Road Trip USA: Death Valley

”Aavikon kuuma tuuli siirtää hiekkakasoja, muovailee maisemaa ja soitta vienoa säveltä kallioiden välissä. Huulet lohkeilevat kuumuudessa, hikikarpalot valuvat otsalta ja jano kuivattaa kieltä. Korkealta taivaalta paistava aurinko ei anna armoa, varjoa ei synny edes kiven koloon, pakoon ei pääse minnekään. Silmien kantamattomiin hiekkaa, kuivaa ja kiveä. Ja silti, karusta maasta nousee uusi vihreä verso, aikamoinen selviytyjä. Elämää on täälläkin, nimestä huolimatta.”

Death Valley, Kuolemanlaakso, on Vanhan Testamentin helvettiin verrattava ääriolosuhteiden aavikko, kuuma ja karu, jossa vain vahvimmat selviävät. Kasvien ja aavikon eläimien lisäksi selviytyjiä aavikolla olivat alkuperäisväestön jäsenet, Timbishat, jotka ovat saapuneet Kuoleman laaksoon ilmeisesti jo jääkauden jälkeen. Heille tuo karu ja ankara aavikko tarjosi kaiken sen, mitä he tarvitsisvat. Toista mieletä olivat kuitenkin neliysit, 1849 aavikolle saapuneet kullanetsijät, jotka jättivät jälkeensä useita kuoppia ja kaivoksia, mutta myös retkueensa jäsenen menettäneenä antoivat aavikolle sen surullisen nimen, Death Valley.

Jo pelkästään Kalifornian alueella on aivan järjettömän paljon nähtävää, voi vain siis kuvitella, miten erilaisia maisemia ja kaupunkeja esimerkiksi Yhdysvaltojen läpiajo tarjoaisi. Miedän automatka pomppikin ees taas rannikolta sisämaahan, pieniltä teiltä isommille, humisevista metsistä aavikoille, koska me halusimme nähdä mahdollisimman paljon ja mahdollisimman monipuolisesti Kalifornian vaihtuvia maisemia. Aikaa vain olisi saanut olla hieman enemmän, jottei olisi ihan joka päivä istua autossa aamun sarastuksesta illan pimeään.

Jätimme kuohuvat aallot Big Surin varteen, hipaisimme Los Angelesia jälleen sisämaahan kääntyessa ja illan suussa olimme siellä Death Valleyn kansallispuiston tuntumassa Ridgecrestin kaupungissa. Taas illalla kaarros paikallisen motellin pihaan ja aamulla herätyskello pirisemään ennen kukonlaulua.

Jos edellisenä iltana sinertävien vuorien ja kumpujen taakse hävinnyt aurinko ja sieltä hetken päästä taivasta valaisemaan noussut jättimäinen, täydellisen pyöreä kuu olivat olleet huimaavan hienoja, niin aamuauringon lämpimässä kajossa heräävä aavikko aiheutti myös sydämen pamppailuja ja onnentunteita kamera kaulassa tien laidassa. Ja siellä hiljaisessa aamussa tien pientareella seisoessa tipahtivat ne viimeisetki rähmät silmäkulmista ja aikainen herätyksen aiheuttama ärtymys katosi maata peittävän sumun sekaan.

Ilta-ajelulla

Ilta-ajelulla

Aamun kauneutta.

Aamun kauneutta.

Jotta automatkasta tulisi oikea automatka, täytyy tien normaalien kurvien lisäksi tulla jotain ylimääräistä pientä mutkaa matkaan. Meiltä nimittäin loppui tie kesken ennen luonnopuistoon pääsyä. Puolen vuoden takaiset tulvat (autiomaassa!) olivat vieneet tien matkassa ja edelleenkään sitä ei oltu saatu korjattua. Hyvä tuuli meinasi kaikota, kun mietimme stop-merkkien edessä, miten päästä perille -palatako takaisin kaupunkiin ja ajaa toiset sata kilometriä pohjoisempaa tietä, vaiko kerrankin olla noudattamatta sääntöjä ja yrittää onnea veden viemällä tiellä? Stop-merkkejä ennen isosta tiestä erkani pikkutie Ballaratin aavekaupunkiin, ja koska kummitusten etsiminen tuosta kaupungista oli meidän alkuperäisessä suunnitelmassa, päädyimme poikkeamaan Ballaratiin. Jos vaikka löytäisimme sieltä jonkun elävänkin asukin, joka osaisi neuvoa, minne suuntaan auto kannattaisi kääntää.

