Matkaväsymys ja miten siitä selvitään

Tasan vuosi sitten kirjoitin tänne blogiin ensimmäisen postauksen. Lipsautin silloin julkiseksi tiedon reissustamme, aikaisemmin siitä oli supistu salaa vain kotona suljettujen ovien takana ja vain hieman valotettu tulevaisuuden suunnitelmia lähimmille ystäville. Monen vuoden unelmointi oli vihdoin toteutumassa ja rahatkin jo suurimmalta osin kasassa. Unelma reissusta oli kantanut yli raskaimpien hetkien, työn kuorma niskassa helpotti joka kerta, kun karkuutti ajatuksensa tulevaisuuteen, tai kun nostatteli reissukuumetta opaskirjojen ja matkablogien parissa. Reissu välkkyi mielessä vuoden kestävänä aurinkoisena irtiottona, jonka aikana voisi katsella maailman lisäksi sitä oman elämänsä suuntaa uudestaan. Vaikka reissuun lähtö tarkoittikin yhden unelman toteutumista, pieni epäilys siitä, onko se sen kaiken nähdyn vaivan arvoista, kyti mielessä.

rinkaajat4

 

Onhan se ollut kaiken sen arvoista, ehdottomasti, vaikka välillä se ei aina olet ollut pelkästään sitä auringonpaisteista ihanuutta. Ennen reissua en osannut ajatellakaan, minkälaista tunteiden vuoristorataa tulisin käymään läpi tien päällä. Välillä se rinkka selässä elämä on niin siistiä, siis niin siistiä, ettei voi edes sanoin kuvata. Tuntee olevansa elossa jokaisella solulla ja maailma on juuri siinä, aivan käsin kosketeltavana. Näinä hetkinä yrittää muistuttaa itseään muistamaan juuri tuon hetken ja tunteen, ettei vain unohtaisi, miltä tuntuu oikeasti olla vapaa ja vain taivas rajana. Mutta sitten taas seuraavana päivänä tilanne voikin olla ihan toinen – vieraan kulttuurin tavat ja tottumukset ärsyttävät, majapaikka inhottaa, pitkät matkapäivät tympäisevät, ruokakaupastakaan ei saa mitään kunnollista tai ravintolassa tilattu annos on suuri katastrofi, jopa se matkakumppanin läsnäolo pistää vihaksi. Ja välillä ei tarvitse olla syytäkään, kun tekisi mieli heittäytyä lattialle ja takoa nyrkkiä lattiaan itkun kera.

Yleensä noihin tunteiden heittelyihin on syynä väsymys. Se fyysinen väsymys pistää kotonakin käyttäytymään aivan hirviömäisesti, maailmalla vielä korostetun hirviömäisesti, mutta reissun päällä ehkä jopa pahempaa on se henkinen väsymys, totaalinen reissuväsymys. Siis kun tuntuu, ettei enää jaksa yhtään kertaa pakata rinkkaa, etsiä viihtyisää majapaikkaa, suunnitella matkareittejä, buukata lentoja, viettää päiviä matkustaen, tutustua etukäteen kaupungin nähtävyyksiin -saatikaan käydä katselemassa niitä- tai edes etsiä ravintolaa, josta hakea take awayt sinne majapaikan sängyn päälle syötäväksi. Tuon väsymyksen iskiessä tekisi vain mieli olla takaisin kotona.

rinkkaajat2

 

Kun ympäröivä maailma ei kiinnosta, niin sitten möllötellään siellä hotelli-/hostellihuoneessa ja podetaan lievää huonoa omatuntoa siitä, että täällä sitä ollaan maailmalla ja kaiken kokemisen sijaan istutaan nenät kiinni näytöissä ja kaihotaan takaisin sinne kotiin. Huvittavaa onkin ollut huomata, että työelämässä ollessa aina niinä kaikkein raskaimpina ”tätäkö se loppuelämä onkaan? –hetkinä” siinä arjessa jaksoi, kun ajatteli tulevaa seikkailua ja katkoi aamukammasta piikkejä. Täällä reissussa tuo asetelma on kääntynyt aivan päälaelleen: niinä tympeinä päivinä, kun matkustaminen väsyttää, ajatukset ovat tiukasti siellä kotona Suomessa, haaveilemme (minä haaveilen) tulevaisuuden kodista, unelmoimme uusista polkupyöristä ja hevosista, mietimme tulevaisuuden työkuvioita ja kyselemme toisiltamme, mitä tehdään ensimmäisenä, kun mennään takaisin kotiin?

