New York, New York, New York!

”Lopulta näin koneen ikkunasta saaren. Siipi peitti näkymän, taas paljasti: tutut pilvenpiirtäjät kohosivat kohti taivasta, neulankärkinen korkeimmalle, tavaaseen piirrosta tekevä harppi. Kuin olisin saapumassa uneen, jonka olin nähnyt tuhansia kertoja, kuin olisin laskeutumassa lapsuuteeni, niin tuttu kaupunki oli, vaikken koskaan ollut sitä nähnyt.”

Riikka Pulkkinen, Vieras

Keltaiset taksit, punatiiliset palotikkain varustetu talot, valtava Central Park tuhansine lenkkeilijöineen, hopeiset, kolistelevat metrot, persoonalliset, kiireiset asukkaat, pikkukoiriaan ulkoiluttavat kultakoruin koristellut vanhemmat rouvat, graffiteilla peitetyt kivijalat, Time Squaren seinänkorkuiset, hypnoottiset valomainokset ja kulmakuppilat soijalatteineen ja bageleineen. Aivan kuin olisin ollut jo täällä, kävellyt pitkin viidennettä avenueta, kantanut kädessäni tuopin kokoista kahvia maidolla, katsellut useaan kertaan sisään kadulle kääntyvistä ikkunoista, suoraan keskelle newyorkilaisten elämää, heilutellut silkkinauharipaisia paperikasseja, hurmioitunut ympärillä olevasta sykkeestä ja koettanut imeä itseeni mahdollisimman paljon New Yorkia -kuvia, tuoksuja, ääniä ja kaikkea sitä mitä tuo mahtava kaupunki pitää sisällään.

ny2

ny26

ny12

Iso omena vie jalat alta, tuntuu, etten ehdi päätäni kääntää niin nopeasti, että voisi tallentaa aivan sen kaiken, mitä ympärillä tapahtuu. Muutaman korttelin mittainen kävelylenkki on hengästyttävä, ei matkan, vaan niiden elokuvista, kirjoista ja lehdistä tuttujen New Yorkin tunnusmerkkien vuoksi. Jokainen poikkikatu tarjoaa uuden seikkailun, tai vähintäänkin söpön kahvilan tai industrialistiseen asuun, betoniin ja metalliin verhotun Delin. Päivät sisältävät pakkasesta huolimatta kymmeniä tuhansia askelia, monta paperimukillista kahvia ja yhtä monta syvää huokausta – miljoonien muidenkin lailla, taidan olla rakastuntu tähän kaupunkiin.

ny24

ny25

Pakkanen kulkeutuu takin alle ja pistää värisemään, Central Parkin pikkukoirat ovat saaneet toppavaatteet yllensä, lapset pukevat luistimia jalkaansa ja liukuvat musiikin tahdissa niin puiston peilikirkkailla jäillä kuin Rockefeller Centerin pienessä maailman maiden lippujen ympräröivässä kaukalossa. Kovasta pakkasesta huolimatta aurinko piirtää nenänpäähän pisamoita ja saa huurteeseen kietoutuneet massiiviset tiilitalot kimaltamaan.

ny10

ny16

ny17

Luonnontieteenmuseo tarjoaa lämpöä, dinosauruksia ja buffeleita. Museon takana taas käytämme hyväksemme kaupungissa meneillä olevaa Food Week -festivaalia ja lounastamme fleecetakeissa ja valluskengissä Michelin tähden ansainneessa ravintolassa. Muistutan itselleni koko kolmen ruokalajin lounaan ajan, etteivät nämä viimeisen päälle pukeutuneet newyorkilaiset näe meitä enää ikinä, reissussa rähjääntyneellä ulkomuodolla ei ole siis väliä,  ei edes täällä hieman paremmassa ravintolassa.

Päivitämme rinkkamme sisältöjä, pistän tilin viimeisetkin hilut haisemaan SoHossa ja pitkästä aikaa, aivan New York visiittimme lopulla, kuljen kaduilla miltei yhtä tyylikkäänä kuin newyorkilaissisareni, kannat kopisten ja uuden kevättakin helmat hulmuten alkuviikkoa huomattavasti lämpimämmässä kevättuulessa. Manhattanin lisäksi tutustumme Brooklyniin, jossa hotellimme sijaitsee. Etsimme pyöräkauppaa Kensingstonista, kuvaamme Manhattanin pilvenpiirtäjien siluettia pimenevässä illassa Brooklyn Heightsin rantakadulla ja katsomme siltä kuuluisalta Brooklyn Bridgeltä Manhattanin eteläkärjen takana siintävää sitä vielä kuuluisampaa kaupungin maamerkkiä, vapaudenpatsasta.

ny13

ny14

ny18

ny19

Päivät kuluvat katsellen maailmanmenoa, hengittäen New Yorkin elämää, mutta myös nauttien reissumme parhaimmasta majoituksesta. Hotellin leveä sänky on niin täydellinen, tyynyt juuri sopivat ja aamuisin peitto niin lämpimän raskas, että joinain aamuina hieraisemme unihiekat silmistämme ilman kellonsoittoa ja ne aamukahvit peiton mutkassa venyvät puolen päivän paremmalle puolelle. Ja mihinkäs meillä kiire, luksusmajoitus on osa nautintoa ja tämä reissu New Yorkiin tuskin on se elämämme ainoa, haikailemme takaisin kaupunkiin, vaikkemme ole vielä pois lähteneetkään.