dv8

Ballaratin aavekaupunki koostui lähinnä parista säänpieksämästä toiselle kulmalleen valahtaneesta talosta ja sään armoille jätetystä pick-upista. Kummituksia ei löytynyt, mutta meidän kaipaama aavikon asukas kuitenkin. Vanha kartta leviteltiin pöydälle ja sedän ryppyinen etusormi piirsi meille uutta reittiä kohti Kuoleman laaksoa. ”Seuraatte tätä Indian Ranch Roadia, ohitatte kuivuneen järven ja kuljette pikitielle. Jatkakaa sitä ja tien sulkukohdasta kääntykää taas oikealle. Mutta varokaa poliiseja, ne sakottavat kaikkia, jotka kiertoteille eksyvät.” Paperikartan kuva mieleen piirtyneenä ja varoitukset mielessä emme edes harkinneet kääntymistä takaisin – sisäinen seikkailija heitti käsiä ilmaan ja hyppäsi korkeuksiin tasajalkaa.

dw5

dw7

dw6

dw4

Hiekkatiellä lähellä kuivunutta järveä "laidunsivat" villiaasit. Eivät ihan yhtä säpäköitä kuin villimustangit, mutta varsin yllättyneen iloisia olimme näidenkin näkemisestä.

Hiekkatiellä lähellä kuivunutta järveä ”laidunsivat” villiaasit. Eivät ihan yhtä säpäköitä kuin villimustangit, mutta varsin yllättyneen iloisia olimme näidenkin näkemisestä.

Pölisevä pikkutie vei meidät takaisin pikitielle ja vihdoin ja viimein sinne Death Valleyn luonnonpuistoonkin. Maksoimme luonnonpuiston sisäänpääsymaksun 20 dollaria Stovepipe Wells Villagen maksuasemalla ja saimme auton tuulilasiin puistossa viikon oleskeluun oikeuttavan tarran ja omiin passeihimme Death Valleyn luonnonpuiston leiman. Puistonvartija taisi olla yhtä otettu meidän näkemisestä kuin me uusista leimoista, olimme kuulemma ensimmäiset hänen tapaamansa suomalaiset ja yhdessä taas ihmeteltiin hetki kansallisuutemme harvinaisuutta. Stovepipe Wells Villagen vieressä sijaitsi myös meidän päivän toinen etappi, Mosaic Canyon. Ja jälleen saimme ihmetellä veden aiheuttamia muutoksia aavikolla. Vuosituhansien aikana vuorilta virrannut vesi on kovertanut kallioiden väliin solaa, hionut karkeat pinnat sileäksi marmoriksi, kerrostanut kiviä uusiin järjestyksiin ja luonut ihmeellisen oman mutkikkaan tiensä kohti aakeampia alueita. Pitkän automatkan rasittamat jalat kiittivät pienestä kävelylenkistä Mosaiikkikanjonen kapeassa solassa.

dv10

Osa Death Valleyn luonnonpuistosta sijaitsee merenpinnan alapuolella, Badwater Basin on Yhdysvaltojen maanpinan matalin kohta ja ympäröivien kallioiden kyljessä oleva merkki merenpinnan tasosta on nostettu monenkymmenen metrin korkeuteen autotiestä. Badwater Basin:n suolamaan alla pulppuaa lähde ja kun kaivaa valkoista, liukasta maaperää aavistuksen, täyttyy kuoppa pian vedestä. Joskus harvoin kun aavikko saa osansa vesipisarista, muodostuu suola-aavikolle järvi, Manly Lake. Järveä ei näkynyt, ainoastaan kuivuuden railottamia ja suolan herkästi koristamia maalaattoja. Noita suolalaattoja löytyy jopa paremmin Devil´s golf courselta, jonka epätasaisessa maassa puttaaminen voisi olla kyllä aika helvetillistä.

Ennen poistumista puistosta kiepautimme auton vielä Artist´s Drivelle, pienelle tielenkille, jonka varrella luontoäiti oli roiskinut vähän ronskimmalla kädellä väriä vuorten pintaan. Siellä, monen mutkaisen mäen takana vuoren rinteestä löytyivät vulkaanisen räjähdyksen ja sen jälkeisten kemiallisten reaktioiden aikaansaamat uskomattomat väri-iloittelut, kaikilla maailman pasteliväreillä maalatut vuoren rinteet.

Badwater Basin

Badwater Basin

dv14

Suolainen polku

Suolainen polku

Devil´s golf course

Devil´s golf course

Artist´s palet

Artist´s palet

dv17

Death Valleyn luonnonpuisto on valtava ja aivan mahdoton ottaa haltuun yhden päivän aikana, ja koska meillä oli ainoastaan yksi päivä aikaa koluta tuon aavikon aapoja maita, täytyi meidän tehdä hieman karsintaa nähtävyyksien suhteen. Emme nähneet niitä uran maahan jättäneitä ”itsekseen” liikkuvia kiviä emmekä myöskään sitä hieman hienompaa aavekaupunkia Rhyolitea, jossa joskus vietettiin vilkasta seuraelämää, pelattiin pesäpalloa, istuttiin iltaisin sähkölampun kajossa ja jossa oli jopa punaisten lyhtyjen alue, jonka kaduilla San Franciscosta asti tulleet tytöt nostelivat hameenhelmojaan. Mutta siitä huolimatta, että osa Kuolemanlaakson peninkulmista jäi katsastamatta, ehdimme koluta monta laakson nähtävyyttä ja moneen kertaan hämmästyä aavikon monimuotoisista ihmeistä. Ja törmätä keskellä kuivaa aavikkoa thaimaalaisiin buddhalaismunkkeihin, jotka olivat vastikää muuttaneet Las Vegasiin. Maailma todellakin on kummallisia asioita ja kohtaamisia täynnä.

