Rajanylityksiä

Alkuperäinen suunnitelmamme Etelä-Amerikan reissaamisessa oli pistäytyä ainoastaan Perussa, mutta nälkä kasvaa syödessä ja ehdimme pyörähtämään Perun lisäksi Boliviassa ja hyvin nopeasti rajanylitysreissulla myös Chilessä. Etelä-Amerikassa matka taittui pääasiassa bussilla, välillä tuskaisen hitaasti tukalassa kuumuudessa, toisinaan taasen tyytyväisesti unten mailla vaakatasossa makaillen – ja välillä sitten pienen epätietoisuuden vallassa maiden rajojen yli.

Puno on Perun kansanperinteen pääkaupunki. Kaupunki sinänsä on ruma kuin synti, mutta pääasiassa paikalle saavutaankin Etelä-Amerikan suurimman järven, Titicacan, vuoksi. Järven 41 ihan oikean saaren lisäksi järvellä laineiden liikkeitä mukailee kaisloista rakennettuja tekosaaria, joita asuttavat Uro-heimojen jäsenet. Biologinen saarenrakennusmateriaali ei ole kovin pitkäikäistä, joten jotta saaret kelluisivat, ne vaativat jatkuvaa kunnostusta, kaislojen vaihtoa ja sitomista. Ihmeellinen elintyyli tietenkin kiinnosti meitäkin, mutta useiden reissareiden kertomukset turistirysästä, eläintarhamaisesta ihmistöllistelystä ja rahastuksesta saivat meidät sitten kuitenkin hylkäämään koko lauttamatkan kelluville saarille ja lopulta armottomaan reissuväsymykseen vetoamalla jätimme välistä kaikki ne ihan oikeatkin saaret niin Perun kuin Boliviankin puolella. Jälkeenpäin saimme kyllä kuulla mielipiteitä myös Titicaca järven nähtävyyksien puolesta; kelluvat saaret olivat mielenkiintoisia ja niillä asuvat ihmiset elelivät omaa elämäänsä turisteista huolimatta ja kehuja sateli varsinkin Bolivian puolella olevalle Isla del Solille, joka kuulemma oli kauneudessaan mykistävä. Mene ja tiedä.

Punon kauniita katuja.

Punon kauniita katuja.

Ihan hukkaan ei aika Punossa mennyt, hiukset sai leikattua kahdeksalla solella (2€).

Ihan hukkaan ei aika Punossa mennyt, hiukset sai leikattua kahdeksalla solella (2€).

puno3

puno4

Meillä Puno toimi välietappina bussimatkalla Cuscosta Bolivian hallinnolliseen pääkaupunkiin La Paziin. Cuscosta Punoon bussi kulki yli 4000 metrissä olevilla alangoilla, karuilla ja kuivilla tasamailla, joiden kitukasvuista ruohoa laamat ja alpakat nyhtivät. Valitsimme bussin, joka kulki suoraan kaupunkien välillä, tarjolla olisi kyllä ollut myös ns. turistibussi, jonka matka olisi kestänyt koko päivän, mutta joka olisi sisältänyt pysähdyksen kaikilla matkan varrelle sattuvilla raunioilla ja tärkeillä paikoilla. Jatkomatkan rajan yli teimme Peru Tour -yhtiön bussikyydein. Internetinkeskustelupalstoilla firmasta oltiin montaa mieltä, mutta meillä valinta oli väistämätön, koska Punon bussiasemalla muiden firmojen puljut olivat kiinni lippuja etsiessämme. Ja hyvinhän se matka meni Peru Tourinkin kyydissä.

Valitsimme pidemmän, Copacabanan kautta kulkevan aamubussin, joka nettikeskustelujen mukaan on se turvallisempi valinta kuin Desaguaderon kautta kulkeva nopeampi linjuri. Rajamuodolliset sujuivat sutjakkaan nopeasti jonon jatkona juosten poliisin pakeilta maahanmuuttoviranomaisten tiskille passiin leimoja paukuttelemaan. Amerikan dollaritkin vaihtuivat hyvällä kurssilla boliviaanoiksi samalla ravaamisella. Tunnin päästä koko bussin porukka oli saanut passeihinsa uudet leimat ja jatkoimme Copacabanaan, jossa ehdimme kävellä pitkin Titicaca-järven rantaa uuden bussin lähtöä odotellessamme. Bolivian puolella oli edessä rajanylitysreissun jännittävin kohta, kun autotie loppuikin yllättäen järven rantaan. Bussi kuljetettiin puisella lautalla veden yli, matkustajat saivat hieman vauhdikkaamman kyydin veneitse. Vaikka olimme lähteneet tien päälle jo aikaisin aamulla, levisi Illimani-vuoren juurella sijaitseva La Pazin kaupunki bussin ikkunasta eteemme vasta illan pimetessä.

puno5

puno7

Boliviasta poistuimme muutaman viikon jälkeen Chilen puolelle Tambon ja Chungarán kautta. Kaikki reissusuunnitelmamme menivät uusiksi La Pazissa vieraillessa ja yhtäkkiä kuvioissa olikin seikkailu Sajaman autiomaassa ja huomattavasti lyhempi paluumatka Peruun Chilen kautta. Sajaman autiomaassa elimme täydellisessä eristyksessä ilman internettiä, opaskirjoja ja usein myös ilman sähköä. Pois oli kuitenkin jossain vaiheessa päästävä ja saimmekin pientä maksua vastaan kyydityksen Sajaman kylän lähellä sijaitsevalle Bolivian ja Chilen raja-asemalle. Espanjamme ei kuitenkaan riittänyt ohjeiden vastaanottoon, joten majapaikkamme emännän ja isännän kaasutellessa kaukaisuuteen, jäimme hieman hölmöinä seisomaan rinkat selässämme Bolivian rajojen reunalle. Tiedossa ei ollut Chilen rajan sijainti 15 kilometrin päässä, joten kun busseja tai collectivoja ei näkynyt (eikä varsinkaan kyselyt paikallisilta auttaneet löytämään kuljetusta), päätimme kävellä rajan yli. Lähdimme etenemään hieman haparasti etsien ympäriltämme apua, jotain kylttiä tai ihmistä, joka ohjaisi meidät oikealle reitille. Bolivian rajarakennuksen jälkeen askel muuttui entistä epäröivemmäksi: ”Saakutti, eihän sitä Chilen rajaa näy missään, maantie jatkuu pitkälle autiomaahan ja ohitse kiitää ainoastaan pitkiä rekkoja sata lasissa!” Pyörimme muutaman kerran ympäri ja palasimme takaisin parkkipaikalle, jonne lava-auton kyydistä aikaisemmin hyppäsimme. Kysyimme uudestaan bussia rajan yli ja raja-aseman työntekijä osasi kertoa, että seuraava lähtisi vasta neljän tunnin kuluttua. Masentuneina laskimme rinkat maahan ja istuimme katukivetykselle, tässäkö se koko päivä menisi?