 

Baby I’m from New York! 
Concrete jungle where dreams are made of, 
There’s nothing you can’t do
Now you’re in New York! 
These streets will make you feel brand new, 
Big lights will inspire you, 
Hear it for New York! 
New York, New York, New York

Alicia Keys, New York

 

ny15

ny7

ny20

ny22

ny11

Majoitus Aloft Hotel New York, kahden hengen huone 100€/yö
7 päivän rajoittamaton metrokortti 30$+kortti 5$ (yht 25,6€), Lentokenttäjuna 5$ (3,6€)
Sisäänpääsylippu American Museum of Natural History 50$/2hlö (36€)
Kolmen ruokalajin lounas Dovetail 25€/hlö (18€)

Mainokset

Kymmenes kuukausi

Kymmenes kuukausi alkoi uuden vuoden vietosta Vancouverissa Kanadassa. Taivaalla paukkuivat harvat ilotulitteet ja kellon lyödessä kaksitoista ryntäsimme juhlajuomien kanssa parvekkeelle toivottamaan hyvää uutta vuotta naapureille. Muutamat naapurit olivat varustautuneet kattiloin sekä kauhoin ja uusi vuosi alkoi kattiloiden paukutuksen säestämänä. Uuden vuoden päivänä vancouverilaiset pesivät edellisen vuoden kuonat pois pulahtamalla hyiseen mereen Polarbear-uinnin merkeissä.

Uuden vuoden hulinoiden jälkeen matkamme jatkui pienen tallelokeroepisodin jälkeen Yhdysvaltoihin. Seattlessa paistoi aurinko, kohtaamamme ihmiset olivat ystävällisiä ja kaupunki puntatiilitaloineen kaunis tammikuisessa valossa. Ihana Seattle taisi olla vieläkin mielissämme, kun tallasimme San Franciscon katuja. Kaupunki kun ei meinannut millään sytyttää, vaikka paljon kivoja juttuja sielläkin koimme.

Vancouver vuoden ensimmäisenä päivänä.

Vancouver vuoden ensimmäisenä päivänä.

San Franciscon Haight Ashbury.

San Franciscon Haight Ashbury.

Golden Gate

Golden Gate

San Franciscossa hyppäsimme vuokra-automme Cherryn rattiin ja aloitimme kaksi viikkoisen ajomaratonimme Kalifornian monipuolisissa maisemissa. Kilometrejä kertyi auton matkamittariin 4000 ja kameran muistikortille jälleen tuhansia ja tuhansia kuvia. Kalifornia jaksoi yllättää joka päivä, maisemat vaihtuivat ääripäästä toiseen ja automatka ylitti kaikki odotuksemme. Autossa istuessamme valmistauduimme tuleviin seikkailuihin espanjaa opiskelemalla. Musiikin sijasta autossa avattiin suuta espanjankielisiä lauseiden tahdissa ja kartanlukija tenttasi kuskilta aina välillä verbien taivutusmuotoja.

Espanjan alkeet pääsivät välittömästi käyttöön Limaan saavuttuamme. Airbnb:n kautta varaamamme majoituksen emäntä puhui ainoastaan espanjaa ja yritti kertoa meille kaikin tavoin – hidastamalla puhetta, artikuloimalla selvemmin ja käyttämällä lopuksi käsimerkkejä – talon tavoista ja lähitienoon nähtävyyksistä. Internetin hankinta tablettiinkin oli aikamoinen ponnistus meidän onnettomalla espanjallamme, mutta siitä myöhemmin hieman lisää.
Lima oli lämmin ja värikäs, kaunis ja äänekäs. Viihdyimme hyvin, mutta halusimme ottaa lomaa matkailusta ja nautta reissumme viimeisen kerran rantaelämästä. Loppukuusta matkasimme 20 tuntia bussissa Pohjois-Peruun Ecuadorin rajalle Mancoran rantakylään.

Taulukauppaa Mirafloresissa Limassa.

Taulukauppaa Mirafloresissa Limassa.

Otimme hieman lomaa matkustamisesta Mancorassa.

Otimme hieman lomaa matkustamisesta Mancorassa.

Mancoran ponipojat.

Mancoran ponipojat.

Kymmenes kuukausi piti sisällään kolme maata, useita kaupunkeja, kymmeniä majapaikkoja ja tuhansia reissukilometreja. Kuukauden aikana kuljimme talvesta kesään, Pohjois-Amerikasta Etelä-Amerikkaan. Vietimme kymmenennestä kuukaudesta 22 päivää Yhdysvalloissa. Majotuimme Seattlessa ja San Franciscossa paikallisten kodeissa Airbnb:n kautta ja automatkan aikana yövyimme matkan varrelle sattuneissa motelleissa. Koska autoilimme Kaliforniassa talvella, oli motelleissa tilaa hyvin ja varaukset onnistuivat saman päivän aikana. Kesän turistikaudella asia on toisin ja majoitus kannattaa varata hyvissä ajoin. Majoittumiseen USA:ssa meni 41,3€ yö (kaksi henkilöä).

Yhdysvallat ovat todellakin pikaruokaravintoloiden maa, ei ole niin pientä kylää, etteikö sieltä löytyisi vähintäänkin viittä eri pikaruokalaa. Ruuat noissa ravintoloissa ovat halpoja, mutta tietenkin todella epäterveellisiä. Oikea ruoka olikin jo sitten huomattavasti kalliimpaa, joten Yhdysvalloissa tuli elettyä kaupasta löytyneillä salaateilla, Subin patongeilla ja satunnaisilla aasialaisilla ravintolaruoilla. Ruokaan meillä meni kuitenkin rahaa 20,5€/pää/päivä.