dv12

Death Valleyssa on kuumaa ja kuivaa talvellakin. Kesällä lämpötila voi nousta jopa yli 50 celsiusasteen, varaudu siis aina pahimpaan vieraillessa luonnonpuistossa. Muista ottaa mukaan ainakin valtavasti vettä (ja juoda sitä myös!) ja päähän isolierinen lätsä. Vältä pitkille vaelluksille lähtöä päivän kuumimpaan aikaan. Suunnittele reittisi huolella ja ota selvää, missä ovat lähimmät Visitor Centerit, kännykän kuuluvuus kun on laaksossa huono ja avun saanti voi siten olla hidasta. Lisätietoja luonnonpuistosta löydät täältä!

Majoitus Super8 Ridgecrest, kahden hengen huone aamupalalla 55$ (41€)
Sisäänpääsymaksu luonnonpuistoon, voimassa 7 päivää 20$ (15€)

Mainokset

Ja vielä kerta kiellon päälle! Tauranga, Mount Manganui ja Hahei

Vaikka koontikirjoitus Uudesta-Seelannista on jo kirjoitettu ja paljastettu jo jotain meidän Kanadan pysähdyksestäkin (joka muuten päättyy jo tänään, nyyh), koneelta löytyy vielä muutamia kuvia maininnanarvoisista paikoista Uudessa-Seelannissa. Viimeisen viikon aikana Uudessa-Seelannissa seurasimme aurinkoa osittain jo alkumatkasta tutuille seuduille. Alkumatkasta ajoimme Bay of Plentyssä sijaitsevan Taurangan ohi moottoritiellä enemmän kaasua polkien, joten tuo virhe tuli korjata aivan maassa olon viime hetkillä.

Tauranga on Uuden-Seelannin voimakkaimmin kasvava kaupunki. Paikalle houkuttelee uusiseelantilaisia sekä turisteja rento elämäntyyli, upeat pitkät hiekkarannat, Uuden-Seelannin parhaimmat surffiaallot ja ehkäpä myös hyvä työllisyystilanne (kaupungissa on muunmuassa Uuden-Seelannin suurin satama).
Tauranga ja sen kyljessä oleva Mount Manganui ovat Queenstownin oloisia turistikaupunkeja lukuisine kahviloineen ja pikkukauppoineen, mutta kuorutettuna hyväntuulisella rantafiiliksellä. Mieleen tulee hetkittäin Australian rantakaupungit, joissä elämä soljuu leppoiseen tahtiinsa polkupyörällä kaduilla kruisaillen, latteja lipittäen, rannalla retkotellen ja varsinkin aaltoja katsellen.

Mount Manganuissa sijaitsee Uuden-Seelannin surffiakatemia, joten emme olleet ainoita aallonkyttääjiä Mount Manganuin hiekkarannoilla. Meidän epäonneksemme aallot ja tuulet eivät olleet suotuisia, joten emme päässeet surffaamaan Uudessa-Seelanissa. Surffaamisen sijaan teimme mukavan aamulenkin kesäisen kuumassa säässä Mount Manganuin huipulle, jonka rinteitä peittivät niin lammaslaitumet kuin sademetsäkin, ja jonka alapuolella avautuivat upeat maisemat Mount Manganuin niemelle.

tauranga5

tauranga6

Kaupunkiin takaisin laskeutuessa käveltiin lammashakojen halki.

Kaupunkiin takaisin laskeutuessa käveltiin lammashakojen halki.

tauranga9

tauranga8

Tauranga ja varsinkin Mount Manganui ovat Uuden-Seelannin suosituimpia rantakohteita. Ranta vilisee ihmisiä viileämmälläkin kelillä ja hyvien kelien osuessa kohdalle Mount Manganuin kukkulan edustalla olevilla aalloilla on tungosta. Valkoista rantahiekkaa riittää kuitenkin niin pitkälle kuin silmä kantaa, joten tilaa löytyy aivan varmasti jokaiselle. Me pyörimme lähinnä Mount Manganuissa, joka lyhyen pysähdyksen aikana vaikutti oikein mainiolta paikalta muista matkaajista huolimatta. Leirintäalueet ovat hieman kalliimpia rannan tuntumassa, niinpä majoituimme parinkymmenen kilometrin päähän Omokoroan leirintäalueella, jossa Mount Manganuin majoituksia halvemmalla hinnalla sai siisitin mökin ja pääsyn kuumiin kylpyihin.