puno5

Pian joku parkkipaikan naisista, jolta olin jossain vaiheessa kysynyt kyytiä, saapui luoksemme huitoen ja huutaen: ”Bussi tulee, nyt äkkiä reput selkään ja tien varteen!” Bussikuski pysähtyi kohdallamme, nakkasimme laukut bussiin ja kapusimme itse takapenkille. Chilen valuuttaa ei tietenkään ollut matkassa, mutta jostain löytyi rahanvaihtotäti, joka hieman huijaten vaihtoi boliviaanomme bussilippuun tarvittavaan määrään pesoja. Taakse jäivät Sajaman kylästä näkemämme lumihuippuiset tulivuoret ja ikkunasta välkkyivät autiomaan lammet, joiden vedessä kahlasivat vaaleanpunaiset flamingot. Chilen raja-asemalla homma hoitui taas kuin liukuhihnalla, bolivian rajavartijoille nakkasimme 20 solea tiskille, leima passiin, banaanit ja maitotuotteet roskiin, laukut läpivalaisuun ja itse Chilen tiskille leiman hakuun. Puolituntia, bussin vaihto ja jälleen matka jatkui kohti Aricaa, verovapaata kaupunkia Chilen ja Perun rajalla. Chile tuntui olevan täysin eri maailmasta kuin naapurinsa Bolivia ja Peru, tallailimme illan vilkkaalla kävelykadulla, istahdimme katukahvilaan ja ihmettelimme kovinkin länsimaalaista tunnelmaa. Yksi yö Chilessä sai minut entistä vakuuttuneemmaksi, että tähän maahan pitää reissata ihan oikeasti, paremmalla ajalla ja paremmalla espanjankielen taidolla.

Sajama

Sajama

sajama3

Viimeinen rajanylityksemme Etelä-Amerikassa kulki Chilen Aricasta Perun Tacnaan. Nukuimme hieman pommiin aamulla ja olimme Arican kansainvälisellä bussiasemalla vasta kymmenen maissa, onneksi Perussa eletään kaksi tuntia Chileä jäljessä, joten olimme Tacnassa kymmeneltä ja ehdimme jatkaa matkaa vielä saman päivän aikana Arequipaan. Taas olimme ottaneet hieman huonosti selvää asioista (taitaa vaivata loppureissun väsymys ja kiinnostuksen puute), tietona oli ainoastaan, että rajan yli pääsee nopeasti collectivolla, eli pienellä minibussilla. Aseman pihalla kaikki jonottivat yhteen rajanylityslippuja myyvään kojuun ja minäkin menin jonon jatkoksi. Lipun hinta oli ainoastaan 300 pesoa (0,4€), mutta lippu oikeutti kyyditykseen rajan yli bussilla eikä pakulla. Bussikuski keräsi 2000 (2,5€) peson lisämaksun lisäksi kaikkien bussiin nousevien passit ja henkilökortit ennen liikkeelle lähtöä. Jälleen siis saatiin paniikki aikaiseksi, emme nimittäin hirveän mielellämme anna passeja vieraille ihmisille, varsinkaan rajanylitykseen osallistuvalle bussikuskille. Takaraivossa kolkuti edellisellä bussimatkalla nähty ihmiskauppaelokuva, jossa passit kerättiin juuri samaan tyyliin ennen rajanylitystä ja tytöt löysivät itsensä ihan jostain muualta, kuin minne olivat matkalla. Onneksi saimme ne passit jossain vaiheessa takaisin ja jännittämisen sijaan pystyi keskittymään naapuripenkillä istuvan chileläisen tädin kanssa jutusteluun, lähinnä siis pään nyökkäämiseen ja muutamien avuttomien sanojen toisteluun.

Rajanylitys toisti jälleen tuttua kaavaa, mutta jännitysmomentti tai oikeastaan tylsistymismomentti koettiin vasta rajanylityksen jälkeen. Arica on verovapaata aluetta ja rajan lähistöllä asuvilla perulaisilla on ilmeisesti tapana tehdä suuremmat ostokset naapurimaan kaupoissa. Ja jos niitä ostoksia tekee oikein urakalla, joutuu ne kaikki tarpeelliset tavarat tullaamaan. Jollakin miehellä oli discoon sopiva äänilaitteisto bussin tavaratilassa, ja eräällä naisella taas viisi jättisäkkiä vaatteita mukanaan. Kun muut tullasivat tavaroitaan ja saivat nuhteita rajavartioilta liian useiden muistitikkujen ostamisesta, me muut istuimme tukahduttavan kuumassa bussissa, keskellä autiomaata parin tunnin ajan. Lopulta kanssamatkustajat raivostuivat kuhnailuun (itsehän nukuin onnellisesti niska hiessä) ja alkoivat paukuttaa ikkunoita ja huutaa raivokkaasti ”VÁMONOS!” Onneksi sekä tullivirkailijat ja bussikuski ymmärsivät pistää asioihin vauhtia, lähellä nimittäin oli matkustajien täydellinen raivostuminen ja karauttaminen bussilla autiomaahan ilman kuskia.

