Ikävä Islantiin

Kävi juuri niin kuin aavistelinkin. Suomeen paluun jälkeen arki tempaisi mukaansa ja meidän mieletön reissu on siirtynyt jonnekin tuonne muistojen sopukoihin ja samoin blogi on kiireen keskellä jäänyt aivan oman onnensa nojaan. Tarinoita niin reissun päältä kuin tästä paluustakin olisi vaikka millä mitalla, mutta arki todellakin on pitänyt minut poissa koneen ääreltä. Kesä on virallisesti saapunut Suomeen, hellerajat ovat paukkuneet ja pihalla pääskyset tekevät uhkarohkeita syöksyjään. Mikäpä olisikaan parempi hetki siirtyä sisätiloihin ja päivittää blogia, kuin kesän ensimmäisen aurinkoiset ja lämpimät hetket. Tuleehan noita vielä -toivottavasti!

Islanti ei ottanut meitä maaliskuun alussa ihan näin lämpimässä ja aurinkoisessa säässä vastaan, vaan New Yorkin hyytävän kylmä keli seurasi meitä Keflavikin lentokentälle. Viiden päivän aikana tunsimme todellakin olevamme takaisin Pohjolassa, koko saari tuntui olevan kietoutunut sumuun, sade satoi maahan vaakatasossa ja ympärillä kaikki näytti surullisen harmaalta. Onneksi edes yhtenä päivänä aurinko voitti taistelunsa sadepilviä vastaan ja näimme Islannin sen kaikessa kauneudessaan: valkohuippuiset vuoret, rantaan lyövät meren vaahtopäät, pikimustat laavakentät ja silmänkantamattomiin jatkuvan aakeuden.

islanti6

islanti8

islanti21

is25

Islannista alkoi Euroopan kiertueemme ja kotimatkamme escortien saattamana. Äitini ja veljeni olivat tulleet Islantiin jo meitä aiemmin ja loivat yhdessä sään kanssa tunnelmaa kodin läheisyydestä. Majoituimme Airbnb:n kautta loistavaan, täysin varusteltuun ja aivan naurettavan halpaan asuntoon aivan Reykjavikin keskustaan ja teimme päiväretkiä lähistölle maailman surkeimmalla, mutta ehkä myös Islannin halvimmalla vuokra-autolla. Muutaman kerran reissuillamme kävi kyllä mielessä, että olisi ehkä pitänyt maksaa muutama kruunu lisää auton vuokrasta, kun pakkasessa keskellä laavakenttiä Subarun ovet eivät toistuvasti lukuisista yrityksistä huolimatta avautuneetkaan.

islanti22

Reykjavikin värikäs ja persoonallinen puutalokeskusta ihastutti, kuten myös yhtä persoonallisesti ja villisti pukeutuneet kaupunkilaiset: islantilainen kirjoneule oli yhdistetty kireisiin nahkahousuihin ja lätäköiden peittämillä kaduilla käveltiin hirvittävän korkeissa kiilakoroissa -islantilaisilla on kyllä tyyli hallussa! Tapailimme Subarullamme sitä kuuluisan kultaisen kolmion reittiä, tosin aivan surkea keli käännytti meidät heti Geysiren säntillisen purkautumisen jälkeen takaisin Reykjavikiin ja esimerkiksi Gullfossin upeat putoukset saavat odottaa seuraavaa reissua. Sinä ainoana aurinkoisena päivänä suuntasimme Länsi-Islantiin Snæfellsjökullin juurelle. Tuon kyseisen tulivuoren kraaterin reunalta alkoi yksi kirjallisuuden kuuluisimmista seikkailuista, Jules Vernen Matka maailman keskipisteeseen, ja lukuisissa viikinkien aikaisissa saagoissa (ja edelleenkin useimman islantilaisen mielissä) juuri tuon läntisen niemenkärjen maan kivenkoloissa ja epätasaisuuksissa asuivat piilokansalaiset, maahiset.

is24

islanti12

islanti10

islanti17

Pikkuveljeni otti selvää Reykjavikin yöelämästä, joka hakee vertaistaan. Pienet päivisin kahvia tarjoilevat kuppilat muuttuvat illan pimetessä pöytiä seinille siirtämällä villeiksi baareiksi, joissa nahkahousuissa joratessa tulee hiki otsalle. Olipa siellä diskopallon alla pikkuveljeni tutustunut moneen melkoiseen islantilaiseen persoonaan, levyjä pyörittävään lähes eläkeikäiseen rautarouvaan, islantilaisiin juomatapoihin, joissa ilmeisesti ilojuomaa ei säästellä, sekä kello neljän jälkeen vihdoin hiljenevään maailman pohjoisimpaan pääkaupunkiin, jonka kaduilla keskellä yötä kävellessään saattaa säikähtää ainoastaan täydellistä hiljaisuutta.