Minä olen ollut meistä se, joka on ollut välillä enemmän väsynyt matkustamiseen ja ikävöinyt takaisin kotiin. Timo taas on ollut se lohduttava osapuoli ja nostanut sen rinkan takaisin selkääni, kun itseäni ei ole huvittanut. Matkailupakukuukauden jälkeen minä sain ensimmäistä kertaa tällä reissulla olla se tsemppaaja, kun Timolle iski pahemman luokan matkaväsymys. Aivan kuin kotonakin, mukavan viikonlopun tai loman jälkeen tympii palata takaisin siihen arkeen ja se ensimmäinen maanantai töissä tuntuu ikuisuudelta, niin myös reissussa kaikkea kivaa seuraa yleensä valtava tympiminen, kivan jälkeinen masennus. Viimeiset kolme kuukautta olemme olleet jatkuvasti liikkeellä, pysähtyneet paikoillemme vain muutamaksi päiväksi ja taas jatkaneet tukka putkella seuraavaan kohteeseen. Australiassa matkustimme bussilla 3000 kilometriä ja autolla toisen mokoman. Ja kun Australiasta selvisimme, hyppäsimme Uudessa-Seelannissa jälleen neljän renkaan päälle ja kurvasimme molemmilla saarilla Teijo-Maaritin kanssa kuukauden aikana reilut 6000 kilometriä (arvioimme ajavamme noin 3000 kilometriä, uuups!) Ei siis ole yhtään ihme, että tuollaisen reissaamisen jälkeen saattaa väsyttää, yleensähän sitä on kotona ihan poikki matkustettuaan junalla pohjoisesta Helsinkiin. Mutta yhtälailla kuin tuhannet kilometrit, kivan jälkeistä masennusta korosti vielä se, ettei meillä oikeastaan ollut mahtavan matkailupakukuukauden jälkeen mitään suurempia suunnitelmia –aiemmin suunnittelemamme vapaaehtoiset farmihommat eivät onnistuneet, Tyynenmeren saarikierroskaan ei oikein napannut ja paluu hostellielämäänkin tuntui mukavan liikkuvan kodin jälkeen tympeääkin tympeämmältä. Ja vettäkin satoi koko ajan.

Ei kiinnosta, ei sitten ollenkaan. (Paitsi oikeasti kiinnosti, kuva lavastettu).

Ei kiinnosta, ei sitten ollenkaan. (Paitsi oikeasti kiinnosti, kuva lavastettu).

 
Matkaväsymys ei siis katso aikaa eikä paikkaa, Se voi iskeä myös upeassa Uudessa-Seelannissa. Ei auta ympäröivät vuoret, ei mahtavat pyöräpolut. Ei se länsimainen elämäntapa eikä edes hymyilevät ihmiset. Ei auta kuin pysähtyä samaan paikkaan hieman pidemmäksi aikaa, möllöttää rauhassa, nukkua ja levätä. Ja mikä tärkeintä; unelmoida. Karata hetkeksi todellisuutta ja haaveilla aivan jostain muusta, omasta kodista ja tavallisesta arjesta, kotona odottavista tutuista ihmisistä ja tavallisesta elämästä.

