejä ennen isosta tiestä erkani pikkutie Ballaratin aavekaupunkiin, ja koska kummitusten etsiminen tuosta kaupungista oli meidän alkuperäisessä suunnitelmassa, päädyimme poikkeamaan Ballaratiin. Jos vaikka löytäisimme sieltä jonkun elävänkin asukin, joka osaisi neuvoa, minne suuntaan auto kannattaisi kääntää.

dv8

Ballaratin aavekaupunki koostui lähinnä parista säänpieksämästä toiselle kulmalleen valahtaneesta talosta ja sään armoille jätetystä pick-upista. Kummituksia ei löytynyt, mutta meidän kaipaama aavikon asukas kuitenkin. Vanha kartta leviteltiin pöydälle ja sedän ryppyinen etusormi piirsi meille uutta reittiä kohti Kuoleman laaksoa. ”Seuraatte tätä Indian Ranch Roadia, ohitatte kuivuneen järven ja kuljette pikitielle. Jatkakaa sitä ja tien sulkukohdasta kääntykää taas oikealle. Mutta varokaa poliiseja, ne sakottavat kaikkia, jotka kiertoteille eksyvät.” Paperikartan kuva mieleen piirtyneenä ja varoitukset mielessä emme edes harkinneet kääntymistä takaisin – sisäinen seikkailija heitti käsiä ilmaan ja hyppäsi korkeuksiin tasajalkaa.

dw5

dw7

dw6

dw4

Hiekkatiellä lähellä kuivunutta järveä "laidunsivat" villiaasit. Eivät ihan yhtä säpäköitä kuin villimustangit, mutta varsin yllättyneen iloisia olimme näidenkin näkemisestä.

Hiekkatiellä lähellä kuivunutta järveä ”laidunsivat” villiaasit. Eivät ihan yhtä säpäköitä kuin villimustangit, mutta varsin yllättyneen iloisia olimme näidenkin näkemisestä.

Pölisevä pikkutie vei meidät takaisin pikitielle ja vihdoin ja viimein sinne Death Valleyn luonnonpuistoonkin. Maksoimme luonnonpuiston sisäänpääsymaksun 20 dollaria Stovepipe Wells Villagen maksuasemalla ja saimme auton tuulilasiin puistossa viikon oleskeluun oikeuttavan tarran ja omiin passeihimme Death Valleyn luonnonpuiston leiman. Puistonvartija taisi olla yhtä otettu meidän näkemisestä kuin me uusista leimoista, olimme kuulemma ensimmäiset hänen tapaamansa suomalaiset ja yhdessä taas ihmeteltiin hetki kansallisuutemme harvinaisuutta. Stovepipe Wells Villagen vieressä sijaitsi myös meidän päivän toinen etappi, Mosaic Canyon. Ja jälleen saimme ihmetellä veden aiheuttamia muutoksia aavikolla. Vuosituhansien aikana vuorilta virrannut vesi on kovertanut kallioiden väliin solaa, hionut karkeat pinnat sileäksi marmoriksi, kerrostanut kiviä uusiin järjestyksiin ja luonut ihmeellisen oman mutkikkaan tiensä kohti aakeampia alueita. Pitkän automatkan rasittamat jalat kiittivät pienestä kävelylenkistä Mosaiikkikanjonen kapeassa solassa.

dv10

Osa Death Valleyn luonnonpuistosta sijaitsee merenpinnan alapuolella, Badwater Basin on Yhdysvaltojen maanpinan matalin kohta ja ympäröivien kallioiden kyljessä oleva merkki merenpinnan tasosta on nostettu monenkymmenen metrin korkeuteen autotiestä. Badwater Basin:n suolamaan alla pulppuaa lähde ja kun kaivaa valkoista, liukasta maaperää aavistuksen, täyttyy kuoppa pian vedestä. Joskus harvoin kun aavikko saa osansa vesipisarista, muodostuu suola-aavikolle järvi, Manly Lake. Järveä ei näkynyt, ainoastaan kuivuuden railottamia ja suolan herkästi koristamia maalaattoja. Noita suolalaattoja löytyy jopa paremmin Devil´s golf courselta, jonka epätasaisessa maassa puttaaminen voisi olla kyllä aika helvetillistä.