islanti7

Kylmä ja hyhmäinen sää oli mitä omiaan nauttia Islannin maankuoren sisältä pulppuavista kuumista kylvyistä. Pulahdimme koko porukalla turkoosiin, höyryävään veteen Blue Lagoonissa, sivelimme ihollemme silikaattimutaa ja istuimme japanilaisten poikien kanssa nurmikattoisessa saunassa. Muiden lounastaessa kylpylän ravintolassa me istuimme Subarun takakontissa ja kaadoimme termarista kahvia pahvimukeihin, tulihan tästäkin oikea retki sittenkin! Testasimme kuumia kylpyjä myös Reykjavikin uimahallissa, jossa tällainenkin vilukissa suli viimeistään siinä uimalan kuumimmassa kylvyssä. Samalla tuli myös tutustuttua islantilaiseen uimahallikäyttäytymiseen, joka uimavetojen ja altaanmittojen kartuttamisen sijaan olikin hyväntuulista istuskelua ja jutustelua pipo päässä ihoa kipristelevässä kuumassa vedessä.

islanti5

islanti14

Ja eipä olisi mitään reissu Islantiin ilman kosketusta saarella vapaasti laiduntaviin islanninhevosiin. Siellä ne karvatursakkeet talviturkeissaan seisoskelivat räntäsateessa, rapsuttelivat toisiaan harjan alta ja tulivat aina reippaasti tervehtimään maantien viereisen aidan taakse käsi ojossa saapunutta heppahullua. Minulla ja Timolla tutustuminen noihin söpöläisiin ei jäänyt pelkästään salarapsutuksiin, vaan koko reissun ajan toteutettu ylipuhuminen tuotti tulosta ja Timokin kiipesi hevosen selkään. Vettä tuli kaatamalla, kurahousut rullautuivat pyllyn alle ja hiersivät rakkulat kankkuihin, muutama kokematon aasialainen pisti hieman jarruja hevosiin, mutta silti hevosten laukatessa harjat hulmuten ja katsoessani vieressäni hymysuin pomppivaa ratsastajakaveria, nousi tuo märkä reissu parhaimmaksi Islannin tarjoamaksi hetkeksi. Eikä sitä huonontanut laisinkaan ratsastuksen jälkeinen Timon lupaus nousta hevosen selkään tulevaisuudessa vielä uudestaankin.

Vaikka vietimmekin Islannissa enemmän kuin sen tavanomaisen pitkän viikonlopun, tuntui silti, ettemme oikein nähneet mitään. Raapaisimme vain hiukan sen tulista pintaa ja sisällemme syntyi valtava halu tulla takaisin – lautalla Fährsaarten kautta, teltta ja makuupussit rinkassa, neliveto alla, vaelluskengät valmiina vuorten valloitukseen, maastopyörät sidottuna auton katolle. Ja ehkä hieman eri vuodenaikaan, vaikkapa kesällä, kun lunta on ainoastaan vuorten huipuilla ja aurinko saattaa pilkahtaa hyvällä tuurilla hieman useammin.

islanti13

Lentolippu New York-Keflavik, Icelandair 244€
Majoitus Midtown Apartment Reykjavik, Airbnb, 75€/yö/4 henkilöä
Auton vuokraus (Subaru Legacy), Sadcars Reykjavik, 34,15€/vrk
Sisäänpääsy Blue Lagoon 35€
Uimalippu Reykjavikin uimahalliin 550 ISK (3,6€)

Mainokset

Seikkailujen seikkailu – Sajama


Ne parhaimmat ja ikimuistettavimmat seikkailut alkavat yleensä hetken mielijohteesta, pikaisesta laukun pakkaamisesta ja hieman raamittomasta tulevaisuudesta. Yksi hullu idea saattaa muuttaa täysin reissureitin suunnan ja tuoda mukanaan niin uusia ystäviä kuin uskomattomia kokemuksia. Meidän kohdallamme yhden maailmanympärysmatkan mieleenpainuvimmista seikkailuista sai aikaan postikortti ja hollantilainen pariskunta.

Tutustuimme maailman vaarallisimmalla tiellä tehdyllä pyöräretkellä ikäiseemme hollantilaispariskuntaan, jonka opaskirjan sivujen välistä löytyi La Pazin markkinakadulta ostettu postikortti lumihuippuisine maisemineen. Hullu idea etsiä postikortin maisemat sai alkunsa Cafe Banaisissa oluttuoppiin venyneellä päiväkahvilla ja jo heti seuraavana aamuna istuimme paikallisbussissa matkalla kohti Sajaman luonnonpuistoa.

