Viisuminhakureissulla Mataramissa

20130825-144604.jpg

Ennen reissua runsaasti mietintää aiheuttivat viisumit. Kaikkiin Kaakkois-Aasian maihin saa viisumin raja-asemilta, hinnat ja pituudet vain vaihtelevat. Toiset tarjoavat hövelisti kolmen kuukauden oleskelua ilman kuluja, toisien maiden maaperällä tallatakseen joutuu taas lyömään tiskiin jonkin verran dollareita. Etukäteen opiskeltuna viisumisysteemit tuntuivat sen verran sekavilta, että lätkin yhtenä vapaapäivänä dataa exceliin ja olin tyytyväinen, kun sain jotain selkyyttä asiaan. No tuohon exceliin en ole koskenut koko reissun aikana, joten ei se viisumijuttu sitten niin sekava ollutkaan…

Ennen reissun alkua hankimme etukäteen ainoastaan Thaimaaseen pidennetyn kahden kuukauden turistiviisumin. Koska asumme hyvin kaukana Thaimaan Suomen suurlähetystöstä, pistimme postikuoreen passit, rahat ja hakemukset, ja pyysimme passimme kulkemaan kirjattuna kirjeenä Helsinkiin. Passit ja tyhjiä sivuja koristavat viisumit tulivat ajallaan takaisin ja seikkailu oli valmis alkamaan. Sen jälkeen emme olekaan pahemmin ajatuksia viisumeille uhranneet, ainoastaan Laoksessa tutkimme viisumin saamista Kiinaan matkasuunnitelmia muutellessamme, mutta totesimme homman olevan niin hankalaa, että suuntasimme Kiinan sijasta Hong Kongiin ja Japaniin.

Muut viisumit olemme hankkineet siis aina raja-asemilta ja olemme oleskelleet maassa viisumin sallivan ajan verran. Indonesiaan rajalta saa vain kuukauden visa on arrivalin, ja koska halusimme vielä jatkaa Indonesian tutkailua, vierailimme Lombokin ”pääkaupungin” maahanmuuttovirastossa ennen Rinjanin epäonnista vuorenvalloitusreissua. Majapaikkamme Kuta-rannalla sijaitsi 56 kilometrin päässä maahanmuuttovirastosta ja koska nuukia olemme, emme suostuneet maksamaan bussikyydistä 100000IDR /pää/suunta vaan heräsimme kukonlaulun aikaan, puimme päällemme lämmintä vaatteita (Timolla oli jopa hanskat kädessä!) ja starttasimme mopon käyntiin. Ajoimme läpi sumuisten viljelysmaiden ja juuri heränneiden kylien ohi. Tiet olivat lähes tyhjät, koirat nukkuivat tienpientareilla ja saarelaiset kokkasivat aamiaistaan pihamaiden tulipaikoilla. Kaupunkia lähestyessä tiet täyttyivät, ihmiset kiirehtivät töihinsä, kuka mopolla, kuka autolla ja kuka ponikyydillä. Parin eksymisen ja turhan ympyrän ajamisen jälkeen löysimme oikean viraston, kuorimme paksuimmat vaatteet pois ja seisahduimme viisumiluukun edustalla olevan jonon jatkoksi.

viisumi1

Ramadan oli päättynyt edellisellä viikolla ja maahanmuuttovirasto oli ollut kiinni pyhien ajan, joten siirsimme viisuminhakureissun viraston ensimmäiseltä aukiolopäivältä tiistaille, ihan vain välttyäksemme pahimmilta ruuhkilta. Virasto olikin aamulla yhdeksän aikoihin melko tyhjä, kiireisimmät olivat olleet luultavasti paikalla jo viraston aukeamisen aikaan kello kahdeksalta. Luin ennen viisumin hakuamme netistä joitain kauhujuttuja viisumin pidentämisen hankaluudesta, korruptoituneista virkamiehistä, kalleista sponsorikirjeistä, viraston edessä olevista ”i do it for you” -viisuminhakuapuperskärpäsistä, mutta kaikki nämä loistivat poissaolollaan. Ilmeisesti nämä kauhutarinat koskivat ainoastaan tilannetta, jossa matkaaja halusi jatkaa kahden kuukauden viisumia vielä pidemmäksi, se taitaa olla jo hankalampi homma. Saimme luukulta nipun täytettäviä papereita sekä ohjeen käydä ottamassa useita kopioita passin eri sivuista viraston takakujalla. Paukkasimmekin ensin takakujalle, josta löytyi useita kopiokoneyrittäjiä. Punainen viisumikansiomme kasvoi viidellä kopiolla ja 1000 rupiaa vaihtoi omistajaa (0,07€). Täyttelimme viisuminhakulaput ja kyselimme paikallisilta käännöksiä indonesiankielisiin kysymyksiin. Palautimme punaisen kansion täytettyjen paperien, passikopioiden ja Australian lentolippujen kopioiden kera takaisin virkailijalle, laitoimme kansion väliin 400 000 rupiaa (27,2€) ja saimme käskyn tulla hakemaan pidennetyt viisumit neljältä iltapäivällä.