Leirintäalueen ilta.

Leirintäalueen ilta.

Suomen itsenäisyyspäivää juhlimme Taurangassa ollessamme.

Suomen itsenäisyyspäivää juhlimme Taurangassa ollessamme.

Taurangasta koukkasimme vielä ennen Aucklandiin paluuta alkumatkalla käymämme Hot Water Beachin tuntumaan. Tuolloin ensimmäisellä kerralla Hahein lähettyvillä pyöriessämme emme tajunneet uskomattoman luonnonmuodostelman Cathedral Coven olevan aivan kylän kyljessä, joten tämä virhe piti vielä korjata ennen maasta poistumista. Tuolla pysähdykellä tuli myös majoituttua ehkä yhdessä Uuden-Seelannin mukavimmista hostelleista, Fernbirdissä, jota pyöritti vanha pariskunta. Hostellissa oli kaksi huonetta ja kokkaaminen oli mahdollista pariskunnan omassa keittiössä. Paikkaa vartioi 18-vuotias kissavanhus ja vieraat saivat vapaasti käydä hakemassa eväisiinsä tuoreita vihanneksia ja hedelmiä rouvan puutarhasta. Ja epämääräisten sänkyjen ja välillä peitottomien öiden (nuukat säästää myös leirintäalueilla lakanakustannuksissa nukkumalla kaikki paksut fleecevaatteet päällä matkalakanoissa) jälkeen oli ihana pujahtaa valkoisien lakanoiden väliin untuvatäkin alle.

Cathedral Covelle saavuttuamme (parkkipaikalta luonnon muovaavalle holville on noin 30 minuutin kävelymatka) täytyi todeta, että onneksi tulimme vielä uudestaan Coromandelin Peninsulaan Hahein kylään, sen verran upea on tuo Cathedral Cove. Meri on tehnyt työtään tuhansien vuosien ajan ja muovannut rantakallioon uskomattoman komean holvin, eikä vellova meri ole päästänyt lainkaan helpommalla meressä seisovia kivipaaseja, vaan ne ovat vuosien saatossa veistetty hyvin erikoisiin muotoihin. Kalkkikivikalliot ovat kiipeilijöiden suosiossa ja monet harrastajat asettelivat boulderpatjojaan kallioiden juurelle. Cathedral Covelle kannattaa pakata matkaan simmarit ja vilvottautua kävelylenkin jälkeen meren kuohuissa. Moni olikin saapunut paikalle jo aamutuimaan ja viettänyt pitkän päivän rantahietikolla pelaillen, uiden ja aurinkoa ottaen.

hotwater2

hotwater3

hotwater4

hotwater5

Vierailumme Coromandelin niemimaassa päättyi hieman ikävästi, kun pitkään jo vaivannut selkäkipu äityi sen verran pahaksi, etten päässyt enää sängystä ylös. Löysin jostain Lonely Planetin viimeisten sivujen aakkostetuista teksteistä tiedon Uuden-Seelannin kansallisesta terveyspalvelupuhelimesta, Health line:sta, jonne pirautin saadakseni lisää tietoa Uuden-Seelannin terveyspalveluista. Uudessa-Seelannissa kaikki terveyspalvelut ovat yksityisiä ja osa terveysasemista ei ota vastaan ulkomaalaisia potilaita. Puhelinlinjan auttava täti tarjosi hoito-ohjeita ja sympatiaa, mutta antoi myös osoitteen ja puhelinnumeron minutkin vastaanottavalle terveysasemalle. Ajelimme piskuisesta Hahein kylästä hieman suuremmille kaupunginkaduille Thamesiin ja ilmottauduttuani terveysaseman tiskille sain lääkäriajan pienen kahvitauon päähän. Lääkärin vastaanotolta lähdin reseptit ja mielestäni varsin kohtuullinen lasku kourassani (80 NZD, 47,8 euroa) ja diagnoosina pahemman luokan lihasspasmi. Onneksi lääkkeet tehosivat nopeasti ja jo Kanadassa käveltiin pitkin Vancouverin katuja ilman suurempia kipuja. Selkäkipujen takia tosin Auckland jäi jälleen huonolle tutkimiselle ja tutuksi tuli lähinnä leirintäalueen mökin kerrossänky ja romaanien sivut. Ikävästä päätöksestään huolimatta uusintamatkamme Bay of Plentyyn ja Coromandelin niemimaalle oli ehdottomasti onnistunut. Suuresti olisi jäänyt harmittamaan, jos kokemuksemme noista upeista paikoista olisi jäänyt vain alkumatkan pikaiseen visiittiin Hot Water Beach:lle ja yöpymiseen hautausmaan parkkipaikalla Te Puken kylässä (jossa muuten kannattaa käydä katsomassa hämmentävä jättimäinen kiivipatsas, joka myös löytyy useasta matkamuistomyymälän postikortista.)