Vaihdoimme paikallisbussin tinkausoperaation jälkeen minibussiin Patacamayassa ja jatkoimme matkaa kuskin nauraessa partaansa takataskuun sujahtaneen boliviaanotukon ansiosta. Maisemat tien varrella olivat varsin karut: kuivaa maata, heinätuppoja, laamalaumoja ja yksinäisiä paimenia. Muutama collectivo ohitti pakumme, muuten autiomaa oli hiljainen ja autio. Horistontissa siinsivät postikortin lumihuippuiset tulivuoret ja tiesimme pian olevamme perillä seikkailussamme, pienessä Sajaman kylässä, keskellä ei mitään.

saja1

saja2

saja4

saja6

Pölisevän hiekkatien päässä vuorten turvallisessa vartioinnissa seisoi tuulen tuiverruksessa vaatimaton savitaloista ja heinäkatoista koostuva pikkukylä. Kaikkialla oli hiljaista ja kylän tiet tyhjät. Majapaikkamme huoneet olivat kylmiä ja sängyn peitot paksuja. Koko kylän väki istui pääaukion isoimman talon salissa päättämässä asioistaan, talojen ovet olivat kiinni ja meillä oli hieman epätodellinen olo kurkkiessamme talojen sisälle etsiessämme evästä itsellemme. Erään oven takaa meitä tervehti vanha rouva, Señora Sofia, joka lupasi tarjota meille lounasta kotonaan. Talon nurkassa hellalla kypsyi riisi ja kananmunat rouva paistoi lattialla kaasuliedellä. Valkoisia seiniä koristivat kuvat laamoista ja kahvikupissa oli punaisissaan joulupukki. Señora Sofia otti kanssamme lasillisen punaviiniä, uhrasi muutaman tipan Pachamamalle ja toivoi meidän kertovan hänen kirkon vieressä olevasta käsityökaupasta sekä ruokailumahdollisuudesta myös muille tapaamillemme seikkailijoille.

saja7

Illalla upean auringonlasku kietoi koko hiljaisen kylän vaalenapunaiseen ja kirkkaan violettiin valoon. Maailma näytti kauniimmalta kuin koskaan ja pimeyteen katoava valo täydellisessä hiljaisuudessa loi iltaan ihmeellistä taikaa. Lauseet vaihtuivat kuiskauksiksi, yhtäaikaisiksi huokailuiksi ja hitaasti kylään palaaviksi askeliksi. Sähkökatko pimensi koko kylän ja löysimme otsalamppujen valossa kynttilällä valaistuun kylän ainoaan ruokapaikkaan. Söimme paistetut perunat pienessä huoneessa kahden meidän lisäksi kylään eksyneen ranskalaisen tytön kanssa kynttilän steariinin valuessa kerniliinalle. Vaikka yhteistä kieltä oli vain muutaman sanan verran, ilman sanojakin ymmärsimme hetken ihmeellisyyden, me ainoat eksyneet tähän paikkaan, tähän pysähtyneeseen maailmaan.

wuhuu

Postikorttikuvaa kahvilassa ihastellessamme puhuimme yhteen ääneen vaeltamisesta, päivävaelluksista ja pääsystä lähemmäksi tuota lähes seitsemään tuhanteen metriin kurottelevan Sajama-vuoren huippua. Sorapolut tulivat tutuiksi, tuijottelimme Sajaman lumista huippua hieman kylää lähempää ja tiirailimme kylän takana nousevaa Chilen ja Bolivian rajoilla seisovaa tulivuoripariskuntaa. Maan povesta pulppuaville kuumille lähteille kuljimme kylän taksipakun kyydissä ja paluumatkan teimme yhtämatkaa paikallisen laamapaimenen kanssa. Koko laakso oli täynnä laiduntavia alpakoita ja laamoja, juuri niin kuin siinä turistikojusta ostetussa postikortissa.

Muutama päivä täydellisessä eristyksessä maailmasta, välillä kynttilänvalossa istuen ja toisinaan mökkimme edustalla lämpimistä auringonsäteistä nauttien. Eristyneisyys teki kokemukseesta erityisen -ainoastaan me ja paikalliset kyläläiset, tuhannet laiduntavat eläimet ja karun kaunis luonto ympärillä. Todellinen seikkailu niiden tallatuimpien teiden ulkopuolelle, täydellinen muisto reissaamisen parhaimmista puolista -uusista ystävistä, autenttisista kokemuksista, kauniista luonnosta ja yllätyksellisyydestä.

Juuri niin kuin postikortissa.

Juuri niin kuin postikortissa.

laamamus2

saja9

saja11

saja14

saja3

Luetut kirjat: Henning Mankell Luotsi, David Nicholls Sinä Päivänä
Majoitus Hostal Sajama, kahden hengen huone kuumalla suihkulla, 70 BOB/hlö (7,4€)
Lounas Señora Sofian luna 10 BOB (1€)

La Paz -yllättävän kiva

Ihmispaljous, ränsistyneet talot, tööttävät autot ja valtava pakokaasupilvi. Ensivaikutelma La Pazista oli luotaantyöntävä, kaupunki ei toivottanut tervetulleeksi avosylin, vaan sai aikaan ajatuksen kannoillaan kääntymisestä takaisin Perun suuntaan tai ihan kotiin saakka. Ensimmäisenä iltana etsimme jotain mukavaa ravintolaa äänekkäällä kaupungin halkovalla pääkadulla, kuljimme aina vain epämääräisemmille sekä rumemmille alueille ja Punosta alkaneen matkaväsymyksen kourissa kaupungissa kävellessä mielessä oli vain aivan järjettömän suureksi kasvanut ensihetken inho: ”Hyi miten ruma! Hyi miten äänekäs! Hyihyihyi!”