Tacnassa vaihdoimme bussia Arequipaan menevään linjuriin ja yhtään sen viileämmäksi ei meno muuttunut. Bussin ilmastointi oli rikki ja se viimeinenkin kattoluukku sulkeutui, kun eräs nainen ei kuullut tarpeeksi hyvin bussissa näytettävän sotaleffan pyssyjen pauketta kattoluukusta kuuluvan ilmavirran huminan takia. Voi raivo, me tungimme yhden arkin vessapaperia korviin hiljentääksemme konekiväärin räiskintää ja toisella pyyhimme hikoilevia otsiamme. Näitä reissuja ei tulisi kotiin palatessa ikävä.

Rajanylitykset siis hoituvat maiden välillä varsin näppärästi, tosin aina aikatauluista poiketen, siis lähinnä joka kerta myöhässä. Liput busseihin saa ostettua kätevästi bussiterminaaleista (huomattavasti halvempaa kuin kaupunkien keskustojen matkatoimistoista) ja ne kannattaa hankkia yleensä päivää paria aikaisemmin, jotta varmasti mahtuu kyytiin. Perussa ja Boliviassa bussiterminaalin käytöstä peritään pieni maksu, joka tulee olla maksettuna ennen linjuriin astumista. Maksamalla muutaman euron enemmän VIP-luokasta, vaihtuvat tavalliset bussinpenkit runsaaseen jalkatilaan ja isoihin nahkaisiin lähes vaakatasoon taittuviin tuoleihin. Turistibussifirmojen lisäksi testasimme paikallisten suosimia busseja ja kyllähän ne hieman huonommassa hapessa olivat, mutta veivät perille kuitenkin aivan yhtä hyvin. Ja ennen bussiin nousemista kannattaa vielä käydä kiellonkin päälle lähimmässä vessassa, busseissa (varsinkin niissä paikallisissa) on yleensä vessan ovet lukittuina – siivous kun kuuluu bussikuskin hommiin.

Bussi Cusco-Puno TransZela VIP 40 PEN (10,3€)
Puno-La Paz TransPeru 30 PEN (7,7€)
Tambo-Chungará CATA International 10 000 CLP (12,6€)
Arica-Tacna 2300 CLP (2,9€)
Tacna-Arequipa, paikallisbussi 30 PEN (7,7€)

Mainokset

Road Trip USA: Joshua Park ja automatkan päätös Los Angelesissa

”Maisemat kuin matkustaisi läpi uusien maiden, aina uutta, mutta samalla jotain samaakin. Jokaisen nurkan takana uusi seikkailu, tarina ja totuus.”

Las Vegasin pysähdyksen jälkeen oli jo aika ottaa suunta kohti Los Angelesia sillä aikamme Kalifornian maanteillä oli auttamattomasti tulossa päätökseensä. Haaveilimme Grand Canyonilla vierailusta, mutta lähes tuhannen kilometrin ylimääräinen koukkaaminen kauemmas auton palautuspaikasta päivien käydessä vähiin ei houkutellut. Onneksi pienemmällä kurvilla pääsimme kuitenkin vierailemaan vielä yhdessä Kalifornian lukemattomista luonnonpuistoista, Joshua Tree Parkissa.

Matkalla puistoon ajelimme läpi Mojaven aavikon halki. Aurinko lämmitti maan pintaa ja loi kuivaan hiekkaan väreileviä kangastuksia. Vettä, no ei varmasti! Juna kiisi horisonttiin ulottelevalla tikkusuorilla raiteilla ja vieressä sähköpylväiden rivistö oli kurinalaisessa järjestyksessä. Pääsimme ajamaan ihan pienen pätkän myös sitä Yhdysvaltain legendaarisinta road trip tietä, Higway 66:tta.

jt4

jt16

jt5

jt6

jt7

jt9

jt11

jt2

Vuoden kolmas maanantai on omistettu ihmisoikeusaktivisti Martin Luther King Juniorille. Tuo maanantai on Yhdysvalloissa yleinen vapaapäivä ja me satuimme juuri tuona päivänä Joshua Tree luonnonpuistoon. Luonnonpuiston portilla täti ilmoitti puiston sisäänpääsyn olevan ilmainen tänään, because Martin Luther King Jr.

Puistoon saapuessa olo oli kuin Flintstones-elokuvan kulisseissa, hiekkaisella maalla seisoi kulmistaan pyöristyneitä suorakaiteen muotoisia kiviä ja tietenkin niitä kaukaa karvaisen näköisiä Joshua puita. Kuten Death Valleyssakin, Joshua tree puistossa koko luonnonpuiston läpi kulkee autotie, joka poikkeaa lähes jokaisen nähtävyyden vierelle. Tottakai tarjolla on myös paljon patikkapolkuja niille, jotka haluavat kuntoilla ja nähdä puistoa hieman enemmän. Me valitsimme sen paikallisen tavan, ajelimme autolla puiston halki ja poistuimme kaarasta ainoastaan pienille kävelylenkeille ja maisemia kuvataksemme. Luonnonpuisto on muuten suosittu kiipeilykohde, kalliot ovat kuin tehty niillä rimpuiluun.

Joshua Treen luonnonpuisto on täysin erilainen kuin Mojaven aavikon Death Valley. Vaikka maa on kuivaa myös Joshua puupuistossa, kasvaa siellä noita Joshua puita niin paljon, että ehkäpä sitä jollain mittapuulla voisi kutsua metsäksikin. On uskomatonta, miten monipuolisia maisemia ja mitä kauneutta voikaan aavikoilta löytyä!

jt14

jt12

jt20

jt15

jt13

Automatkamme siis päättyi Los Angelesiin, tuonne tuhansien unelmien -niiden toteutuneiden ja toteutumattomien- kaupunkiin. Kahden viikon ajomaratoni oli väsyttänyt meidät siihen malliin, että jättimäiseen kaupunkiin tutustumisen sijaan olisi tehnyt mieli vain köllötellä motellissa ja olla olematta matkalla hetken aikaa. Eikä Los Angelesin järjettömän ruuhkainen liikenne tehnyt meidän turistikierrosyrityksiä yhtään helpommiksi. Autot suihkivat sivulta ja takaa, välillä liikenne jumittui täysin, välillä taas piti yrittää pysyä kiihdyttelevän ja kaistoja jatkuvasti vaihtelevan liikenteen imussa. Hermot meinaisvat palaa niin kuskilta kuin kartanlukijalta. Ahdistus kaupungin liikenteestä piti meidät pois kaupungin keskustasta ja ohjasi meitä kohti meren tyynnyttäviä kuohuja. Pikaisen Hollywoodin, Walk of Famen ja Beverlyhillsin palmuilla reunustettujen katujen ja luksustalojen katsastamisen jälkeen ajoimme Santa Monicaan tasoittelemaan liikenteessä kohonnutta pulssia. Lauantaitoria laitettiin keskustassa pakettiin ja ihmiset nautiskelivat vilpoisasta, mutta aurinkoisesta lauantaista kävelykadulla kävellen ja katusoittajia kuunnellen. Istahdimme rantatörmälle patonkiemme kanssa ja nautiskelimme automatkamme viimeisistä hetkistä. Olipa upea reissu!