Luetut kirjat Pasi Ilmari Jääskeläinen, Lumikko ja yhdeksän muuta
Majoitus Kiwi Holiday Park, Omokoara, 60 NZD (36e), Fernbird hostel, Hahei, 50 NZD (30e)

Rahalla saa ja hevosella…no pääsee, jos pääsee -dollarit tiskiin Queenstownissa

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita! Hyppää benjihyppy ja saat toisen loikan puoleen hintaan! Eikö riippuliito saanut jalkojasi tutisemaan, kokeile jetboat-hurjastelua kanjonin kallioseinämiä hipoen! Entäs oletko jo kokeillut alamäkiajoa tai miltä kuulostaisi koskenlasku?
Queenstown pistää sydämen pamppailemaan ja hengityksen kiihtymään, adrenaliiniryöpsähdys on taattu, jos vain uskaltaa kokeilla jotain kaupungin tarjoamista extreme-elämyksistä.

Queenstown on ehdottomasti se Uuden-Seelannin suosituin matkailukohde, naapurimaa Australian asukkaat saapuvat viikoksi vuorien keskelle kokemaan kaiken, mitä Queenstownilla on tarjottavana ja suurin osa maata kiertävistä rinkkalaisistakin pysähtyy jossain vaiheessa Queenstownin aktiviteettikimaran äärelle. Kun valtaosa Uuden-Seelannin kaupungeista ja kylistä on sellaisia hyvin vaatimattomia ja ehkä hieman uinuviakin, Queenstown on äänekäs ja hengästyttävän energinen ja näin sesonginkin ulkopuolella täynnä turisteja.

Ja vaikka Queenstown elää matkalaisten tarinoissa lähinnä sellaisena rohkeutta mittaavana ja omien rajojen rikkomisen mahdollistavana nuorten aikuisten aktiviteettipuistona, on eri aktiviteettipäristelyjen lisäksi kaupungilla antaa jotain ihan muutakin, nimittäin upea luonto Queenstownin ympärillä! Kaupunki on kirjaimellisesti suurten vuorten kainalossa ja kirkasvetisen vuoristojärven syleilyssä, epäuskottavan kauniissa kulisseissa. Queenstownista voi siis nauttia ilman dollareiden tuhlaustakin, kävelemällä tai pyöräilemällä järven rannalla tai patikoimalla ympäröivien vuorien lukemattomilla tramppauspoluilla.

queenstown14

queenstown15

Kuten monet muutkin, mekin tulimme Queenstowniin hengästymään ja hakemaan niitä ylimääräisiä sydämen pamppailuja, niin ja tuhlaamaan aimo tupon dollareita. Timolla oli mielessä ainakin alamäkiajon kokeilu, itse halusin hepan selkään ja vielä yhdessä maastopyöräretkelle. Ainakin tuo maastopyöräily onnistuu hyvin Queenstownissa, pyöräpolkuja ja alamäkiajoa gondolin kyydittämänä on tarjolla ja pyörävuokraamon voi valita sen mukaan, minkä merkkisellä pyörällä haluaa ajella.
Yhteisen maastopyöräretken teimme 7 mile bike park:ssa. Paikan päälle pystyy pyöräilemään Queenstownin keskustasta rantaa myötäilevä polkua pitkin, mutta me laiskistelimme ja survoimme vuokrapyörät pakun loungeen. Aika helposti ne sinne sujahtivat, mutta poissaanti olikin sitten ihan toinen juttu. Trailit parkissa ovat mainioita, juurakoita ja kiviä on kuin kotipoluilla, mutta aika pienellä ylämäen polkemisella pääsee laskemaan mahtavia mäkiä. Polkuja kulkee metsässä runsaasti ja parin tunnin aikana ehdimme ajamaan vain osan niistä, tosin hauskimpia traileja tuli kaahailtua alas useampaan kertaan.