Autolla ajaminen Yhdysvalloissa on sitä vastoin hyvinkin edullista. Sain hyvän tarjouksen Hertziltä Akavan alekoodeilla, Chevrolet maasturimme kaiken kattavalla vakuutuksella maksoi kahdelta viikolta 389 euroa ja 4000 kilometrin ajamiseen kului 326,6 euron verran bensaa. Kaliforniassa bensalitra maksoi noin 0,7€/litra, kun taas Nevadassa litran menovettä sai 0,6 eurolla.

Kymmenennen kuukauden reissaustahti oli jälleen aika hengästyttävä, Limaan saapui varsin väsynyt pariskunta ja Mancoran lököloman jälkeen oli jälleen virtaa tutkia aivan uutta ja ihmeellistä mannerta. Peru on USA:n lailla yllättänyt positiivisesti, ruoka on aivan järjettömän hyvää, kaupungin mielenkiintoisia, ihmiset ystävällisiä ja maisemat upeita. Ja mikä parasta, hintataso Australian, Uuden-Seelannin, Kanadan ja USA:n jälkeen kukkaroa ja pankkitiliä hellivän huokea. Harmi, että aikaa Etelä-Amerikalle on vain puolitoista kuukautta. Tarkoittanee siis sitä, että tänne on päästävä vielä uudestaankin!

Alla kuvia Amerikan automatkalta. Kuvaa klikkaamalla pääset katsomaan kuvan suuremmassa koossa kuvatekstien kanssa.

Road Trip USA: Death Valley

”Aavikon kuuma tuuli siirtää hiekkakasoja, muovailee maisemaa ja soitta vienoa säveltä kallioiden välissä. Huulet lohkeilevat kuumuudessa, hikikarpalot valuvat otsalta ja jano kuivattaa kieltä. Korkealta taivaalta paistava aurinko ei anna armoa, varjoa ei synny edes kiven koloon, pakoon ei pääse minnekään. Silmien kantamattomiin hiekkaa, kuivaa ja kiveä. Ja silti, karusta maasta nousee uusi vihreä verso, aikamoinen selviytyjä. Elämää on täälläkin, nimestä huolimatta.”

Death Valley, Kuolemanlaakso, on Vanhan Testamentin helvettiin verrattava ääriolosuhteiden aavikko, kuuma ja karu, jossa vain vahvimmat selviävät. Kasvien ja aavikon eläimien lisäksi selviytyjiä aavikolla olivat alkuperäisväestön jäsenet, Timbishat, jotka ovat saapuneet Kuoleman laaksoon ilmeisesti jo jääkauden jälkeen. Heille tuo karu ja ankara aavikko tarjosi kaiken sen, mitä he tarvitsisvat. Toista mieletä olivat kuitenkin neliysit, 1849 aavikolle saapuneet kullanetsijät, jotka jättivät jälkeensä useita kuoppia ja kaivoksia, mutta myös retkueensa jäsenen menettäneenä antoivat aavikolle sen surullisen nimen, Death Valley.

Jo pelkästään Kalifornian alueella on aivan järjettömän paljon nähtävää, voi vain siis kuvitella, miten erilaisia maisemia ja kaupunkeja esimerkiksi Yhdysvaltojen läpiajo tarjoaisi. Miedän automatka pomppikin ees taas rannikolta sisämaahan, pieniltä teiltä isommille, humisevista metsistä aavikoille, koska me halusimme nähdä mahdollisimman paljon ja mahdollisimman monipuolisesti Kalifornian vaihtuvia maisemia. Aikaa vain olisi saanut olla hieman enemmän, jottei olisi ihan joka päivä istua autossa aamun sarastuksesta illan pimeään.

Jätimme kuohuvat aallot Big Surin varteen, hipaisimme Los Angelesia jälleen sisämaahan kääntyessa ja illan suussa olimme siellä Death Valleyn kansallispuiston tuntumassa Ridgecrestin kaupungissa. Taas illalla kaarros paikallisen motellin pihaan ja aamulla herätyskello pirisemään ennen kukonlaulua.

Jos edellisenä iltana sinertävien vuorien ja kumpujen taakse hävinnyt aurinko ja sieltä hetken päästä taivasta valaisemaan noussut jättimäinen, täydellisen pyöreä kuu olivat olleet huimaavan hienoja, niin aamuauringon lämpimässä kajossa heräävä aavikko aiheutti myös sydämen pamppailuja ja onnentunteita kamera kaulassa tien laidassa. Ja siellä hiljaisessa aamussa tien pientareella seisoessa tipahtivat ne viimeisetki rähmät silmäkulmista ja aikainen herätyksen aiheuttama ärtymys katosi maata peittävän sumun sekaan.

Ilta-ajelulla

Ilta-ajelulla

Aamun kauneutta.

Aamun kauneutta.