Turistointi Los Angelesissa oli meidän osaltamme aivan minimaalista, parhaimmin kaupungista jäikin mieleen meidän vihonviimeinen yö, joka pisti sykkeen kiihtymään vielä Los Angelesin ruuhkia kiivaammin. Lentomme Peruun lähti aamukuudelta, joten kentällä tuli olla jo keskellä yötä. Motellia varatessa tärkeimpänä hakukriteerinä oli löytää sänky läheltä lentokenttää, jottei kentälle ajoon tuhrautuisi keskellä yötä aivan tolkuttomasti aikaa. Motelli löytyi suhteellisen läheltä ja hintakaan ei ollut ihan kauhean paha, kuvat paikasta näyttivät siisteiltä ja muutama lukemamme arvostelukin puolti paikkaa. Olihan se siisti motelli, tosin kahdenkymmen minuutin päässä lentokentältä Los Angelesin vaarallisimmassa lähiössä, jossa valta kaduilla on asuinalueen jengeillä, Gribseillä ja Bloodseilla. Poliisin sireenit vihelsivät, naapurusto motellin ympärillä oli surullista nähtävää, kauppareissu oli yhtä jatkuvaa, hermostunutta pälyilyä taaksepäin ja nukkumayritykset kariutuivat jokaisen rapsahduksen analysointiin. Enimmäistä kertaa elämässäni olin ilahtunut herätyskellon pärinästä kello kahdelta yöllä ja siirtymisestä yön pimeydessä torkkuvalle lentokentälle. Lento seuraavalle mantereelle menikin sikeästi nukkuessa naapurin olkapäätä vasten nojaten.

Automatka Kaliforniassa oli valtavan hieno kokemus. Se ylitti täysin kaikki odotukset, mursi meidän hienoisia ennakkoluuloja maata kohtaan ja lisäsi intoa reissata maassa vielä enemmän, ehkä joskus jopa sen maan halkiajon verran. Yhdysvaltoihin palaamme vielä tämänkin reissun aikana, Etelä-Amerikan minikierroksen jälkeen lennämme vielä ennen Eurooppaan paluuta hetkeksi New Yorkiin. Minulla on pieni aavistus, että saatan rakastua Isoon Omenaan. Toivottavasti aavistus osuu oikeaan!

Las Vegasia tuli tutkittua hävettävän huonosti. Mutta tutuksi tulivat ainakin nämä ruuhkat. Ai että, onneksi ei tarvitse tahkota tällaisissa ihan joka päivä.

Las Vegasia tuli tutkittua hävettävän huonosti ja kuvia otettua vain muutama, tutuksi tulivat lähinnä vain ruuhkat. Ai että, onneksi ei tarvitse tahkota tällaisissa ihan joka päivä.


Majoitus Rose Bowl Motel, Los Angeles, 60$ (44€)
El Rancho Motel, Los Angeles, 53$ (39€)
Lennot Los Angeles-Lima, Delta Airlines, 281,5$ (206,5€)

Road Trip USA: Big Sur

”Kuin serpentiiniä puhaltaisi vappuna ilmaan, kippuraista ja kiemuraista. Suurella sudilla maalattua maisemaa, hieman ruskeaa tuonne ja valtavasti sinistä, niin ettei erottaisi taivasta merestä, merta taivaasta. Päivän uupuessa meren taakse katoava aurinko maalaisi omaa todellisuuttaan, värjäisi maailman lämpimin keltaisin sävyin, sellaisen maailman, jonka syliin on helppo heittäytyä.”

Sisämaakoukkauksen jälkeen ajoimme takaisin kohti tyynenmeren tyrskyjä. San Franciscon alapuolella, Carmelista etelään kulkee Yhdysvaltojen kaunein tienpätkä, Big Sur, ja tuon tienpätkän halusimme ehdottomasti kokea. Ennen syviä ihastuneita huokauksia ja mahtavia maisemia pysähdyimme Santa Cruzin kaupunkiin yhdeksi yöksi ja seuraavan päivän yllätys meinasi pitää meitä kaupungissa vielä hieman pidempäänkin. Kahden viikon tiukka aikataulu kuitenkin pakotti jatkamaan matkaa ja hylkäämään ajatuksen useamman päivän kestävästä pysähdyksestä.

Jo Japanissa Timo aloitti paikallisissa pyöräkaupoissa pistäytymisen. Olemmekin eksyneet matkan aikana mitä ihmeellisimmille asuinalueille kaksipyöräisten perässä ja välillä olen aika ahkerasti vaihtanut jalalta painoa toiselle ja luonut tylsistyneen merkitseviä katseita pyörien seassa haahuilevalle toiselle osapuolelle. Jossain vaiheessa sain jo pyöräkauppakiintiöni täyteen Uudessa-Seelannissa, kun tuntui, että jokaisessa kylässä ja kaupungissa nähtävyyksien sijaan kävimme testaamassa kauppojen parkkipaikoilla erilaisia maastopyöriä. Santa Cruzissa myönnyin jälleen pyöräkauppahaahuilulle, sillä onhan kuuluisa maastopyörämerkki Santa Cruz lähtöisin juurikin tästä kaupungista (yllätys, yllätys..)