Onneksi yön yli nukkuminen ja aamuaurinko luovat yleensä maailmasta paljon kauniimman ja La Pazkin puhkesi kukkaan uudella tutustumiskierroksella. Ensimmäisen illan yhden päivän pakosuunnitelma pois kaupungista unohtui ja yhden päivän sijaan viivyimme kaupungissa neljä yötä ja olisimme voineet jäädä kaupungin järjestelmällisen kaaoksen keskelle vielä pidemmäksikin aikaa.

lapaz5
lapaz1

lapaz2

lapaz3

lapaz9

Saavuimme Boliviaan ilman suurempaa ennakkosuunnitelmaa tai –tutkimusta, repusta ei löytynyt maan matkaoppaita ja netinkin kautta tutustuminen La Paziin oli ollut hyvin vähäistä. Siksipä tiedossa ei ollut La Pazin vaarallisuus, lukuisat taskuvarkaudet, express-kidnappaukset ja mahdolliset varkaudet minibusseissa sekä takseissa. Kävelimme siten kaupungissa hyvinkin rennosti, kiinnittämättä liiemmin huomiota pankkiautomaattien lähistöllä pyöriviin epämääräisiin turistien rajoja haikaileviin henkilöihin tai lisäämällä tarkkaavaisuutta omaa laukkua kohtaan suurien ihmismassojen keskellä. Mitään ei tapahtunut – onneksi. Saimme kuitenkin kuulla La Pazin vaarallisuuksista (tai lähinnä Lonelyn Planetin kauhistelevista varoitusteksteistä) uusilta hollantilaisilta tuttavuuksiltamme ja yllätyimme totaalisesti, me kun emme olleet kaupunkia erityisen vaarallisena pitäneet.

Hieman negatiivista ensivaikutelmista ja jälkeenpäin kuultujen kauhutarinoista huolimatta kaupungista löytyy paljon kivaa ja kaunista, sekä jännittävää ja mielenkiintoista.

Red Cap Free Walking Tour, ilmainen kävelykierros kaupungissa

La Pazia ei kannata ohittaa ottamatta osaa ilmaiselle Red Cap:n järjestämälle kävelykierrokselle. Olemme hieman laiskahkosti osallistuneet opastetuille retkille, koska jotenkin ajatus isosta porukasta vaeltamassa hitaasti pitkin katuja sateenvarjoa tai pientä lippua heiluttavan oppaan perässä ei ole houkuttanut. Kuulimme kuitenkin juuri tästä nuorekkaasta kävelyretkestä niin paljon kehuvia kommentteja, että luovuimme omista ennakkoluuloistamme ja seisoimme kahden aikoihin Plaza San Pedrolla odottamasta opastamme. Onneksi lähdimme, sillä kävelykierros oli ehdottomasti paras ja mielenkiintoisin juttu kaupungissa, kiitos taitavien ja hyvin englantia puhuvien oppaiden. Reilu kaksi tuntia kestävän kävelykierroksen aikana tutustuimme kaupungin historiaan, edesmenneisiin ja nykyisiin valtionjohtajiin, kaupungin kummallisiiin markkinoihin, ostimme taikapulvereita noitien torilta, kuulimme selkäpiitä karmivia kauhutarinoita vanhoista noitien suorittamista traditioista, saimme selityksen moneen meitä mietityttäneeseen asiaan; mikä on paikallisten naisten hattujen asennon merkitys, miksi La Pazin kaduilla kävelee seeproja, millainen koulusysteemi Boliviassa on, millaista on tavallisen bolivialaisen elämä, miten maailman kummallisin vankila Plaza San Piedron edustalla toimiikaan, miksi talot vuoren rinteillä näyttävät aina keskeneräisiltä, mitä ne valkoiset kissankakat markkinoilla ovatkaan..? Mieletön kävelykierros päättyi Hotel Presidenten näköalatasanteelle, jonka ikkunoista avautui näkymä koko laakson notkossa sijaitsevaan miljoonakaupunkiin. Red Cap:n ilmainen kävelykierros alkaa Piazza San Pedrolta kahdesti päivässä klo 11 ja klo 14. Oppaat saavat tulonsa tipeistä, joten pienen tipin jättäminen on suositeltavaa.