Olin Australiaan saapumisen jälkeen haaveillut hepan selkään pääsemisestä. Mielessäni oli mahtava kokemus karjanajon parissa tai sellainen ratsastan lännenhevosella auringonlaskuun tyyppinen unelma. Jostain syystä nuo haaveet australialaisesta hevoselämästä olivat jääneet toteuttamatta, joten suuntasin ajatukset Uudessa-Seelannissa tapahtuvaan hevosvaellukseen. Takana on sen verran ratsastamista ja hevoshommia, etten halunnut eksyä minnekään ratsastetaan turpa kiinni toisen hännässä – hommaan ja tein muka tarkkaa taustatutkimusta asian suhteen. Vielä vaellusta varatessanikin kysyin puhelimessa homman nimeä ja minulle vakuutettiin, että porukassa on vain kokeneita ratsastajia, hepat ovat mahtavia ja luonto vaelluksella upeaa, onhan osa niistä kuuluisista Peter Jacksonin elokuvien kohtauksista kuvattu juuri meidän mailla, ja tiesitkö vielä sitä, että osa meidän hevosistakin oli mukana noissa produktioissa. Ja kattia kanssa! Painaessa kypärää päähäni kaarsi tallin pihalle tila-autollinen aasialaisia, jotka halusivat minun lailla kokea Uuden-Seelannin upeaa luontoa hevosen selästä käsin, he tosin olivat hepan selässä ensimmäistä kertaa. Ja sitten sitä mentiin, ponin turpa toisen hännässä kiinni, kaikki samassa ryhmässä ja minulla kypärä puristi, kun otsaan alkoi kasvaa jotain ylimääräistä. Kiukutti ja harmitti, en minä tällaisesta halunnut maksaa, tätä voin tehdä kotona ihan ilmaiseksikin. Koko homma meni ihan läskiksi, kun eihän ne ponit pysyneet aasialaisten hanskoissa ja seilasivat missä saattuu (ponit eivät olleet onneksi niin turtuneita hommaan, että olisivat vain köpötelleen masentuneina peräkanaa polkua pitkin). Vetäjälläkin meni hermot jossain vaiheessa ja hänen yrittäessä selvitä hevosten kylkiä pitkin valuvien, kiljuvien ja panikoivien asiakkaidensa ja omiin suuntiin säntäilevien hevosten kanssa, minä ja ratsastustaitoinen australialaistyttö lähdimme suivaantuneina tekemään omaa vaellustamme. Ne upeat maisematkin latistuivat täysin, koska mielessä pyöri vain mitä kaikkea olisin niillä köpöttelyvaellukseen tuhlatuilla rahoilla voinut tehdä. Onneksi Timolla oli ollut mukavempi päivä alamäkiajohommissa, palattuani katastrofivaellukselta gondolihissin ala-asemalle kurvasi iloistakin iloisempi pyöräilijä.

queenstown2

queenstown1

queenstown8

queenstown10

queenstown9

queenstown11

queenstown17

Myös syöminen Queenstownissa voi olla aika extremeä, siis jos astelee siihen ravintolaan, jonka edustalla on aina jono kellonajasta riippumatta. Herbtravelsien Herbin suosituksella vaihdoimme pakussa kokkailun hampparinsyöntiin ja mukaan otimme samalle leirintäalueelle sattuneen, useaan kertaan samoilla vaelluspoluilla tapaamamme tsekkiläipariskunnan matkaamme. Ja ei ne lukuisat ihmiset aivan turhaan Fergburgerin edustalla pyörineet. Aivan JÄRJETTÖMÄN hyvää! Ja aivan JÄRJETTÖMÄN kokoisia hampurilaisia! Meinasi porukan miehillekin tehdä tiukkaa sämpylän syönti ja illaksi varaamamme viinin kanssa syötäväksi tarkoitetut suolakeksit ja hedelmät jäivät napostelematta istuessamme iltaa Barboran ja Martinin kanssa Uuden-Seelannin tähtitaivaan alla.

queenstown12

queenstown3

Me leiriydyimme DOC:n 12 Mile Delta -leirintäalueelle noin 7 kilometrin päähän kaupungista. Yöpyminen maksoi 6 dollaria yöltä/pää. Queenstownissa freedom camping on kielletty kaupungin alueella. Jos matkustat Queenstownista Wanakaan, matkan varrella on upea freedom camping -alue Lake Dunstanin rannalla valtatien varressa. Paikalla on kunnon vessat ja paljon picnicpöytiä, ja tietenkin mainiot maisemat! Freedom camping on myös sallittua Uuden-Seelannin tunnetuimman benjihyppypaikan, Kawarau Bridgen, parkkipaikalla hyppypaikan sulkeuduttua klo 17.00->

Täysjousitettu maastopyörä, Giant Trance, vuokra 4h, Vertigo Bikes 59NZD (35,3€)
DH-pyörä, Giant Glory, vuokra 4h, RR Sport 79NZD (47,2€), Gondolihissilippu 4h 60NZD (35,9€)
2 h ratsastusvaellus High Country Horses, kyyditys Queenstownista 185NZD (110€, kääk!)
Fergburger Tropical Swine-burger 13,9NZD (8,3€)

.

Merileijonia ja mainioita maisemia

otago7

 

 

Palataanpa vielä aikaan ennen matkaväsymyksen iskemistä, sillä monta seikkailua on vielä raportoimatta Uudesta-Seelannista. Oamarun historiallisesta kylästä on vain reilun tunnin matka Uuden-Seelannin vanhimpaan yliopistokaupunkiin Dunediniin. Kaupungin ääntäminen on jotain muuta kuin omalla kouluenglannillani olisin sen ääntänyt, paikallisten suussa Dunedin taipuu Diniidniksi. Menikin pasmat sekaisin, kun leirintäalueella dunedinilainen nainen kyseli tulevaisuuden matkareittejämme, että olisimmeko menossa Diniidniin. Siis minne? Kielsimme menevämme, vaikka google maps oli jo piirtänyt meille reitin kohti Dunedinia.