Ennen poistumista puistosta kiepautimme auton vielä Artist´s Drivelle, pienelle tielenkille, jonka varrella luontoäiti oli roiskinut vähän ronskimmalla kädellä väriä vuorten pintaan. Siellä, monen mutkaisen mäen takana vuoren rinteestä löytyivät vulkaanisen räjähdyksen ja sen jälkeisten kemiallisten reaktioiden aikaansaamat uskomattomat väri-iloittelut, kaikilla maailman pasteliväreillä maalatut vuoren rinteet.

Badwater Basin

Badwater Basin

dv14

Suolainen polku

Suolainen polku

Devil´s golf course

Devil´s golf course

Artist´s palet

Artist´s palet

dv17

Death Valleyn luonnonpuisto on valtava ja aivan mahdoton ottaa haltuun yhden päivän aikana, ja koska meillä oli ainoastaan yksi päivä aikaa koluta tuon aavikon aapoja maita, täytyi meidän tehdä hieman karsintaa nähtävyyksien suhteen. Emme nähneet niitä uran maahan jättäneitä ”itsekseen” liikkuvia kiviä emmekä myöskään sitä hieman hienompaa aavekaupunkia Rhyolitea, jossa joskus vietettiin vilkasta seuraelämää, pelattiin pesäpalloa, istuttiin iltaisin sähkölampun kajossa ja jossa oli jopa punaisten lyhtyjen alue, jonka kaduilla San Franciscosta asti tulleet tytöt nostelivat hameenhelmojaan. Mutta siitä huolimatta, että osa Kuolemanlaakson peninkulmista jäi katsastamatta, ehdimme koluta monta laakson nähtävyyttä ja moneen kertaan hämmästyä aavikon monimuotoisista ihmeistä. Ja törmätä keskellä kuivaa aavikkoa thaimaalaisiin buddhalaismunkkeihin, jotka olivat vastikää muuttaneet Las Vegasiin. Maailma todellakin on kummallisia asioita ja kohtaamisia täynnä.

dv12

Death Valleyssa on kuumaa ja kuivaa talvellakin. Kesällä lämpötila voi nousta jopa yli 50 celsiusasteen, varaudu siis aina pahimpaan vieraillessa luonnonpuistossa. Muista ottaa mukaan ainakin valtavasti vettä (ja juoda sitä myös!) ja päähän isolierinen lätsä. Vältä pitkille vaelluksille lähtöä päivän kuumimpaan aikaan. Suunnittele reittisi huolella ja ota selvää, missä ovat lähimmät Visitor Centerit, kännykän kuuluvuus kun on laaksossa huono ja avun saanti voi siten olla hidasta. Lisätietoja luonnonpuistosta löydät täältä!

Majoitus Super8 Ridgecrest, kahden hengen huone aamupalalla 55$ (41€)
Sisäänpääsymaksu luonnonpuistoon, voimassa 7 päivää 20$ (15€)

Road Trip USA: Big Sur

”Kuin serpentiiniä puhaltaisi vappuna ilmaan, kippuraista ja kiemuraista. Suurella sudilla maalattua maisemaa, hieman ruskeaa tuonne ja valtavasti sinistä, niin ettei erottaisi taivasta merestä, merta taivaasta. Päivän uupuessa meren taakse katoava aurinko maalaisi omaa todellisuuttaan, värjäisi maailman lämpimin keltaisin sävyin, sellaisen maailman, jonka syliin on helppo heittäytyä.”

Sisämaakoukkauksen jälkeen ajoimme takaisin kohti tyynenmeren tyrskyjä. San Franciscon alapuolella, Carmelista etelään kulkee Yhdysvaltojen kaunein tienpätkä, Big Sur, ja tuon tienpätkän halusimme ehdottomasti kokea. Ennen syviä ihastuneita huokauksia ja mahtavia maisemia pysähdyimme Santa Cruzin kaupunkiin yhdeksi yöksi ja seuraavan päivän yllätys meinasi pitää meitä kaupungissa vielä hieman pidempäänkin. Kahden viikon tiukka aikataulu kuitenkin pakotti jatkamaan matkaa ja hylkäämään ajatuksen useamman päivän kestävästä pysähdyksestä.