Ja taas ajelimme niille ei niin tunnetuille kaduille, hivelimme haaveilevasti pyöriä katseillamme ja lopulta Timo nousi jälleen satulankin selkään parkkipaikalla. Tässä kaupassa tosin oli niin mukava myyjä, että pyörän kokeilun ja jutustelun jälkeen hän kehotti meitä ajelemaan vielä muutaman sadan metrin päähän syvemmälle teollisuusalueelle ja pistäytymään siellä ihan pyörien alkulähteellä, nimittäin Santa Cruz pyörien tehtaalla. Show room oli täynnä huippupyöriä ja hetken jutustelun jälkeen pyörien esittelijä vei meidät yksityiskierrokselle pyörätehtaaseen. Tuon kierroksen jälkeen harmistuimme tosiaan tiukasta aikataulustamme, sillä Santa Cruzin ympäristä on täynnä huippuluokan pyöräpolkuja ja olisimme saaneet tehtaalta maastopyörät koeajoon. Voi miksemme tienneet tällaisesta mahdollisuudesta aikaisemmin!

Kellon tikittäessä ja kalenterin päivien juostessa pyöräpoluilla pujottelun sijaan pysyimme alkuperäisessä suunnitelmassa ja otimme suunnaksi Carmel by the Sean. Kaupunki on taiteilijoiden suosima rantapaikka, jonka pormestarina on 80-luvulla toiminut Clint Eastwood. Pikaisen kauniin pikkukaupungin läpiajon ja nopean lounastauon jälkeen painoimme jälleen kaasupoljinta, meillä oli nimittäin jo kiire Big Surille.
Ja voi vitsi, millainen tie se olikaan! Jylhät, mereen laskevat jyrkänteet ja niiden seinämillä kulkeva mutkainen autotie. Valtavia siltoja, jotka kuroivat syviä solia yhteen, tyrskyäviä aaltoja, kalliojyrkänteillä keikkuvia rantataloja, hiljaisia hiekkarantoja, kuivia laitumia, illan saapuessa koko maiseman lämpimänkeltaiseksi värjäävä aurinko ja tähtitaivaalle oman tuikkeensa luova majakka. Nyt täytyy sanoa, että upeimpana automatkana pitämämme Australian Great Ocean Road jäi toiseksi, Big Surin maisemat olivat joksenkin samanlaiset, mutta vielä muutaman asteen mahtipontisemmat.

Bixby Bridge

Bixby Bridge

Point Sur State Historic Park

Point Sur State Historic Park

bs6

Siellä jyrkänteellä se tie menee, hui!

Siellä jyrkänteellä se tie menee, hui!

Ilta-aurinko sai maailman hehkumaan.

Ilta-aurinko sai maailman hehkumaan.

bs8

bs10

Ajelimme tietä rauhaisaan tahtiin nauttien maisemista ja kuunnellen radiosta tälle tielle sopivaa amerikkalaista countryyn kääntyvää perusrockia. Silloin tällöin pysähdyimme kuvaamaan maisemia ja bongaamaan harmaavalaita. Harmittavasti ohitimme kuitenkin vahingossa muutama kaunista luonnonnähtävyyttä (missä viitat?) -violetin rannan eli Pfeiffer Beachin ja mereen laskevan McWayn vesiputouksen. Auringon laskeuduttua jätettyämme huikaisevan hienon Big Surin taaksemme oli päivällä tarjota vielä yksi yllätys. Ennen San Simeonin kylää pysähdyimme uteliaisuuttamme rannalle, jonka parkkipaikka oli pilkkopimeästä huolimatta täynnä autoja. Auton ovet avattuamme illassa kantautua röhkintää ja niin tuttua hylkeiden haukuntaa: valtavan pitkä ranta oli aivan täynnä vierivieressä köllöttäviä merinorsuja! Koska pimeässä illassa rannalta erotti vain hämärästi hylkeiden harmaat vartalot ja rannalta kaikuvat korahdukset, palasimme vielä takaisin rannalle seuraavana aamuna ennen matkan jatkamista. Ja nämä veijarit olivat jopa vielä hauskempia kuin San Franciscossa ja Santa Cruzin laiturilla tapaamamme merileijonat. Nimensä merinorsut lienevät saaneet siitä uroksille kasvavasta valtavasta kärsästä, jonka vuoksi San Simeonin hylkeet näyttivät kyllä kaikessa koomisuudessaan hellyttävän rumilta. Avara luonto -hetki aamun sarastaessa kohotti Big Surin autotiepätkän kyllä jonnekin muiden automatkojen ulottumattomiin, suosittelemme lämpimästi!

bs11

bs12

mursu

Santa Cruz polkupyörien tehdas ja showroom sijaitsee osoitteessa 2841 Mission Street, Santa Cruz. Käy tiedustelemassa mahdollisuutta kokeilla maastopyöriä paikan päällä tai ota yhteyttä henkilökuntaan nettisivujen kautta.

Majoitus The Islander Motel,Santa Cruz, 61$ (45,1€), Days Inn, San Simeon, 55$ (41€)

Road Trip USA: kultahippujen maa

”Huhu löydöstä kiiri yli kuivien maiden, ylitti valtameren ja loikkasi seuraaville manterille. Laivat lastattiin, hevoset valjastettiin kärryjen eteen, koko omaisuus pakattiin kyytiin ja otettiin suunnaksi Villi länsi. Pitkä ja vaikea matka eteni haaveillessa rikkauksista ja niiden suomasta onnesta. Kova työ palkitsi toiset ja kotiin palattiin matkalaukut rikkauksia pullollaan, toiset taas palasivat takaisin vankkurin takalaidalla taskujen pohjalla vain aavistus kultahipuista. Yhtä nopeasti kuin se alkoikin, yhtä nopeasti se sammuikin. Villin lännen kultakuume kesti vain hetken, pienet kaupugit nousivat keskelle tuntemattomia maita, täyttyivät rikkauksista haaveilevista ja kultasuonten ehtyessa tyhjenivät, unohtuivat ja katosivat aivan yhtä nopeasti kuin olivat syntyneetkin.”