Jotta automatkasta tulisi oikea automatka, täytyy tien normaalien kurvien lisäksi tulla jotain ylimääräistä pientä mutkaa matkaan. Meiltä nimittäin loppui tie kesken ennen luonnopuistoon pääsyä. Puolen vuoden takaiset tulvat (autiomaassa!) olivat vieneet tien matkassa ja edelleenkään sitä ei oltu saatu korjattua. Hyvä tuuli meinasi kaikota, kun mietimme stop-merkkien edessä, miten päästä perille -palatako takaisin kaupunkiin ja ajaa toiset sata kilometriä pohjoisempaa tietä, vaiko kerrankin olla noudattamatta sääntöjä ja yrittää onnea veden viemällä tiellä? Stop-merkkejä ennen isosta tiestä erkani pikkutie Ballaratin aavekaupunkiin, ja koska kummitusten etsiminen tuosta kaupungista oli meidän alkuperäisessä suunnitelmassa, päädyimme poikkeamaan Ballaratiin. Jos vaikka löytäisimme sieltä jonkun elävänkin asukin, joka osaisi neuvoa, minne suuntaan auto kannattaisi kääntää.

dv8

Ballaratin aavekaupunki koostui lähinnä parista säänpieksämästä toiselle kulmalleen valahtaneesta talosta ja sään armoille jätetystä pick-upista. Kummituksia ei löytynyt, mutta meidän kaipaama aavikon asukas kuitenkin. Vanha kartta leviteltiin pöydälle ja sedän ryppyinen etusormi piirsi meille uutta reittiä kohti Kuoleman laaksoa. ”Seuraatte tätä Indian Ranch Roadia, ohitatte kuivuneen järven ja kuljette pikitielle. Jatkakaa sitä ja tien sulkukohdasta kääntykää taas oikealle. Mutta varokaa poliiseja, ne sakottavat kaikkia, jotka kiertoteille eksyvät.” Paperikartan kuva mieleen piirtyneenä ja varoitukset mielessä emme edes harkinneet kääntymistä takaisin – sisäinen seikkailija heitti käsiä ilmaan ja hyppäsi korkeuksiin tasajalkaa.

dw5

dw7

dw6

dw4

Hiekkatiellä lähellä kuivunutta järveä "laidunsivat" villiaasit. Eivät ihan yhtä säpäköitä kuin villimustangit, mutta varsin yllättyneen iloisia olimme näidenkin näkemisestä.

Hiekkatiellä lähellä kuivunutta järveä ”laidunsivat” villiaasit. Eivät ihan yhtä säpäköitä kuin villimustangit, mutta varsin yllättyneen iloisia olimme näidenkin näkemisestä.

Pölisevä pikkutie vei meidät takaisin pikitielle ja vihdoin ja viimein sinne Death Valleyn luonnonpuistoonkin. Maksoimme luonnonpuiston sisäänpääsymaksun 20 dollaria Stovepipe Wells Villagen maksuasemalla ja saimme auton tuulilasiin puistossa viikon oleskeluun oikeuttavan tarran ja omiin passeihimme Death Valleyn luonnonpuiston leiman. Puistonvartija taisi olla yhtä otettu meidän näkemisestä kuin me uusista leimoista, olimme kuulemma ensimmäiset hänen tapaamansa suomalaiset ja yhdessä taas ihmeteltiin hetki kansallisuutemme harvinaisuutta. Stovepipe Wells Villagen vieressä sijaitsi myös meidän päivän toinen etappi, Mosaic Canyon. Ja jälleen saimme ihmetellä veden aiheuttamia muutoksia aavikolla. Vuosituhansien aikana vuorilta virrannut vesi on kovertanut kallioiden väliin solaa, hionut karkeat pinnat sileäksi marmoriksi, kerrostanut kiviä uusiin järjestyksiin ja luonut ihmeellisen oman mutkikkaan tiensä kohti aakeampia alueita. Pitkän automatkan rasittamat jalat kiittivät pienestä kävelylenkistä Mosaiikkikanjonen kapeassa solassa.

dv10

Osa Death Valleyn luonnonpuistosta sijaitsee merenpinnan alapuolella, Badwater Basin on Yhdysvaltojen maanpinan matalin kohta ja ympäröivien kallioiden kyljessä oleva merkki merenpinnan tasosta on nostettu monenkymmenen metrin korkeuteen autotiestä. Badwater Basin:n suolamaan alla pulppuaa lähde ja kun kaivaa valkoista, liukasta maaperää aavistuksen, täyttyy kuoppa pian vedestä. Joskus harvoin kun aavikko saa osansa vesipisarista, muodostuu suola-aavikolle järvi, Manly Lake. Järveä ei näkynyt, ainoastaan kuivuuden railottamia ja suolan herkästi koristamia maalaattoja. Noita suolalaattoja löytyy jopa paremmin Devil´s golf courselta, jonka epätasaisessa maassa puttaaminen voisi olla kyllä aika helvetillistä.

Ennen poistumista puistosta kiepautimme auton vielä Artist´s Drivelle, pienelle tielenkille, jonka varrella luontoäiti oli roiskinut vähän ronskimmalla kädellä väriä vuorten pintaan. Siellä, monen mutkaisen mäen takana vuoren rinteestä löytyivät vulkaanisen räjähdyksen ja sen jälkeisten kemiallisten reaktioiden aikaansaamat uskomattomat väri-iloittelut, kaikilla maailman pasteliväreillä maalatut vuoren rinteet.