Jo Japanissa Timo aloitti paikallisissa pyöräkaupoissa pistäytymisen. Olemmekin eksyneet matkan aikana mitä ihmeellisimmille asuinalueille kaksipyöräisten perässä ja välillä olen aika ahkerasti vaihtanut jalalta painoa toiselle ja luonut tylsistyneen merkitseviä katseita pyörien seassa haahuilevalle toiselle osapuolelle. Jossain vaiheessa sain jo pyöräkauppakiintiöni täyteen Uudessa-Seelannissa, kun tuntui, että jokaisessa kylässä ja kaupungissa nähtävyyksien sijaan kävimme testaamassa kauppojen parkkipaikoilla erilaisia maastopyöriä. Santa Cruzissa myönnyin jälleen pyöräkauppahaahuilulle, sillä onhan kuuluisa maastopyörämerkki Santa Cruz lähtöisin juurikin tästä kaupungista (yllätys, yllätys..)

Ja taas ajelimme niille ei niin tunnetuille kaduille, hivelimme haaveilevasti pyöriä katseillamme ja lopulta Timo nousi jälleen satulankin selkään parkkipaikalla. Tässä kaupassa tosin oli niin mukava myyjä, että pyörän kokeilun ja jutustelun jälkeen hän kehotti meitä ajelemaan vielä muutaman sadan metrin päähän syvemmälle teollisuusalueelle ja pistäytymään siellä ihan pyörien alkulähteellä, nimittäin Santa Cruz pyörien tehtaalla. Show room oli täynnä huippupyöriä ja hetken jutustelun jälkeen pyörien esittelijä vei meidät yksityiskierrokselle pyörätehtaaseen. Tuon kierroksen jälkeen harmistuimme tosiaan tiukasta aikataulustamme, sillä Santa Cruzin ympäristä on täynnä huippuluokan pyöräpolkuja ja olisimme saaneet tehtaalta maastopyörät koeajoon. Voi miksemme tienneet tällaisesta mahdollisuudesta aikaisemmin!

Kellon tikittäessä ja kalenterin päivien juostessa pyöräpoluilla pujottelun sijaan pysyimme alkuperäisessä suunnitelmassa ja otimme suunnaksi Carmel by the Sean. Kaupunki on taiteilijoiden suosima rantapaikka, jonka pormestarina on 80-luvulla toiminut Clint Eastwood. Pikaisen kauniin pikkukaupungin läpiajon ja nopean lounastauon jälkeen painoimme jälleen kaasupoljinta, meillä oli nimittäin jo kiire Big Surille.
Ja voi vitsi, millainen tie se olikaan! Jylhät, mereen laskevat jyrkänteet ja niiden seinämillä kulkeva mutkainen autotie. Valtavia siltoja, jotka kuroivat syviä solia yhteen, tyrskyäviä aaltoja, kalliojyrkänteillä keikkuvia rantataloja, hiljaisia hiekkarantoja, kuivia laitumia, illan saapuessa koko maiseman lämpimänkeltaiseksi värjäävä aurinko ja tähtitaivaalle oman tuikkeensa luova majakka. Nyt täytyy sanoa, että upeimpana automatkana pitämämme Australian Great Ocean Road jäi toiseksi, Big Surin maisemat olivat joksenkin samanlaiset, mutta vielä muutaman asteen mahtipontisemmat.

Bixby Bridge

Bixby Bridge

Point Sur State Historic Park

Point Sur State Historic Park

bs6

Siellä jyrkänteellä se tie menee, hui!

Siellä jyrkänteellä se tie menee, hui!

Ilta-aurinko sai maailman hehkumaan.

Ilta-aurinko sai maailman hehkumaan.