Viimeiset viikot Uudessa-Seelannissa sujuivat ilman suunnitelmia. Nukuimme ja lepäsimme, haaveilimme ja istuimme turhan paljon tietokoneen ääressä. Muistelimme mennyttä kuukautta ja loppujen lopuksi tarpeeksi rötkötettyämme innostuimme suunnittelemaan tuleviakin matkareittejä, reissuahan on vielä neljännes edessä päin ja maailma on edelleen tuossa oven ulkopuolella.

Mitä siis olen oppinut vuoden aikana? No ainakin sen, että unelmointi ja haaveet (oli ne sitten mitä tahansa) kantavat läpi niiden tympeidenkin päivien, niin reissussa kuin kotonakin. Ja vaikka tämä teksti nyt kääntyikin tällaiseksi vuoden tilitykseksi ja valitukseksi, niin reissuun lähtö ei ole kertaakaan harmittanut, maailma on kertakaikkisen upea paikka!

rinkkaajat1

Pienten teknisten ja fyysisten ongelmien vuoksi teksti pääsi nettiin vasta nyt, päivä blogin synttäreiden jälkeen. Matkaväsymys on jo ehtinyt vaihtua matkakuumeeksi, muutaman päivän päästä lennetään ison veden yli Kanadan talveen!

Mainokset

Kaikki on mahdollista

En koe itseäni kovinkaan rohkeaksi ihmiseksi. Pelkään pimeää ja korkeita paikkoja. Jännitän vieraiden ihmisten seurassa ja murehdin liikaa tulevaa. Ahdistun asioiden hoitamisesta ja välillä kulutan öitä asioita vatvoen ja valvoen.
Siksipä menin hämilleni, kun eräs ihminen sanoi maailmanmatkasuunnitelmistamme kuullessaan meidän olevan älyttömän rohkeita. Rohkeita, me, minä?

Suurimman osan elämästäni olen vain tyytynyt ihailemaan ihmisiä, jotka tekevät elämästään itsensä näköisen. On niin paljon helpompaa elää ajatuksessa ”sitten kun”. Suurten, elämää ravistavien päätösten teko kun on niin… no niin haastavaa. Tympäännyttyäni siihen, että elämä onkin jotain muuta, kuin mitä sen itse haluaisin olevan, aloin aktiivisesti muuttamaan sitä. Ensin korjasin asennettani; etsin jokaisesta päivästä jotain hyvää. Ja kas kummaa, pikkuhiljaa se tavallinenkin arki alkoi tuntua paljon positiivisemmalta ja mukavammalta. Astuin pois mukavuusalueelta ja lähdin opiskelijavaihtoon vuodeksi osaamatta kieltä laisinkaan. Selvisin siitäkin hengissä mielettömiä kokemuksia takataskut täynnä. Timo suostutteli minut kiipeilykurssille, ja koskettaessani ensimmäistä kertaa kattoa, olo oli kuin voittajalla. Sen jälkeen jalkoja on kyllä tutisuttanut monellakin jyrkänteellä ja jännityksen sekä pelon aiheuttamat kyyneleet poskilla olen ajatellut, että en enää ikinä minnekään kapua. Mutta sitten se tunne siellä huipulla, kun on voittanut itsensä ja pelkonsa, se on jotain käsittämättömän hienoa!

Suurin askel maailmanympärysmatkassa on tehdä päätös reissuun lähdöstä. Meillä päätös tehtiin parisen vuotta sitten, kun ryhdyimme aktiivisesti säästämään reissua varten. Rohkeinta ja pelottavinta oli uskaltaa ajatella elämää parin vuoden päähän, mutta silti elää hetkessä ennen reissua. Tuon päätöksen ja tämän hetken välillä on tullut käytyä läpi omia pelkoja ja ahdisteltuakin aika moneen otteeseen, pahin paniikki on laskeutunut ja mieli on aika tyyni reissun suhteen (odotellaanpas sitä olotilaa lentokentällä lähdön konkretisoituessa).