Maan vanhimman yliopiston lisäksi Dunedinista löytyy Uuden-Seelannin kuvautuin rakennus, 1906 rakennettu Dunedinin juna-asema sekä maailman jyrkin katu. Tuolla kadulla emme käyneet kävelemässä, mutta kuvat nappasimme juna-asemasta satojen muidenkin turistien tapaan.

otago8

otago9

otago10

 

Mielenkiintoisen pysähdyksen Dunedinista tekee sen edustalla oleva Otago Peninsula, Otagon niemimaa. Vaikka niemimaa on vahvasti ihmiskäden muokkaamaa ja valtaosa teiden vierustoista on vihreänä kumpuilevaa laidunmaata, on niemimaalla mahdollisuus tutustua Uuden-Seelannin villiin luontoon. Niemimaan rantoja asuttavat niin keltasilmäpingviinit, merileijonat kuin myös kuningasalbatrossit.
Me tahdoimme ehdottomasti nähdä merileijonia ja suuntasimme hiekkadyynien ympäröivälle Sandfly Beach:lle.

Parkkipaikalta DOC:n ylläpitämälle pingviinien katselukopille on noin puolen tunnin kävelymatka laidunmaiden, hiekkadyynien ja rannan kautta. Ja siellähän niitä merileijonia makasi pitkin poikin rantahiekkaa. Meinasimme kompastua yhteen letkottavaan ja päivästä nauttivaan merileijonaan laskeutuessamme upottavilta hiekkadyyneiltä rantahiekalle. Onneksi vain me säikähdimme ja merileijona ei tainnut edes tajuta, kuinka lähelle tulimme häiritsemään sen kauneusunia. DOC ohjeistaa kaikkia rannalla vierailijoita pysymään 10 metrin päässä nukkuvasta leijonasta ja jos merileijona on yhtään virkeämmässä tilassa, kannattaa kaveri ohittaa vähintäänkin 20 metrin etäisyydeltä. Noita jättimäisiä eläimiä katsellessa ei todellakaan tehnyt mennä turhan lähelle edes nukkuvaa merileijonaa.
Rannan päähän tampattuamme ja merileijonia väisteltyämme istahdimme hetkeksi pingviinien katselukoppiin. Olimme jälleen turhan aikaisin liikenteessä ja pingviinit jäivä tällä reissulla näkemättä. Rannalla vastaan tullut DOC:n oranssiliivinen työntekijä kyllä kertoi pinviinejä olevan rannalla runsaastikin, mutta arveli niiden aapuvan vasta muutaman tunnin kuluttua.

otago4

otago6

Ei näkynyt pingviinejä, ainoastaan meren möyrintää.

Ei näkynyt pingviinejä, ainoastaan meren möyrintää.

 

Otago Peninsula on valittu yhdeksi maailman kauneimmista pyöräilyreiteistä. Mutkaisilla ja mäkisillä pikkuteillä polkikin lukuisia maantiepyöräilijöitä. Niemimaalta löytyy myös Uuden-Seelannin ainoa linna, Larnach Castle, jonka paikallinen kauppias ja poliitikko William Larnach rakennutti vaimolleen 1871. Linna olisi ollut mielenkiintoinen pistäytymispaikka (siellä kuulemma kummittelee!), mutta sisäänpääsylippujen suolaiset hinnat saivat meidät kääntymään linnan porteilta poispäin. Kaikenkaikkiaan Otago Peninsula on ehdottomasti käymisen arvoinen paikka, vihreillä laitumilla kiemurtelevat ladotut kiviaidat, kapeat tiet mutkittelevat kumpuisessa maisemassa ja lähes jokaisen kukkulan päältä näkee valkoiset hiekkarannat ja kaukaisuudessa kimmeltävän meren. Kaunista!

otago1

otago11

Luetut kirjat David Guterson Snow Falling on Cedars
Otagon alueella freedom camping on sallittu valtion omistamalla maalla ja tien vierustoilla, joilla ei ole erikseen leirintää kieltävää kylttiä. Käännyimme Miltonista kohti rantaa ja löysimme tien varrelta useitakin meren ääressä olevia upeita leirintäpaikkoja.

Kolmetonnisia tervehtimässä

Ensimmäisen Christchurchin vierailun jälkeen (toinen tuli palauttaessamme eteläsaaren eteläkärjen kierroksen jälkeen Teijo-Maarittia varikolle Christchurchiin) jatkoimme matkaamme kohti sisämaata. Sateinen pettymys Arthur´s Passin läpiajon ensimmäisellä yrityksellä pisti tarkastelemaan säätiedotuksia tarkemmin ja tekemään matkasuunnitelmia aurinkoisen kelin mukaan. Sääkartalla Mt Cookin luonnonpuiston kohdalla hymyili iloinen aurinko parin seuraavan päivän ajan, joten eikun sinne päin. Valintaan vaikutti auringon ohella myös se, että luonnonpuistossa sijaitsee Uuden-Seelannin korkein vuori Mt Cook sekä sen rinnalla 18 yli kolmeen tuhanteen metriin kurottelevaa huippua.