Viime vuonna meidän olohuoneessa podettiin pahaa kultakuumetta, joka sai haaveilemaan pysähdyksestä Alaskaan. Pohjois-Amerikkaan selvisimme kuitenkin vasta joulun tienoilla,ja koska sen kullan kaivaminen on lumen alta jäisestä maasta mahdotonta, siirtyy Alaskan kullankaivuureissu jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Kullankaivuuseen pääsee kuitenkin tutustumaan Kaliforniassa, siellä vuoden 1849 kultaryntäyksen synnyinsijoilla Highway 49 varrella.

Arcatassa levätyn yön jälkeen käänsimme Cherrymme renkaat rannikolta sisämaata kohti. Trinity Highwaylla punapuut vaihtuivat kumpuileviksi maisemiksi, havupuiksi ja tummalla sinisellä sävytetyiksi kanjoneiksi. Jossain kaukana pilkahti välillä lumisia huippuja ja pientareella tiestä poispäin käännettyjä lumiketjuvaroituskylttejä. Pilvet roikkuvat raskaina kuusipuita nuollen ja toisinaan puiden takaa näkyi maailmasta erakoitunut mökki tai talo.

kultakuume6

kultakuume7

kultakuume9

Jo Arcatan ja Reddingin välillä Trinity Highwayn varrella näyki ensimmäisiä viitteitä parisen sataa vuotta sitten tapahtuneesta maan mylläyksestä ja rikkauksien etsimisestä. Pysähdyimme hieman ennen Whiskeytownin järveä Tower House Historic Districtille, jonka alueella sijaitsevat El Doradon kaivoksen rauniot ja lukemattomia hiljaisia metsäpolkuja. USA:ssa luonnonpuistoissa vierailusta joutuu aina maksamaan pienen maksun, näille poluille ja kaivoksen jäänteille pääsemiseksi puiston parkkipaikalta saataviin ja sinne pieneen laatikkoon laitettaviin kirjekuoriin tipahti 5 dollaria. Kultakuumetien varrella tuli vastaan useita luonnonpuistoalueita ja mielenkiintoisia historiallisia paikkoja, joihin kaikkiin oli jonkinlainen pääsy-/ puistomaksu. Koska tässä vaiheessa reissua rahat alkavat olla aika tarkkaan laskettuja ja tuhlattuja, painettiin monen varmasti pysähdyksen arvoisen paikan kohdalla tallaa lattiaan.

kultakuume10

kultakuume24

kultakuume11

Koukkaus sisämaahan kultakuumeen perässä vaati useamman yön pysähtyneiden kaupunkien nuokkuvissa motelleissa. Kesällä niissä leffoistakin tutuissa motelleissa käy varmasti vilske ja majoitusta kannattaa varata hyvissä ajoin. Nyt keskellä talvea olimme usein motellien ainoat asiakkaan, automme nökötti yksinäisenä valtavalla parkkipaikalla ja huoneet olivat saapuessa aina jäätävän kylmiä, koska turhaapa niitä lämmittämään, jos ketään ei tule kylään. Tiukan ajoaikataulumme vuoksi saavuimme noihin motelleihin ja niiden lähettyvillä oleviin kaupunkeihin aina illan suussa ja kaupungeissa ehdimme lähinnä tutustumaan ainoastaan kaupungin ulkopuolella oleviin supermarketteihin ja pikaruokaravintoloihin.

kultakuume2

Reddingiin ehdimme ennen pimeää ja kerkesimme katsastamaan kaupungin kuuluisan lasisen sillan.

Reddingiin ehdimme ennen pimeää ja kerkesimme katsastamaan kaupungin kuuluisan lasisen sillan.

Ensimmäinen villin lännen kylä tuli vastaan jo ennen kääntymistä valtatie 49:lle. Grass Valleyssa pääkadun varrelta löytyi karkkikauppa, josta löytyi vaikka minkälaisia salmiakkikarkkeja. Myyjä lastasi kauan himoitsemiamme herkkuja pussiin ja kertoi samalla omasta ihastuksestaan noita suolaisia, mustia karkkeja kohtaan. Tarinaan kuului mies, rakkaus ja Ruotsi ja heipat huikattiinkin sujuvasti toisella kotimaisella.
Valtatiellä 49 noita villin lännen kyliä olikin parinkymmenen kilometrin välein. Pääkadut olivat saanut päällyksen jo aikoja sitten, mutta vieläkin pystyi varsin hyvin kuvittelemaan pölyävän pääkadun, kun ne kaikista vaarallisimmat hurjapäät karauttivat hevosillaan kaupungin saluunaan. Ehkäpä ne kaupungin harvat naiset katselivat maailman menoa tyllihameissaan pääkadun ylle kurottelevilla parvekkeilla ja jossain seriffi kiillotti kultaista tähteään jalat pöydän päälle ojennettuna.

Kultakuume on edelleen läsnä jokaisessa valtatie 49:n kaupungissa. On museoita ja kullanhuuhdontaretkiä, vanhojen tavaroiden kauppoja ja opastettuja opaskävelyitä. Parasta kuitenkin oli vain kävellä pikkukaupunkien kaduilla parvekkeiden alla kuvitellen samalla, minkälaista se elämä olikaan silloin parisen sataa vuotta sitten. Vaikka kultaa ei tältä reissulta mukaan tarttunut, niin mutka kultaryntäyksen synnyinsijoille oli kyllä ajonsa väärti.

Majoitus Thunderbird Lodge, Redding, 2 hengen huone mannermaisella aamupalalla 61$ (45€), Gold Trail Motor Lodge, Placerville 53$ (38,8€)
Jalan pituinen sämpylä Subwayssa 5$ (3,7€)

Road Trip USA: Highway 1 pohjoiseen

”Aurinko luo maisemaan tummankeltaista valoa, varjot kasvavat pidemmiksi ja taivas kiiltää herkän vaaleansinisenä. Auton sivupeileissä rullaava tie jatkuu ikuisuuteen ja auton matkamittariin kertyy maili toisen jälkeen. Pitkän matkaa tien varrella on vain kitukasvuisia pensaita ja ihmisestä muistuttaa vain toisinaan hylätty, vähän toiselle kantilleen kallistunut auringon polttama mökki. Liikennemerkki kertoo seuraavan bensa-aseman ja kahvilan olevan vasta jossain kaukana, saamme olla maanteiden hurjapäitä vielä pitkän matkaa aivan kahdestaan.”