Kopiokujalla oli myös useita virvoitusjuoma/tupakkakioskeja. Tältä ihanalta sedältä löytyi myös mustekyniä pikkurahalla. Note to yourself:  muista aina ottaa oma kynä mukaan, kun asioit virastossa.

Kopiokujalla oli myös useita virvoitusjuoma/tupakkakioskeja. Tältä ihanalta sedältä löytyi myös mustekyniä pikkurahalla. Note to yourself: muista aina ottaa oma kynä mukaan, kun asioit virastossa.

Kello ei ollut tässä vaiheessa vielä kymmentäkään, joten meillä oli koko päivä edessä Mataramissa. Olin yrittänyt katsella jo etukäteen jotain tekemistä tässä kaupungissa, mutta jokainen tietolähde kertoi samaa, ei mitään nähtävää, ei mitään tekemistä. Ajelimme mopolla ympäriinsä ja päädyimme Mataramin ainoaan kauppakeskukseen. Kierismme aikaa tappaaksemme kaikki kaupat ja mukaan lähti viisi kuukautta haaveilemamme matkakokoinen vedenkeitin. Teetä ja kahvia aina kun itse haluaa, omassa huoneessa, parvekkeella, terassilla, missä vain!
Pysähdyimme kauppakeskuksen mäkkäriin kahville sekä jätskille ja samalla tutkimaan lisää, mitä kaupungissa kannattaakaan tehdä. Kauhean kauan emme ehtineet eri nähtävyyksistä hakea tietoa, kun saimme seuraa paikallisista koululaisista, jotka halusivat parantaa englanninkielen taitojaan kanssamme. Nuoret olivat lukion viimeisen vuoden opiskelijoita, joilla jokaisella oli omat haaveensa lukion jälkeisestä elämästä. Yksi poika kertoi haluavansa isona bisnesmieheksi, joka asuisi ympäri maailmaa, ajaisi hienoilla autoilla ja tietenkin tulisi välillä katsomaan äitiä myös Mataramiin. Haaveen edestä pitäisi nyt käydä ahkerasti koulua ja pärjätä loppukokeissa, jotta pääsisi haluamaansa yliopistoon. Poika olikin dumpannut tyttökaverinsa ja lopettanut harrastuksensa, jotta voisi keskittyä täysin lukion viimeiseen vuoteen ja tulevaisuuden haasteisiinsa. Toinen keskustelukaverimme oli 17-vuotias tyttö, joka oli niin ujo, että pidimme itse enemmän keskustelua yllä ja silloin tällöin tyttö sai kysyttyä meiltäkin kysymyksen, tosin ainoastaan tutorinsa painostuksen alaisena. Tyttö toiveammatti oli arabian kielen opettaja ja toiveena tytöllä oli päästä opiskelemaan Kairon yliopistoon arabiaa. Tosin englantiakin hän halusi oppia vielä enemmän, koska toiveena oli joskus asua Yhdysvalloissa.

Yhtäkkiä olikin kulunut useampi tunti englantia puhuen, emmekä olleet tulleet yhtään viisaammiksi Mataramin nähtävyyksien suhteen. Ja kun uudet indonesialaiset kaverimmekaan eivät osanneet kertoa mitä kaupungissa kannattaisi nähdä, päätimme jättää Mataramin tutkimatta ja ruuan jälkeen suuntasimme takaisin maahanmuuttovirastoon odottelemaan viisumeitamme.
Paikalla olikin käynnissä jo nimenhuuto, viisumeilla varustettuja passeja tarjottiin takaisin omistajilleen huutamalla passissa lukevaa nimeä ympäri virastoa. Jonotusperiaate ei täällä toiminut, vaan passit palautuivat takaisin omistajilleen satunnaisessa järjestyksessä, joten se aamulla ensimmäisenä ovenkahvassa ollut reissaaja sai katsella sivusta, kun muut myöhemmin tulleet hakivat passinsa takaisin virkailijalta. Meidänkin nimet kaikuivat viraston aulassa ja passit saatuamme puimme taas paksummat vaatteet päällemme ja aloitimme paluumatkan Kutalle. Päivä oli kääntynyt jo illaksi, kun kurvasimme punaisella mopollamme majapaikan pihaan. Passia koristi jälleen uusi leima ja Indonesian tutkailu sai jatkoa vielä kuukaudella.

Indonesian viisumia voi hakea etukäteen Indonesian suurlähetystöstä Helsingistä. Etukäteen hankittu viisumi on voimassa 60 päivää. Suomen ulkoministeriön ohjeistuksen mukaan maahan saavuttaessa tulee olla esittää matkalippu maasta poistumiseen. Meillä ei ollut sellaista maahan tullessa, mutta viisumia uusiessa sujautimme papereiden sekaan kopion Australian lentolipusta,
sitä tosin ei kukaan kysynyt. Jos maassa haluaa viettää aikaa enemmän kuin kaksi kuukautta, tarvitsee jatkokuukausia hakiessa sponsorikirjeen, eli jonkun paikallisen tutun, joka puoltaa maassa oleskelua. Ja tällöinkään viisumin jatkon saaminen ei ole varmaa. Joskus helpoin tapa on vain poistua maasta hetkeksi ja palata takaisin uusi visa on arrival leima passissa.

Mainokset