Badwater Basin

Badwater Basin

dv14

Suolainen polku

Suolainen polku

Devil´s golf course

Devil´s golf course

Artist´s palet

Artist´s palet

dv17

Death Valleyn luonnonpuisto on valtava ja aivan mahdoton ottaa haltuun yhden päivän aikana, ja koska meillä oli ainoastaan yksi päivä aikaa koluta tuon aavikon aapoja maita, täytyi meidän tehdä hieman karsintaa nähtävyyksien suhteen. Emme nähneet niitä uran maahan jättäneitä ”itsekseen” liikkuvia kiviä emmekä myöskään sitä hieman hienompaa aavekaupunkia Rhyolitea, jossa joskus vietettiin vilkasta seuraelämää, pelattiin pesäpalloa, istuttiin iltaisin sähkölampun kajossa ja jossa oli jopa punaisten lyhtyjen alue, jonka kaduilla San Franciscosta asti tulleet tytöt nostelivat hameenhelmojaan. Mutta siitä huolimatta, että osa Kuolemanlaakson peninkulmista jäi katsastamatta, ehdimme koluta monta laakson nähtävyyttä ja moneen kertaan hämmästyä aavikon monimuotoisista ihmeistä. Ja törmätä keskellä kuivaa aavikkoa thaimaalaisiin buddhalaismunkkeihin, jotka olivat vastikää muuttaneet Las Vegasiin. Maailma todellakin on kummallisia asioita ja kohtaamisia täynnä.

dv12

Death Valleyssa on kuumaa ja kuivaa talvellakin. Kesällä lämpötila voi nousta jopa yli 50 celsiusasteen, varaudu siis aina pahimpaan vieraillessa luonnonpuistossa. Muista ottaa mukaan ainakin valtavasti vettä (ja juoda sitä myös!) ja päähän isolierinen lätsä. Vältä pitkille vaelluksille lähtöä päivän kuumimpaan aikaan. Suunnittele reittisi huolella ja ota selvää, missä ovat lähimmät Visitor Centerit, kännykän kuuluvuus kun on laaksossa huono ja avun saanti voi siten olla hidasta. Lisätietoja luonnonpuistosta löydät täältä!

Majoitus Super8 Ridgecrest, kahden hengen huone aamupalalla 55$ (41€)
Sisäänpääsymaksu luonnonpuistoon, voimassa 7 päivää 20$ (15€)

Road Trip USA: Big Sur

”Kuin serpentiiniä puhaltaisi vappuna ilmaan, kippuraista ja kiemuraista. Suurella sudilla maalattua maisemaa, hieman ruskeaa tuonne ja valtavasti sinistä, niin ettei erottaisi taivasta merestä, merta taivaasta. Päivän uupuessa meren taakse katoava aurinko maalaisi omaa todellisuuttaan, värjäisi maailman lämpimin keltaisin sävyin, sellaisen maailman, jonka syliin on helppo heittäytyä.”

Sisämaakoukkauksen jälkeen ajoimme takaisin kohti tyynenmeren tyrskyjä. San Franciscon alapuolella, Carmelista etelään kulkee Yhdysvaltojen kaunein tienpätkä, Big Sur, ja tuon tienpätkän halusimme ehdottomasti kokea. Ennen syviä ihastuneita huokauksia ja mahtavia maisemia pysähdyimme Santa Cruzin kaupunkiin yhdeksi yöksi ja seuraavan päivän yllätys meinasi pitää meitä kaupungissa vielä hieman pidempäänkin. Kahden viikon tiukka aikataulu kuitenkin pakotti jatkamaan matkaa ja hylkäämään ajatuksen useamman päivän kestävästä pysähdyksestä.

Jo Japanissa Timo aloitti paikallisissa pyöräkaupoissa pistäytymisen. Olemmekin eksyneet matkan aikana mitä ihmeellisimmille asuinalueille kaksipyöräisten perässä ja välillä olen aika ahkerasti vaihtanut jalalta painoa toiselle ja luonut tylsistyneen merkitseviä katseita pyörien seassa haahuilevalle toiselle osapuolelle. Jossain vaiheessa sain jo pyöräkauppakiintiöni täyteen Uudessa-Seelannissa, kun tuntui, että jokaisessa kylässä ja kaupungissa nähtävyyksien sijaan kävimme testaamassa kauppojen parkkipaikoilla erilaisia maastopyöriä. Santa Cruzissa myönnyin jälleen pyöräkauppahaahuilulle, sillä onhan kuuluisa maastopyörämerkki Santa Cruz lähtöisin juurikin tästä kaupungista (yllätys, yllätys..)

Ja taas ajelimme niille ei niin tunnetuille kaduille, hivelimme haaveilevasti pyöriä katseillamme ja lopulta Timo nousi jälleen satulankin selkään parkkipaikalla. Tässä kaupassa tosin oli niin mukava myyjä, että pyörän kokeilun ja jutustelun jälkeen hän kehotti meitä ajelemaan vielä muutaman sadan metrin päähän syvemmälle teollisuusalueelle ja pistäytymään siellä ihan pyörien alkulähteellä, nimittäin Santa Cruz pyörien tehtaalla. Show room oli täynnä huippupyöriä ja hetken jutustelun jälkeen pyörien esittelijä vei meidät yksityiskierrokselle pyörätehtaaseen. Tuon kierroksen jälkeen harmistuimme tosiaan tiukasta aikataulustamme, sillä Santa Cruzin ympäristä on täynnä huippuluokan pyöräpolkuja ja olisimme saaneet tehtaalta maastopyörät koeajoon. Voi miksemme tienneet tällaisesta mahdollisuudesta aikaisemmin!