Ennen reissua tehdyllä to do -listalla oli kirjoitettuna paksulla tussilla USA automatka, road 66. Reissun päällä unelmien listaus on elänyt aika villisti ja tuo Yhdysvaltojenkin automatka kirjoitettaisiin nyt ihan tavallisella, ohutkärkisellä kynällä. Luultavasti se olisi sotattu osittain yli, korjattu hieman, lopuksi jopa siirrytty kirjaamaan suunnitelmia ylös pelkällä lyijykynällä. Siellä listalla se on kuitenkin keikkunut reissun edetessä, muuttunut koko maan halkiajosta ensin länsirannikon kaluamiseen Seattlesta Los Angelesiin, ja sitten vielä myöhemmin lumikelien ja talvirengasongelmien vuoksi mailien haukkaamiseen Kalifornian eteläosissa lumirajan alapuolella.

hw22

Amerikkalaiseen kulttuuriin kuuluu vahvasti autoilu, kaupungit ovat pääosin rakennettu autoilun varaan, pikaruokaravintoloiden ohella myös niin apteekeissa, kahviloissa kuin pankkiautomaatillakin asioidaan drive-in –kaistalla ajaen. Ja vielä joissain paikoissa elokuviakin katsellaan auton sisältä käsin. Jotta siis kokisimme sen suuren Ameriikan aidoimmillaan, täytyi meidänkin saada auto alle ja nauttia yhdysvaltalaisesta vapaudesta maan valtateillä.

Liikenteeseen lähdimme San Franciscosta. Reissun suunnittelu oli taas jäänyt viime tinkaan ja rattiin tarttuessa matkaa oli suunniteltu sen verran, että osasimme kääntyä pohjoiseen vievälle, länsirannikon vartta kulkevalle Highway ykköselle. Golden Gate –silta jäi taaksemme ja edessä avautuivat maisemat jyrkänteeltä Tyynelle valtamerelle. Déjà vu, aivan kuin olisimme nähneet nämä maisemat joskus aikaisemminkin! Maisemat toivat vahvasti mieleen Australian eteläisimmän rannikon ja sen muotoja mukailevan The Great Ocean Roadin. Meri mylvi jossain alapuolellamme ja aurinko siivilöityi tielle pitkien puiden välistä. Kellon viisareiden kääntyessä iltapäivän puolelle nousi mereltä paksu hernerokkasumu, joka piilotti ensin meren tyrskyt allensa, nousi sitten hieman ylemmäs kohti rantatörmää ja lopulta valui valkoisena massana meidänkin päällemme. Ajotahti hidastui entisestään ja kiemurtelevalla tiellä sai ajella kieli keskellä suuta pientareiden ja edessä olevan pikitien kadotessa sumuharson alle. Lisäjännitystä ajamiseen toivat tielle loikkivat peurat sekä meidän suunnitelmattomuus sekä internetin toimimattomuus.

hw16

hw11

Hepat olivat tulleet käymään pikkukylän keskustassa.

Hepat olivat tulleet käymään pikkukylän keskustassa.

Matkan varrella pysähdyttiin sumpille. Kiva kahvila, mutta aivan älyttömän huono palvelu.

Matkan varrella pysähdyttiin sumpille. Kiva kahvila, mutta aivan älyttömän huono palvelu.

hw9

Tämä peura oli onneksi aitojen sisäpuolella, muutamat muut olivat melkein auton alla.

Tämä peura oli onneksi aitojen sisäpuolella, muutamat muut olivat melkein auton alla.

Sieltä se sumu alkoi kiipeämään jyrkännettä pitkin.

Sieltä se sumu alkoi kiipeämään jyrkännettä pitkin.

Rannan kivimöykyt peittyivät valkoiseen harsoon.

Rannan kivimöykyt peittyivät valkoiseen harsoon.

Ja kohta se näkyvyys olikin aika vähäistä.

Ja kohta se näkyvyys olikin aika vähäistä.

Aamulla liikkeelle lähtiessä olimme ajatelleet varaavamme majapaikan tien päältä, siis sitten, kun tietäisimme minne asti jaksaisimme ajella. Suunnitelma olisi toiminut näin rauhallisella talvituristikautena muuten oikein hyvin, mutta Yhdysvalloissa 4G- ja puhelinverkko toimi meillä ainoastaan suurissa kaupungeissa ja sielläkin hyvin vaihtelevasti. Ilmassa oli sumun lisäksi siis seikkailun tuntua: pimenevä ilta, sumuinen ja autio tie, kaksi matkustajaa ja auto, ei tietoa sijainnista eikä lähimmästä kaupungista. Niinpä ensimmäisten valojen siintäessä usvaverhon takaa kaarsimme talon pihalle kysymään apua majoituksen suhteen. Valot kuuluivat majatalolle, mutta vaikka huonehinnasta olisi saanut 30 prosenttia pois, oli se silti sen verran yli budjettimme, että jatkoimme matkaa. Onneksi neuvot kuitenkin olivat ilmaiset ja majatalon henkilökunnan ohjeistuksella jatkoimme matkaa vielä parinkymmenen kilometrin verran eteenpäin Fort Braggin kaupunkiin. Kaarsimme ensimmäisen motellin pihaan ja tyhmyyksissämme sekä väsymyksessämme otimme pilkkopimeässä illassa sen ensimmäisen näkemämme huoneen, joka varmasti oli sen koko kaupungin surkein ilmestys. Koko päivän ajaminen ja viimeisten satojen kilometrien jännittävät olosuhteet väsyttivät kuitenkin sen verran, että uni maistui hieman kurjemmassakin kämpässä.