Olen enemmänkin ajatellut reissua pakomatkana; vielä ei tarvitse tehdä päätöksiä siitä, mihin sitä elämänsä kanssa asettuu. Ihmiset, jotka asettuvat aloilleen, ovat alkaneetkin tuntua niiltä rohkeilta tyypeiltä. Miten ne uskaltaa tehdä NOIN pysyviä ja järkähtämättömiä päätöksiä? Se perinteinen unelma; perhe, koira ja oma talo, ei ole yhtään pöllömpi idea, arjesta nauttiminen nimittäin vasta rohkeutta vaatiikin.

Uskallus on avain onnellisuuteen. Uskaltakaa unelmoida, mutta etenkin tavoitella ja toteuttaa niitä unelmia. Elämän ei tarvitse valua sormien välistä, sen voi myös rutistaa nyrkkien väliin ja pitää tiukasti otteessa.

”Kaikki on mahdollista. Mahdottoman toteuttaminen vain vie hieman enemmän aikaa.”
– Tuntematon

Unelmamatkan ainekset

Varpaat upotettuna hiekkaan, iho kihelmöi päivän lämmöstä, aurinko laskee hitaasti horisontin taa.
Tukka putkella mopon selässä, välillä jumissa liikkenneruuhkassa kuunnellen riikkareiden ja ihmisten äänten keskinäistä kamppailua.
Kengät lipsuvat liukkailla poluilla, paita tarttuu märkään selkään, ilmaa leikkaa eläinten korkeat kiljaisut.
Tuhannet tuoksut, mielettömät maut, kuvat, joita en osannut edes kuvitella.
Mistä meidän unelmamatkamme on tehty?

Roimasta annoksesta vapautta. Siitä, ettei tarvitse jatkuvasti kilpailla kellon sekuntiviisarin kanssa. Suunnaton vapaus on se asia, jota ehkä eniten odotamme. Ja minä aion muuttaa omaa tehokkuusajatteluani ja pingoitusta Timon ontässänäitäjoulunaluspäiviä-ajattelun suuntaan.

Mutkittelevista, nousevista ja laskevista poluista. Kivisistä, mutaisista, pölyisistä. Vaihtelevista maisemista ja maailman parhaimmalta maistuvista retkieväistä. Toivottavasti vaelluskenkämme pääsevät tallaamaan mahdollisimman monta polkua ja vuokrapyörät laskemaan mahdollisimman monta mäkeä.

Kuohuvista aalloista, tasapainoilusta vaahtopäillä, kipeästä kropasta ja palaneesta nenästä. Timon haave reissussa on elvyttää omaa surffausharrastustaan. Tämä tietää myös minulle lajin opettelua ja varmasti satoja suusta livahtavia voimasanoja.

Hyvän kierrättämisestä, auttamisesta ja oman maailmankuvan laajentamisesta. Omassa työssäni autan päivittäin ihmisiä, tahtoisin tehdä sitä myös matkalla. Olen tässä ollutkin yhteydessä erinäisiin organisaatioihin, jos vaikka pääsisinkin vapaaehtoistyöhön hammashoidon pariin.

Renkaiden alla polttavasta asfaltista, edessä loputtomiin jatkuvasta baanasta. Hampurilaisateriasta tienvarsikahvilassa, lukemattomista pikkukaupungeista, jylhistä maisemista ja ”we can do it” -mentaliteetista. USA:ssa haluaisin päästä katsomaan ihan oikeaa rodeota, ratsastamaan länkkärityyliin ja kuulemaan oikein leveää amerikanenglantia.

IMG_0651

Pöllyävästä lumesta ja pitkänpitkistä laskuista, ympäröivistä vuorenhuipuista ja auringonsäteiden kimalluksesta hangessa. Alaskassa ja Kanadassa elämä on alamäkeä laudat jaloissa.

Hymyilevistä kasvoista ja lukuisista uusista tuttavuuksista, upeista nähtävyyksistä ja herkullisista ruokaelämyksistä. Seikkailuista ja säätämisestä.

Mitä ikinä reissumme tuleekaan sitten sisältämään, toivon, että muistamme elää täysillä aivan jokaisessa hetkessä.