Kellon tikittäessä ja kalenterin päivien juostessa pyöräpoluilla pujottelun sijaan pysyimme alkuperäisessä suunnitelmassa ja otimme suunnaksi Carmel by the Sean. Kaupunki on taiteilijoiden suosima rantapaikka, jonka pormestarina on 80-luvulla toiminut Clint Eastwood. Pikaisen kauniin pikkukaupungin läpiajon ja nopean lounastauon jälkeen painoimme jälleen kaasupoljinta, meillä oli nimittäin jo kiire Big Surille.
Ja voi vitsi, millainen tie se olikaan! Jylhät, mereen laskevat jyrkänteet ja niiden seinämillä kulkeva mutkainen autotie. Valtavia siltoja, jotka kuroivat syviä solia yhteen, tyrskyäviä aaltoja, kalliojyrkänteillä keikkuvia rantataloja, hiljaisia hiekkarantoja, kuivia laitumia, illan saapuessa koko maiseman lämpimänkeltaiseksi värjäävä aurinko ja tähtitaivaalle oman tuikkeensa luova majakka. Nyt täytyy sanoa, että upeimpana automatkana pitämämme Australian Great Ocean Road jäi toiseksi, Big Surin maisemat olivat joksenkin samanlaiset, mutta vielä muutaman asteen mahtipontisemmat.

Bixby Bridge

Bixby Bridge

Point Sur State Historic Park

Point Sur State Historic Park

bs6

Siellä jyrkänteellä se tie menee, hui!

Siellä jyrkänteellä se tie menee, hui!

Ilta-aurinko sai maailman hehkumaan.

Ilta-aurinko sai maailman hehkumaan.

bs8

bs10

Ajelimme tietä rauhaisaan tahtiin nauttien maisemista ja kuunnellen radiosta tälle tielle sopivaa amerikkalaista countryyn kääntyvää perusrockia. Silloin tällöin pysähdyimme kuvaamaan maisemia ja bongaamaan harmaavalaita. Harmittavasti ohitimme kuitenkin vahingossa muutama kaunista luonnonnähtävyyttä (missä viitat?) -violetin rannan eli Pfeiffer Beachin ja mereen laskevan McWayn vesiputouksen. Auringon laskeuduttua jätettyämme huikaisevan hienon Big Surin taaksemme oli päivällä tarjota vielä yksi yllätys. Ennen San Simeonin kylää pysähdyimme uteliaisuuttamme rannalle, jonka parkkipaikka oli pilkkopimeästä huolimatta täynnä autoja. Auton ovet avattuamme illassa kantautua röhkintää ja niin tuttua hylkeiden haukuntaa: valtavan pitkä ranta oli aivan täynnä vierivieressä köllöttäviä merinorsuja! Koska pimeässä illassa rannalta erotti vain hämärästi hylkeiden harmaat vartalot ja rannalta kaikuvat korahdukset, palasimme vielä takaisin rannalle seuraavana aamuna ennen matkan jatkamista. Ja nämä veijarit olivat jopa vielä hauskempia kuin San Franciscossa ja Santa Cruzin laiturilla tapaamamme merileijonat. Nimensä merinorsut lienevät saaneet siitä uroksille kasvavasta valtavasta kärsästä, jonka vuoksi San Simeonin hylkeet näyttivät kyllä kaikessa koomisuudessaan hellyttävän rumilta. Avara luonto -hetki aamun sarastaessa kohotti Big Surin autotiepätkän kyllä jonnekin muiden automatkojen ulottumattomiin, suosittelemme lämpimästi!

bs11

bs12

mursu

Santa Cruz polkupyörien tehdas ja showroom sijaitsee osoitteessa 2841 Mission Street, Santa Cruz. Käy tiedustelemassa mahdollisuutta kokeilla maastopyöriä paikan päällä tai ota yhteyttä henkilökuntaan nettisivujen kautta.

Majoitus The Islander Motel,Santa Cruz, 61$ (45,1€), Days Inn, San Simeon, 55$ (41€)

Road Trip USA: Highway 1 pohjoiseen

”Aurinko luo maisemaan tummankeltaista valoa, varjot kasvavat pidemmiksi ja taivas kiiltää herkän vaaleansinisenä. Auton sivupeileissä rullaava tie jatkuu ikuisuuteen ja auton matkamittariin kertyy maili toisen jälkeen. Pitkän matkaa tien varrella on vain kitukasvuisia pensaita ja ihmisestä muistuttaa vain toisinaan hylätty, vähän toiselle kantilleen kallistunut auringon polttama mökki. Liikennemerkki kertoo seuraavan bensa-aseman ja kahvilan olevan vasta jossain kaukana, saamme olla maanteiden hurjapäitä vielä pitkän matkaa aivan kahdestaan.”

Ennen reissua tehdyllä to do -listalla oli kirjoitettuna paksulla tussilla USA automatka, road 66. Reissun päällä unelmien listaus on elänyt aika villisti ja tuo Yhdysvaltojenkin automatka kirjoitettaisiin nyt ihan tavallisella, ohutkärkisellä kynällä. Luultavasti se olisi sotattu osittain yli, korjattu hieman, lopuksi jopa siirrytty kirjaamaan suunnitelmia ylös pelkällä lyijykynällä. Siellä listalla se on kuitenkin keikkunut reissun edetessä, muuttunut koko maan halkiajosta ensin länsirannikon kaluamiseen Seattlesta Los Angelesiin, ja sitten vielä myöhemmin lumikelien ja talvirengasongelmien vuoksi mailien haukkaamiseen Kalifornian eteläosissa lumirajan alapuolella.

hw22

Amerikkalaiseen kulttuuriin kuuluu vahvasti autoilu, kaupungit ovat pääosin rakennettu autoilun varaan, pikaruokaravintoloiden ohella myös niin apteekeissa, kahviloissa kuin pankkiautomaatillakin asioidaan drive-in –kaistalla ajaen. Ja vielä joissain paikoissa elokuviakin katsellaan auton sisältä käsin. Jotta siis kokisimme sen suuren Ameriikan aidoimmillaan, täytyi meidänkin saada auto alle ja nauttia yhdysvaltalaisesta vapaudesta maan valtateillä.