bs8

bs10

Ajelimme tietä rauhaisaan tahtiin nauttien maisemista ja kuunnellen radiosta tälle tielle sopivaa amerikkalaista countryyn kääntyvää perusrockia. Silloin tällöin pysähdyimme kuvaamaan maisemia ja bongaamaan harmaavalaita. Harmittavasti ohitimme kuitenkin vahingossa muutama kaunista luonnonnähtävyyttä (missä viitat?) -violetin rannan eli Pfeiffer Beachin ja mereen laskevan McWayn vesiputouksen. Auringon laskeuduttua jätettyämme huikaisevan hienon Big Surin taaksemme oli päivällä tarjota vielä yksi yllätys. Ennen San Simeonin kylää pysähdyimme uteliaisuuttamme rannalle, jonka parkkipaikka oli pilkkopimeästä huolimatta täynnä autoja. Auton ovet avattuamme illassa kantautua röhkintää ja niin tuttua hylkeiden haukuntaa: valtavan pitkä ranta oli aivan täynnä vierivieressä köllöttäviä merinorsuja! Koska pimeässä illassa rannalta erotti vain hämärästi hylkeiden harmaat vartalot ja rannalta kaikuvat korahdukset, palasimme vielä takaisin rannalle seuraavana aamuna ennen matkan jatkamista. Ja nämä veijarit olivat jopa vielä hauskempia kuin San Franciscossa ja Santa Cruzin laiturilla tapaamamme merileijonat. Nimensä merinorsut lienevät saaneet siitä uroksille kasvavasta valtavasta kärsästä, jonka vuoksi San Simeonin hylkeet näyttivät kyllä kaikessa koomisuudessaan hellyttävän rumilta. Avara luonto -hetki aamun sarastaessa kohotti Big Surin autotiepätkän kyllä jonnekin muiden automatkojen ulottumattomiin, suosittelemme lämpimästi!

bs11

bs12

mursu

Santa Cruz polkupyörien tehdas ja showroom sijaitsee osoitteessa 2841 Mission Street, Santa Cruz. Käy tiedustelemassa mahdollisuutta kokeilla maastopyöriä paikan päällä tai ota yhteyttä henkilökuntaan nettisivujen kautta.

Majoitus The Islander Motel,Santa Cruz, 61$ (45,1€), Days Inn, San Simeon, 55$ (41€)

Road Trip USA: kultahippujen maa

”Huhu löydöstä kiiri yli kuivien maiden, ylitti valtameren ja loikkasi seuraaville manterille. Laivat lastattiin, hevoset valjastettiin kärryjen eteen, koko omaisuus pakattiin kyytiin ja otettiin suunnaksi Villi länsi. Pitkä ja vaikea matka eteni haaveillessa rikkauksista ja niiden suomasta onnesta. Kova työ palkitsi toiset ja kotiin palattiin matkalaukut rikkauksia pullollaan, toiset taas palasivat takaisin vankkurin takalaidalla taskujen pohjalla vain aavistus kultahipuista. Yhtä nopeasti kuin se alkoikin, yhtä nopeasti se sammuikin. Villin lännen kultakuume kesti vain hetken, pienet kaupugit nousivat keskelle tuntemattomia maita, täyttyivät rikkauksista haaveilevista ja kultasuonten ehtyessa tyhjenivät, unohtuivat ja katosivat aivan yhtä nopeasti kuin olivat syntyneetkin.”

Viime vuonna meidän olohuoneessa podettiin pahaa kultakuumetta, joka sai haaveilemaan pysähdyksestä Alaskaan. Pohjois-Amerikkaan selvisimme kuitenkin vasta joulun tienoilla,ja koska sen kullan kaivaminen on lumen alta jäisestä maasta mahdotonta, siirtyy Alaskan kullankaivuureissu jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Kullankaivuuseen pääsee kuitenkin tutustumaan Kaliforniassa, siellä vuoden 1849 kultaryntäyksen synnyinsijoilla Highway 49 varrella.

Arcatassa levätyn yön jälkeen käänsimme Cherrymme renkaat rannikolta sisämaata kohti. Trinity Highwaylla punapuut vaihtuivat kumpuileviksi maisemiksi, havupuiksi ja tummalla sinisellä sävytetyiksi kanjoneiksi. Jossain kaukana pilkahti välillä lumisia huippuja ja pientareella tiestä poispäin käännettyjä lumiketjuvaroituskylttejä. Pilvet roikkuvat raskaina kuusipuita nuollen ja toisinaan puiden takaa näkyi maailmasta erakoitunut mökki tai talo.