Maailman vaarallisin tie polkupyöräillen, The World´s Most Dangerous Road, Camino de las Yungas

Tunnin matkan päässä La Pazin kaupungista vuoren rinteillä kiemurtelee maailman vaarallisin tie. Tie ei ole saanut nimeään turisteja houkutellakseen, vaan valitettavasti juurikin siitä syystä, että se ihan oikeasti on vaarallinen tien pätkä. Kun tuo kapea hiekkatie oli vielä ihan virallisessa käytössä, ja uutta, turvallisempaa pikitietä ei ollut vielä rakennettu, arvioitiin tiellä kuolevan vuosittain noin 200-300 matkaajaa. Uusi pidempi tie on houkutellut suurimman osan autoilijoista turvallisemmille serpentiineille, mutta edelleen tiellä ajelevat tien varrella olevien kylien asukkaat sekä ne hurjapäät, jotka riskeeraavat mieluummin henkensä, kuin uhraavat kallisarvoista aikaansa hieman pidemmän, uuden tien ajamiseen – ja tietenkin ne tuhannet turistit, jotka extremehuuruissaan haluavat kokeilla alamäenajamista maailman vaarallisimmalla tiellä polkupyörällä.
Meilläkin nuo huurut sumensivat silmälasit ja pyörän pelottavalle tielle oli päästävä. Valitsimme uusiseelantilaisen retkijärjestäjän Gravity Bolivian turvallisuussyistä ja olimme varsin tyytyväisiä heidän toimintaansa sekä pyöriinsä. Laskettelimme alamäkeä lähes viiden tuhannen metrin korkeudesta kuivien arojen ja vuorenhuippujen alta kahdessa tuhannen metrin korkeudessa kasvavan sademetsän kosteaan kuumuuteen. Tie ei sitten ollutkaan kovin pelottava, vaan pyörällä uskalsi päästellä täyttä vauhtia hieman mutkissa jarrutellen ja hyppyreistä hyppien. Kauhunhetket alkoivat vasta siinä vaiheessa, kun bussimme lähti kipuamaan tuota kapeaa vesiputousten ja maanvyörymien peittämää tietä ylöspäin. Enpä ole ikinä nähnyt Timonkaan pelkäävän mitään, mutta tällä tienosuudella kasvot valahtivat varsin kalpeiksi naapuripenkilläkin. The Worls´d Most Dangerous Road by bike, Gravity Bolivia, 750 BOB (79€)

Mitä paikallisten naisten hattu kertookaan?

La Pazin kaduilla ei voi olla törmäämättä perinteisiin asuihin pukeutuneisiin naisiin. Aymara heimoon kuuluvien naisten, cholitojen, perinteiseen asuun kuuluvat värikkäät, lantiota korostavat muhkeat hameet, neuletakit, sandaalit ja hartioille kietaistu huivi. Hiukset koskettavat yleensä kannikoita ja ne pidetään kurissa kahdella letillä. Cholitojen asun kruunaa liian pieni, päälaella keikkuva, knallin näköinen lierihattu. Vielä joitain vuosia sitten Cholitoja kohdeltiin Boliviassa toisen luokan kansalaisina, heidän liikkumista kaupungissa rajoitettiin ja heiltä saatettiin evätä pääsy niin busseihin kuin ravintoloihinkin. Bolivian valtaapitävä presidentti Evo Morales on puolustanut kautensa alusta asti alkuperäiskansojen ja naisten oikeuksia ja nykyään Cholitat (sekä muutkin Bolivian naiset) ovat tasavertaisia muidenkin maan asukkaiden kanssa.
Cholitojen asujen erikoisin osa on päässä kuin ihmeen kaupalla keikkuva hassu hattu. 1920-luvun alussa Boliviaan saapui laivalastillinen lierihattuja Isosta-Britanniasta ratatyöläisten päätä auringolta suojaamaan. Nuo hatut olivat liian pieniä raavaille miehille ja uhkasivat jäädä käyttämättä, kunnes joku suulas kauppias keksi alkaa myydä pieniä hattuja naisille, hieman huijaten, että näin niitä Euroopassakin kaikki hienot naiset käyttävät – päälaella päähän mahtumatta keikkuen. Tuosta asti pieni lierihattu on ollut osa cholitojen muotia ja kertonut myös lisää kantajansa varallisuudesta kuin parisuhdestatuksestakin. Kalliit eurooppalaiset, käsityönä valmistetut hatut voivat maksaa tuhansia dollareita ja siten vain kaikista rikkaimmilla Aymara heimon naisilla on varaa niihin. Hatun keikkumisella päälaella on myös oma merkityksensä: jos hattu on täysin keskellä päälakea, on hatun kantaja varattu nainen. Jos taas hattu on kallistunut jommalle kummalle sivulle, on cholita joko eronnut, leski tai sinkku. Jos hattu on kallistunut takaraivolle, voisi naisen parisuhdestatuksena lukea facebookissa: ”It´s complicated.”