Liikenteeseen lähdimme San Franciscosta. Reissun suunnittelu oli taas jäänyt viime tinkaan ja rattiin tarttuessa matkaa oli suunniteltu sen verran, että osasimme kääntyä pohjoiseen vievälle, länsirannikon vartta kulkevalle Highway ykköselle. Golden Gate –silta jäi taaksemme ja edessä avautuivat maisemat jyrkänteeltä Tyynelle valtamerelle. Déjà vu, aivan kuin olisimme nähneet nämä maisemat joskus aikaisemminkin! Maisemat toivat vahvasti mieleen Australian eteläisimmän rannikon ja sen muotoja mukailevan The Great Ocean Roadin. Meri mylvi jossain alapuolellamme ja aurinko siivilöityi tielle pitkien puiden välistä. Kellon viisareiden kääntyessä iltapäivän puolelle nousi mereltä paksu hernerokkasumu, joka piilotti ensin meren tyrskyt allensa, nousi sitten hieman ylemmäs kohti rantatörmää ja lopulta valui valkoisena massana meidänkin päällemme. Ajotahti hidastui entisestään ja kiemurtelevalla tiellä sai ajella kieli keskellä suuta pientareiden ja edessä olevan pikitien kadotessa sumuharson alle. Lisäjännitystä ajamiseen toivat tielle loikkivat peurat sekä meidän suunnitelmattomuus sekä internetin toimimattomuus.

hw16

hw11

Hepat olivat tulleet käymään pikkukylän keskustassa.

Hepat olivat tulleet käymään pikkukylän keskustassa.

Matkan varrella pysähdyttiin sumpille. Kiva kahvila, mutta aivan älyttömän huono palvelu.

Matkan varrella pysähdyttiin sumpille. Kiva kahvila, mutta aivan älyttömän huono palvelu.

hw9

Tämä peura oli onneksi aitojen sisäpuolella, muutamat muut olivat melkein auton alla.

Tämä peura oli onneksi aitojen sisäpuolella, muutamat muut olivat melkein auton alla.

Sieltä se sumu alkoi kiipeämään jyrkännettä pitkin.

Sieltä se sumu alkoi kiipeämään jyrkännettä pitkin.

Rannan kivimöykyt peittyivät valkoiseen harsoon.

Rannan kivimöykyt peittyivät valkoiseen harsoon.

Ja kohta se näkyvyys olikin aika vähäistä.

Ja kohta se näkyvyys olikin aika vähäistä.

Aamulla liikkeelle lähtiessä olimme ajatelleet varaavamme majapaikan tien päältä, siis sitten, kun tietäisimme minne asti jaksaisimme ajella. Suunnitelma olisi toiminut näin rauhallisella talvituristikautena muuten oikein hyvin, mutta Yhdysvalloissa 4G- ja puhelinverkko toimi meillä ainoastaan suurissa kaupungeissa ja sielläkin hyvin vaihtelevasti. Ilmassa oli sumun lisäksi siis seikkailun tuntua: pimenevä ilta, sumuinen ja autio tie, kaksi matkustajaa ja auto, ei tietoa sijainnista eikä lähimmästä kaupungista. Niinpä ensimmäisten valojen siintäessä usvaverhon takaa kaarsimme talon pihalle kysymään apua majoituksen suhteen. Valot kuuluivat majatalolle, mutta vaikka huonehinnasta olisi saanut 30 prosenttia pois, oli se silti sen verran yli budjettimme, että jatkoimme matkaa. Onneksi neuvot kuitenkin olivat ilmaiset ja majatalon henkilökunnan ohjeistuksella jatkoimme matkaa vielä parinkymmenen kilometrin verran eteenpäin Fort Braggin kaupunkiin. Kaarsimme ensimmäisen motellin pihaan ja tyhmyyksissämme sekä väsymyksessämme otimme pilkkopimeässä illassa sen ensimmäisen näkemämme huoneen, joka varmasti oli sen koko kaupungin surkein ilmestys. Koko päivän ajaminen ja viimeisten satojen kilometrien jännittävät olosuhteet väsyttivät kuitenkin sen verran, että uni maistui hieman kurjemmassakin kämpässä.

Fort Braggista jatkoimme matkaamme edelleen pohjoisemmaksi. Tie kulki vielä jonkin verran rantaa mukaillen, mutta poikkesi sitten sisämaahan ja rannan jyrkänteet vaihtuivat humiseviin punapuumetsiin. Pohjoisessa Kaliforniassa kasvavat maailman suurimmat puut, niin suuret, että niiden läpi pääsee ajamaan jopa autolla. Pitihän se meidänkin kokeilla, hihitellen ja takataskussa kukkaro viisi dollaria kapeampana ahdoimme sivupeilit puun seinämiä hipoen Cherrymme (kyllähän autolla nimi olla pitää) 2400 vuotta vanhan puun sisälle. Muistoksi kotiin lähti vielä nostalginen magneetti yhdestä Kalifornian hulluimmista nähtävyyksistä. Matka jatkui Avenue of Giants:ia pitkin ja tien seuraamisen sijaan katse kääntyi taivaisiin noiden jättiläispuiden latvoja kohden, välillä piti jalkautua tien viereen ja vain ihmetellä kerrostalon kokoisia goljatteja. Aika pieneksi tunsi itsensä halatessa noita 2000 vuotta maailman menoa nähneitä tukkeja.