Jo ajomatkalla takaisin sisämaahan aurinko kellotti taivaalla ja piti matkalaiset iloisina ja tyytyväisinä. Loputtomilta tuntuneet Canterburyn viljelysmaat vaihtuivat kertaheitolla kaukaisuudessa kohoavaksi lumihuippunauhaksi saavuttuamme luonnonpuiston edustalla oleville järville Lake Tekapolle ja Lake Pukakille. Miten maailmassa voikin olla näin kaunista?

mtcook3

mtcook1

mtcook2

Uudessa-Seelannissa olon aikana meillä on ollut tarkoitus vaeltaa niin paljon kuin mahdollista. Mt Cookin luonnonpuistoonkin saavuimme vuorelle kapuaminen mielessä. Vuorten huippuja peittivät vielä paksut lumivaipat ja osa vaellusreiteistä oli suljettuina tai niille mennäkseen tuli rinkasta löytyä lämpimien vaatteiden lisäksi jäähakut ja -kengät. Meidän ei onneksi tarvinnut tyytyä vain laakson kävelypolkuihin vaan DOC:n tädin avustuksella löysimme reitin, jolla ainakin osan matkaa selviäisimme ilman suurempaa varustekuormaa. Niinpä jälleen heti aamutuimaan sidoimme vaelluskenkien nauhoja tiukemmalle ja otimme suunnaksi Mueller Huten.

Jäi Puijon rinteen rappustreenit toiseksi kun puuskutimme 1900 porrasta ylös Sealy Trans:n näköalapaikalle. Hengitystä tasaten nojasimme polviimme ja ihailimme vuoren reunalta avautuvaa näkymää: ympärillämme valkoisia huippuja, joiden rinteiltä välillä rynnisti alas kohti laaksoa lumikasoja valtavan paukkeen saattelemana, alhaalla laaksossa karulla arolla kiemurtelevaa vedetöntä joenuomaa ja jäätikkövirran päässä sinertävänharmaana siintävää jäätikköjärveä. Taas piti muutamaan otteeseen huokailla, kuinka kaunista Uudessa-Seelannissa onkaan.

Näköalatasanteelta reitti vaatikin jo sitten hieman kapuamista, valmiiksi rakennetut rappuset ja siloitellut polut vaihtuivat pieneen kiipeilyyn, könyämiseen ja lopulta lumessa kahlaamiseen. Sinnikkäästi nousimme rinnettä ylös lumen tunkeutuessa housujen lahkeesta paljaalle iholle. Lähellä satulanotkoa, jonka takana siis Mueller Hutte sijaitsi, edellämme kävellyt saksalainen poika kahlasi miltei vyötäröön asti ulottuvassa nietoksessa. Hetken hänen menoa katselleena päätimme jättää leikin sikseen ja nauttia korkeuksista maisemia katsellen ja eväitä syöden. Olihan tuota jo tullut kavuttua yhden päivän tarpeisiin.

mtcook8

mtcook7

mtcook12

mtcook9

Takaisin laaksoon palattuamme satuimme majoittumaan tuon saksalaisen vaeltajan matkailupakun vieressä.
Matkaa Mueller Hutelle ei olisi kuulemma ollut kovinkaan paljon meidän stoppipaikasta ja satulanotkon toisella puolella maisemat olivat olleet aivan uskomattoman hienot: isompia lumihuippuja, hulppeampia jäätiköitä ja tietenkin keltaisempi aurinko. Ai vitsi, hieman harmistuneina pistimme reppuun unohtuneita pähkinäpatukoita poskeemme, olisimme kai meki nyt yhden lumenkahluukohdan selvittäneet…?

Mt Cookin luonnonpuistoon kannattaa tulla, vaikkei vuorten huipuille aikoisikaan. Maisemat ovat laaksostakin käsin vaikuttavat ja pieni Aorakin kylä vuoren juurella sympaattinen tapaus. DOC:n leirintäalue on jäätikköjärven läheisyydessä vuorten kainalossa ja illalla hampaiden pesulle mennessä voi ihailla täydellisessä pimeydessä upeasti tuikkivaa taivaankantta. Eikä maisemat luonnonpuistoon ajaessakaan kovin rumat ole, se upea turkooseista turkoosimman värinen Lake Pukaki johdattelee matkaajia kohti kolmen tonnin huippuja.

mtcook11

White Horse Hill Conservation Camp site 10 NZD/yö (6€), Lämmin suihku Aorakin kylässä 2NZD/5min (1,4€)