lapaz11

Turvassa, Cafe Banais

Ensimmäiset hetket La Pazissa olivat varsin kauheita; väsytti, ympärillä oleva kiireinen sekä likainen kaupunki ahdisti ja vielä kaiken lisäksi mieli oli apea karmaisevan koti-ikävän vuoksi. Tällaisina hetkinä olemme kiertäneet kaukaa paikalliset ruokatallit ja epämääräiset katukuppilat, koska yleisen reissuapatian iskiessa parhaiten apua saa länsimaisista ruuista ja hyvästä kahvista. Kuten jo aikaisemmin kirjoitin, kaupunkiin saapumista seuraavana päivänä La Paz näytti jo paljon mukavammalta paikalta, yksi iso syy oli auringonpaiste ja löytäminen oikeille kujille, mutta myös maailman pakeneminen ihan rauhalliseen ja loistavaa kahvia tarjoilevaan Cafe Banaisiin. Tuosta kahvilasta tulikin sitten jokapäiväisen kahvihetkemme vakipaikka. Kokeilimme muutamia ruoka-annoksia, sekä myös buffettiaamupalaa. Parhain kaikista oli kuitenkin jättimäinen ja herkullinen aamupalaeväs hedelmäsalaatti jogurtilla ja myslillä. Kahvila on länkkärireissaajien suosiossa ja kahvilassa voi tutustua muihin reissaajiin tai vaikkapa yllättyä vanhojen reissaajatuttujen näkemisestä, muutkin olivat saapuneet hengähtämään hetkeksi La Pazin hetkisestä menosta. Saattaapa sieltä saada hurjia ideoita tulevien reissusuunnitelmien suhteen, meidänkin suuri seikkailu Sajaman autiomaahan sai alkunsa kahvikupin ääreltä Cafe Banaissa.

Majoitus Hostal Provenzal, kahden hengen huone (onnettomalla) aamupalalla 23€

Revanssi Via Ferratalla

Nelisen vuotta sitten vaelsimme Itävallan vuorien huipuilla. Viikon vaeltamisen jälkeen olin sen verran totuttautunut korkeisiin paikkoihin, että päätimme lisätä hieman panoksia ja ennen kuin huomasinkaan olin kiinnittämässä itseäni valjaista vuoren seinämään kiinnitettyyn rautareittiin. Pahimmissa painajaisissani unen kauhu liittyy aina korkeisiin paikkoihin ja tipahtamiseen, pelkään siis tosissani korkeita paikkoja – jopa enemmän kuin pimeää. Hengissähän tuosta ensimmäisestä Via Ferrata yrityksestä selvittiin, mitä nyt vietin reitin keskivaiheilla tunnin itkeskellen ja itseäni kooten, jalat kun muuttuivat ylikeitetyiksi makaroneiksi, eikä eteneminen onnistunut pelon vuoksi niin ylös kuin alaskaan päin.

Sacred Valley, Inkojen pyhä laakso, on täynnä Inkojen aikaisia raunioita ja suurin osa turisteista saapuukin laakson pieniin kyliin historialliset kivikasat ja rakennukset mielissään. Monista yrityksistä huolimatta emme saaneet aikaiseksi hankkia taksikyytiä Morayn ihmeellisille koelaboratorioille, eli ympyrän muotoon rakennetuille viljelyterasseille, saatikaan käveltyä sieltä inkojen aikaiselle suolakaivokselle. Vietimme melkein viikon Urubambassa Jorgen pitämässä Llama Pack Backpackers – hostellissa, vaelsimme lähivuorilla, paimensimme laamoja, harjoitimme tasapainoamme slacklinella, kuuntelimme Jorgen tarinoita Himalajan vuorilla kiipeilystä ja siellä koetuista lentävistä tulessa olevista laamoista (kaikkea sitä hapenpuute aiheuttaakin) ja vain nautimme vähän kuin kotona oleskelusta, me kun olimme koko hostellin ainoat asukkaat.