hw6

hw4

hw3

hw2

hw19

hw7

Edellisestä illasta viisastuneena olimme varanneet seuraavan majapaikan jo etukäteen Arcatan kaupungista. Olin ehtinyt ottaa edellisenä iltana hieman selvää kylän nähtävyyksistä, ja koska oli jo ilta saapuessamme kaupunkiin, tutustuimme kaupungin kauniin keskustan sijaan hyvinkin tuttuun tapaan viettää lauantai-iltaa. Arcatan suosituimmista nähtävyyksistä on Finnish Country Saunas and Tubes ja Cafe Mokka, eli kahvila, jonka pihalla lämpiää neljä suomalaista saunaa sekä saman verran kuumia kylpyjä. Arcatassa on saunottu suomalaiseen tapaan jo kaksi vuosikymmentä ja edelleenkin jokainen päivän saunavuoro on täynnä ja vaatii etukäteisvarauksen. Me emme tuota etukäteisvarausta olleet tehneet, mutta taas oli onnea sen verran matkassa, että joku saunavuoronsa varannut ei saapunutkaan paikalle ja me pääsimme nauttimaan arcatalaisen saunan hämyisestä tunnelmasta. Maailman toisella puolella suomalaisen saunan lauteilla istuessa tuli pohdittua kovinkin syvällisiä suomalaisesta mielenmaisemasta ja kulttuurista, niistä hyvistä puolista ja matkan aikana selvästi esille tulleista huonoistakin. Mietimme myös omaa suomalaisuuttamme ja sen suhdetta maailmankansalaisuuteen; vaikka viimeistään tällä reissulla aikaisempien ulkomailla asumisten lisäksi on meistä molemmista tullut paljon avoimempia ja sosiaalisempia, enemmän maailmalle hymyileviä ja vieraille ihmisille turisevia, asustaa sisällämme hyvin tiukassa se suomalainen jörö, joka edelleenkin nauttii toisinaan siitä hiljaisuudesta ja omasta rauhasta, kierittää ympärilleen yksityisyyden suojakaapua ja välillä haluaisi kääntää katseensa maahan siellä ahtaassa hississä tai metrossa seisoessa. Ja turhaanpa sitä hirveästi häpeämään, sehän on sitä suomalaista kulttuuria siinä missä amerikkalainen on hymyjä ja kuulumisten kysymistä, mutta ehdottomasti ne iloiset sanat ja leveät hymyt tuovat päivään valoa enemmän kuin kengän kärkiään tuijotteleva tuppisuu. Tuolla hämärän saunan lauteilla kuuman löylyn käpristellessä iholla ajattelimme kuitenkin lämmöllä kaikkia niitä suomalaisia tuppisuita, jotain taikaa siinä suomalaisten itsensä niin kovasti häpeilemässä kulttuurissa on, kun amerikkalaisen pikkukaupungin vetovoimaisimmaksi nähtävyydeksi on noussut se pimeä ja hyvinkin askeettinen suomalainen sauna, rauhan ja hiljenemisen tyyssija.

Arcata Finnish Country Saunas

Arcata Finnish Country Saunas

hw20

hw30

Automatkailu Yhdysvalloissa on todella edullista, meidän Chevrolet Captiva –maasturimme täyskorvaavalla vakuutuksella maksoi kahden viikon ajalta 389 euroa (Australiassa vastaava maksoi 633 euroa kahdeksalta päivältä) ja joka kerta tankatessa jaksoi ihmetellä polttoaineen alhaista hintaa, joka oli noin 70 centtiä litralta Kalifornian alueella. Pääsääntöisesti Kalifornian autotiet ovat hyväkuntoisia, kaistoja on välillä enemmän kuin liikaa, opasteet ovat selkeät ja ajotavat hyvin suomalaisen kaltaiset. Naureskelimme ensin neljän stopin risteyksille, jossa siis jokaisella risteykseen tulevalla on stop merkki ja risteykseen ensimmäisenä saapunut saa ylittää risteysalueen ensimmäisenä. Hetken naureskeltuamme huomasimme neljän stopin risteyksen toimivan todella hyvin, ihmiset pysähtyvät aina risteykseen, odottavat kiltisti vuoroaan ja tarjosivat anteliaasti mahdollisuuksia ylittää risteys.
Kuten Uudessa-Seelannissa ja Australiassa, myös USA:ssa saavat oikealle kääntyvät kääntyä ilman punaisen valon vaihtumista vihreäksi, jos vain kohdalle ei satu vasemmalta tulijoita. Ihmetystä aiheutti myös pitkien valojen olematon käyttö, kaikki siis ajavat lyhyillä valoilla pimeässäkin. Aika harva kuski jaksaa käyttää vilkkua moottoritiellä kaistaa vaihtaessa ja kaistojen vaihto parikymmenkaistaisilla moottoriteillä voi olla välillä hyvinkin hurjaa. Kuitenkin koimme Yhdysvalloissa autolla ajamisen varsin mukavaksi ja helpoksi, rutuilta, eksymisiltä ja suuremmilta ajovirheiltä vältyttiin. Ja se meidän Cherrykin oli oikein mainio peli Kalifornian maanteiden haltuunottoon.