kultakuume6

kultakuume7

kultakuume9

Jo Arcatan ja Reddingin välillä Trinity Highwayn varrella näyki ensimmäisiä viitteitä parisen sataa vuotta sitten tapahtuneesta maan mylläyksestä ja rikkauksien etsimisestä. Pysähdyimme hieman ennen Whiskeytownin järveä Tower House Historic Districtille, jonka alueella sijaitsevat El Doradon kaivoksen rauniot ja lukemattomia hiljaisia metsäpolkuja. USA:ssa luonnonpuistoissa vierailusta joutuu aina maksamaan pienen maksun, näille poluille ja kaivoksen jäänteille pääsemiseksi puiston parkkipaikalta saataviin ja sinne pieneen laatikkoon laitettaviin kirjekuoriin tipahti 5 dollaria. Kultakuumetien varrella tuli vastaan useita luonnonpuistoalueita ja mielenkiintoisia historiallisia paikkoja, joihin kaikkiin oli jonkinlainen pääsy-/ puistomaksu. Koska tässä vaiheessa reissua rahat alkavat olla aika tarkkaan laskettuja ja tuhlattuja, painettiin monen varmasti pysähdyksen arvoisen paikan kohdalla tallaa lattiaan.

kultakuume10

kultakuume24

kultakuume11

Koukkaus sisämaahan kultakuumeen perässä vaati useamman yön pysähtyneiden kaupunkien nuokkuvissa motelleissa. Kesällä niissä leffoistakin tutuissa motelleissa käy varmasti vilske ja majoitusta kannattaa varata hyvissä ajoin. Nyt keskellä talvea olimme usein motellien ainoat asiakkaan, automme nökötti yksinäisenä valtavalla parkkipaikalla ja huoneet olivat saapuessa aina jäätävän kylmiä, koska turhaapa niitä lämmittämään, jos ketään ei tule kylään. Tiukan ajoaikataulumme vuoksi saavuimme noihin motelleihin ja niiden lähettyvillä oleviin kaupunkeihin aina illan suussa ja kaupungeissa ehdimme lähinnä tutustumaan ainoastaan kaupungin ulkopuolella oleviin supermarketteihin ja pikaruokaravintoloihin.

kultakuume2

Reddingiin ehdimme ennen pimeää ja kerkesimme katsastamaan kaupungin kuuluisan lasisen sillan.

Reddingiin ehdimme ennen pimeää ja kerkesimme katsastamaan kaupungin kuuluisan lasisen sillan.

Ensimmäinen villin lännen kylä tuli vastaan jo ennen kääntymistä valtatie 49:lle. Grass Valleyssa pääkadun varrelta löytyi karkkikauppa, josta löytyi vaikka minkälaisia salmiakkikarkkeja. Myyjä lastasi kauan himoitsemiamme herkkuja pussiin ja kertoi samalla omasta ihastuksestaan noita suolaisia, mustia karkkeja kohtaan. Tarinaan kuului mies, rakkaus ja Ruotsi ja heipat huikattiinkin sujuvasti toisella kotimaisella.
Valtatiellä 49 noita villin lännen kyliä olikin parinkymmenen kilometrin välein. Pääkadut olivat saanut päällyksen jo aikoja sitten, mutta vieläkin pystyi varsin hyvin kuvittelemaan pölyävän pääkadun, kun ne kaikista vaarallisimmat hurjapäät karauttivat hevosillaan kaupungin saluunaan. Ehkäpä ne kaupungin harvat naiset katselivat maailman menoa tyllihameissaan pääkadun ylle kurottelevilla parvekkeilla ja jossain seriffi kiillotti kultaista tähteään jalat pöydän päälle ojennettuna.

Kultakuume on edelleen läsnä jokaisessa valtatie 49:n kaupungissa. On museoita ja kullanhuuhdontaretkiä, vanhojen tavaroiden kauppoja ja opastettuja opaskävelyitä. Parasta kuitenkin oli vain kävellä pikkukaupunkien kaduilla parvekkeiden alla kuvitellen samalla, minkälaista se elämä olikaan silloin parisen sataa vuotta sitten. Vaikka kultaa ei tältä reissulta mukaan tarttunut, niin mutka kultaryntäyksen synnyinsijoille oli kyllä ajonsa väärti.

Majoitus Thunderbird Lodge, Redding, 2 hengen huone mannermaisella aamupalalla 61$ (45€), Gold Trail Motor Lodge, Placerville 53$ (38,8€)
Jalan pituinen sämpylä Subwayssa 5$ (3,7€)