urubam3

urubam5

urubam6

urubam9

urubam2

Aktiviteettientäytteisen viikon kruunasi laamavaelluksen ohella revanssi rautareitillä, Urubamban Via Ferratalla. Lupauduin vähän vahingossa matkaan, kun en kehdannut Jorgelle -kokeneelle kiipeilijälle- sanoa, etten ehkä haluakaan, kun pelottaa. Taas valjaita päälle sujauttaessa ja jalkaa ensimmäiselle rautatikkaalle laittaessa jalat alkoivat temppuilla, muuttuivat vakaista sääristä lötköiksi pelkurikintuiksi. Sinnikäästi kuitenkin raahasin koipea tikkaalta toiselle, tasanteelta seuraavalle, siirtelin varmistusköyden lukkoja rautareitin vaijerin kiinnityskohtien puolelta toiselle. Oppaamme hengitteli jatkuvasti niskaani ja sai minut sisuuntumaan, pakko päästä nopeampaa eteenpäin ja unohtaa pelkoni, minähän vielä näytän kaikille (ja ehkä eniten itselleni)! Ja yhtäkkiä ne makaronijalat muuttuivatkin käskyjä vastaanottaviksi, reippaasti kapuaviksi. Mielestä kaikkosi se Itävallan rautareitillä koettu kauhukokemus ja paniikki, ylöspäin kapuaminen muuttui mukavaksi, jopa nautittavaksi. Maisemat olivat huikaisevat alas viljelymaan peittämään laaksoon ja saatoimmepa hetken ajan haaveilla myös vuoren rinteeseen vaijereiden varaan ripustetuissa kapselihotelleissa yöpymisestä. Ja ne paperipussista kaivetut eväät siellä pienen jyrkänteen reunalla valjaista kallioseinämään kiinnitettynä maistuivat paremmilta kuin koskaan!

vf4

vf2

vf20

vf3

vf21

Euforinen olotila hengissä selviämisestä ja 400 metrisen kallioseinämän selättämisestä ei päättynytkään vuoren huipulle, vaan adrenaliiniin keräämistä elimistöön jatkettiin vielä laaksoon laskeutumisen verran. Alas päin ei mentykään polkua tallaten vaan vauhdikkaasti viittä eri kaapelia pitkin liukuen. Vauhdinhurmassa vesi valui silmistä ja tuuli ujelsi korvissa, vauhtia nimittäin riitti! Laaksoon laskeutuessa naama oli yhtä hymyä, mikään ei voita pelkojen voittamisen auheuttamaa iloa ja onnistumisen tunnetta, mie pystyin sittenkin!

Eräs asia Urubambassa vaatii erityismaininnan, nimittäin ravintola El Huacatay, jonka pöydän ääressä söimme reissumme parhaan aterian, alpakkaa kahvikastikkeessa. Eikä muutkaan ruuat lainkaan huonoja olleet, palvelusta tai miljööstä puhumattakaan. Jos siis pistäydyt inkojen aarteita katselemassa, pysähdy myös tässä Urubamban aarteessa, et tule pettymään, lupaan sen!

Majoitus Llama Pack Backpackers 4-hengen dormihuone, 35 PEN/hlö (9€)
Via Ferrata + Zip Line , Natura Vive 255 PEN (65,7€)

Projekti Llama Pack

uru10

Sanotaan, että ne hulluimmat ideat ovat niitä parhaimpia. Tapasimme Sacred Valleyssa Urubambassa miehen, jolla oli hullu idea, ja joka sai meidätkin kehittelemään yhtä villejä visioita.

Inkojen valtakunnassa suurin osa asukkaista asusti vuorilla hyvin yksinkertaista elämää laamoja kasvattaen. Laamat ja alpakat laidunsivat korkealla vuorenrinteillä ohuessa ilmanalassa, ne toimivat taakankantajina ja niistä saatiin villaa vuoristoilmastoon sopiviin vaatteisiin ja lihaa lautaselle perunan seuraksi. Ei ollut niin jyrkkää rinnettä, korkeaa huippua, karua maata tai mutkikasta polkua, jolle laama ei olisi mennyt jälkiä jättämättä.

Tänä päivänä laaman kasvattajat ovat lähes hävinneet Perun vuoristojen kylistä. Ja ne harvat huippujen välisissä laaksoissa tai vuoren rinteillä laiduntavat laamat ovat vaihtuneet vuosisatojen saatossa pienikokoisiin alpakan ja laaman risteytyksiin, alpacochoihin. Pienikokoiset risteytykset eivät kestä taakan painoa, niitä ei siis voi käyttää apuna tavaroiden kuskaamiseen esimerkiksi laaksossa olevasta kylästä vuoristokyliin, alpacochien villa on huonolaatuisempaa ja lihakin sitkeämpää kuin puhtaan laaman tai alpakan. Luonnekin saattaa olla vähemmän ystävällinen ja aavistuksen kovapäinen.

Urubamban kylässä asuvan Jorgen hullu idea on elvyttää perulainen laamakanta ja samalla myös osa inkojen perintöä. Muutamien vuosien ajan hän usean kerran viikossa vaeltanut Cancha Canchan kylään kertomaan visiostaan –pienen kylän elämän elvyttämisestä, laamojen jalostamisesta, ympäristön suojelusta ja laamankasvattajan positiivisesta imagosta. Pikkuhiljaa varautuneet vuorien asukkaat ovat sulaneet niin sympaattiselle Jorgelle kuin hänen hullulle ideallekin, enää heidän mielikuvissaan laamankasvattaja ei ole se yhteiskunnan köyhin ja onnettomin, vaan laamoissa nähdään toivo, parempi tulevaisuus ja elävämpi kylä. Taakkoja kantavien laamojen myötä, tulevaisuudessa villan ja lihan lisäksi, laamat toisivat kylään myös vaeltavia turisteja ja siten hieman rahaa hyvin yksinkertaista elämää viettäville quechuaa puhuville kyläläisille. Laama on myös nykyisin taakkojen kannosta vastaavia hevosia ja aaseja parempi alueen herkälle ekosysteemille; laama ei nyhdä vuorilla kasvavaa niukkaa ruohoa juurineen eikä jätä jälkeensä syvään tallautuneita polkuja, se myös pystyy nousemaan huomattavasti korkeammalle, vuorten huipulle, kuin tällä hetkellä vaeltavien turistien tavaroita kantavat kaviolliset.