Fort Braggista jatkoimme matkaamme edelleen pohjoisemmaksi. Tie kulki vielä jonkin verran rantaa mukaillen, mutta poikkesi sitten sisämaahan ja rannan jyrkänteet vaihtuivat humiseviin punapuumetsiin. Pohjoisessa Kaliforniassa kasvavat maailman suurimmat puut, niin suuret, että niiden läpi pääsee ajamaan jopa autolla. Pitihän se meidänkin kokeilla, hihitellen ja takataskussa kukkaro viisi dollaria kapeampana ahdoimme sivupeilit puun seinämiä hipoen Cherrymme (kyllähän autolla nimi olla pitää) 2400 vuotta vanhan puun sisälle. Muistoksi kotiin lähti vielä nostalginen magneetti yhdestä Kalifornian hulluimmista nähtävyyksistä. Matka jatkui Avenue of Giants:ia pitkin ja tien seuraamisen sijaan katse kääntyi taivaisiin noiden jättiläispuiden latvoja kohden, välillä piti jalkautua tien viereen ja vain ihmetellä kerrostalon kokoisia goljatteja. Aika pieneksi tunsi itsensä halatessa noita 2000 vuotta maailman menoa nähneitä tukkeja.

hw6

hw4

hw3

hw2

hw19

hw7

Edellisestä illasta viisastuneena olimme varanneet seuraavan majapaikan jo etukäteen Arcatan kaupungista. Olin ehtinyt ottaa edellisenä iltana hieman selvää kylän nähtävyyksistä, ja koska oli jo ilta saapuessamme kaupunkiin, tutustuimme kaupungin kauniin keskustan sijaan hyvinkin tuttuun tapaan viettää lauantai-iltaa. Arcatan suosituimmista nähtävyyksistä on Finnish Country Saunas and Tubes ja Cafe Mokka, eli kahvila, jonka pihalla lämpiää neljä suomalaista saunaa sekä saman verran kuumia kylpyjä. Arcatassa on saunottu suomalaiseen tapaan jo kaksi vuosikymmentä ja edelleenkin jokainen päivän saunavuoro on täynnä ja vaatii etukäteisvarauksen. Me emme tuota etukäteisvarausta olleet tehneet, mutta taas oli onnea sen verran matkassa, että joku saunavuoronsa varannut ei saapunutkaan paikalle ja me pääsimme nauttimaan arcatalaisen saunan hämyisestä tunnelmasta. Maailman toisella puolella suomalaisen saunan lauteilla istuessa tuli pohdittua kovinkin syvällisiä suomalaisesta mielenmaisemasta ja kulttuurista, niistä hyvistä puolista ja matkan aikana selvästi esille tulleista huonoistakin. Mietimme myös omaa suomalaisuuttamme ja sen suhdetta maailmankansalaisuuteen; vaikka viimeistään tällä reissulla aikaisempien ulkomailla asumisten lisäksi on meistä molemmista tullut paljon avoimempia ja sosiaalisempia, enemmän maailmalle hymyileviä ja vieraille ihmisille turisevia, asustaa sisällämme hyvin tiukassa se suomalainen jörö, joka edelleenkin nauttii toisinaan siitä hiljaisuudesta ja omasta rauhasta, kierittää ympärilleen yksityisyyden suojakaapua ja välillä haluaisi kääntää katseensa maahan siellä ahtaassa hississä tai metrossa seisoessa. Ja turhaanpa sitä hirveästi häpeämään, sehän on sitä suomalaista kulttuuria siinä missä amerikkalainen on hymyjä ja kuulumisten kysymistä, mutta ehdottomasti ne iloiset sanat ja leveät hymyt tuovat päivään valoa enemmän kuin kengän kärkiään tuijotteleva tuppisuu. Tuolla hämärän saunan lauteilla kuuman löylyn käpristellessä iholla ajattelimme kuitenkin lämmöllä kaikkia niitä suomalaisia tuppisuita, jotain taikaa siinä suomalaisten itsensä niin kovasti häpeilemässä kulttuurissa on, kun amerikkalaisen pikkukaupungin vetovoimaisimmaksi nähtävyydeksi on noussut se pimeä ja hyvinkin askeettinen suomalainen sauna, rauhan ja hiljenemisen tyyssija.

Arcata Finnish Country Saunas

Arcata Finnish Country Saunas

hw20

hw30

Automatkailu Yhdysvalloissa on todella edullista, meidän Chevrolet Captiva –maasturimme täyskorvaavalla vakuutuksella maksoi kahden viikon ajalta 389 euroa (Australiassa vastaava maksoi 633 euroa kahdeksalta päivältä) ja joka kerta tankatessa jaksoi ihmetellä polttoaineen alhaista hintaa, joka oli noin 70 centtiä litralta Kalifornian alueella. Pääsääntöisesti Kalifornian autotiet ovat hyväkuntoisia, kaistoja on välillä enemmän kuin liikaa, opasteet ovat selkeät ja ajotavat hyvin suomalaisen kaltaiset. Naureskelimme ensin neljän stopin risteyksille, jossa siis jokaisella risteykseen tulevalla on stop merkki ja risteykseen ensimmäisenä saapunut saa ylittää risteysalueen ensimmäisenä. Hetken naureskeltuamme huomasimme neljän stopin risteyksen toimivan todella hyvin, ihmiset pysähtyvät aina risteykseen, odottavat kiltisti vuoroaan ja tarjosivat anteliaasti mahdollisuuksia ylittää risteys.
Kuten Uudessa-Seelannissa ja Australiassa, myös USA:ssa saavat oikealle kääntyvät kääntyä ilman punaisen valon vaihtumista vihreäksi, jos vain kohdalle ei satu vasemmalta tulijoita. Ihmetystä aiheutti myös pitkien valojen olematon käyttö, kaikki siis ajavat lyhyillä valoilla pimeässäkin. Aika harva kuski jaksaa käyttää vilkkua moottoritiellä kaistaa vaihtaessa ja kaistojen vaihto parikymmenkaistaisilla moottoriteillä voi olla välillä hyvinkin hurjaa. Kuitenkin koimme Yhdysvalloissa autolla ajamisen varsin mukavaksi ja helpoksi, rutuilta, eksymisiltä ja suuremmilta ajovirheiltä vältyttiin. Ja se meidän Cherrykin oli oikein mainio peli Kalifornian maanteiden haltuunottoon.