Jorgen visiossa Cancha Canchan kyläläisten laamat ovat huippuluokkaa, isoja ja lihaksikkaita, lempeitä ja sitkeitä, pitkäjänteisen jalostustyön tuotoksia. Tuossa tulevaisuudenkuvassa yli viiteentuhanteen metriin nousevilla pyhillä vuorilla on vuoristomajalta toiselle vieviä patikkapolkuja ja noilla patikkapoluilla kulkevat vaeltajat rinnallaan vuoristokylistä vuokrattu laama rinkka selkään sidottuna. Ja jos ideaa makustelisi vielä hieman enemmän, katsoisi tulevaisuutta muutaman kymmenen vuotta eteenpäin, saatettaisiinpa siellä Cancha Canchan sähköttömän savupirtin sisällä hieroa kauppoja Perun parhaimpien laamojen jälkeläisistä, jopa ihan ulkomaalaisten vieraiden kanssa.

uru9

uru6

uru8

uru3

Pääsemme tutustumaan Jorgen Llama Pack- projektiin laamavaelluksella Cancha Canchan kylään. Kylän projektivastaava Patricio on meitä vastassa lähes laaksossa asti. Mukanaan hänellä on yli kymmenen alpacochan lauma, jonka sateesta märät jäsenet toimivat meidän escortteina koko yhdeksän kilometrin matkan ajan. Polku on sama, jota inkojen imperiumin laamakasvattajat käyttivät, loivasti nouseva, joen vartta mukaileva. Laamalaumalla on tarkka arvojärjestys, ohittamista yrittävä arvoasteikossa alemmalla oleva laama saa välittömästi edelläolevalta kaveriltaan pahan katseen lisäksi sylkäisyn naamaansa. Kylään markkinoille matkalla ollut perhe hevosineen ei saanut sylkäisyä osakseen, ainoastaan pitkiä ihmetteleviä katseita.

Olemme saaneet viettää jo muutaman päivän Jorgen seurassa, ehkä maailman mukavin kaveri, täytyy myöntää. Kuulemme vaelluksen ajan lisää projektista ja Jorge tartuttaa innostuksen meihinkin. Patriciokin on tyytyväinen, ensi kesänä syntyy useita uusia laamoja -toivottavasti näistä tulee lauman jäseniä suurempia, isä kun on Jorgen lainaama Punosta saapunut puhdasrotuinen, alpacochoihin verrattuna lähes jättiläinen Wapo.

uru14

Puolen päivän jälkeen saavumme Cancha Canhcan kylään, jossa meitä jo odotetaan. Patricio kutsuu meidät kotiinsa, maalattiaiseen savupirttiin, jonka nurkissa juoksevat vapaana marsut – tulevien päivien lounaat ja päivälliset. Teepannu porisee avotulella ja pöytään nostetaan tarjottavaa, keitettyjä perunoita. Patricion lapset istuvat huoneen nurkassa ja mutustelevat leipiään. Patricion vaimo Lucia saapuu lähetystyöntekijän oppitunnilta ja esittelee käsitöitään, omien alpacochien, melkein laamojen, villasta tehtyjä pipoja ja pussukoita. Patricion veljet kertovat tulevasta vuoristokylien jalkapalloturnauksesta. Potissa on paljon rahaa, jostain vain pitäisi saada yhtenäiset t-paidat, voisiko Jorge hankkia heille laamatiimipaidat?

Jumalten vuorten ympäröimässä kylässä aika on pysähtynyt jonnekin satojen vuosien päähän. Kivisten savupirttien seinät ovat noesta mustat ja aina välillä kana kurkistaa oviaukosta taloon sisälle. Kyläläisten päällä ovat edelleenkin perinteiset, värikkäät asut, miehillä ponchot ja naisilla hulmuavat hameet. Perunat kasvavat vuoren kalteville pelloille muokatuilla pelloilla ja kerran viikossa osa kyläläisistä vaeltaa alas laaksoon ja takaisin tarvittavia ruoka-aineita hakemaan. Nykyisin tavarat kannetaan takaisin kylään selkään kieraistujen liinojen mutkassa tai alemmasta kylästä lainatulla hevosella, mutta tulevaisuudessa toivottavasti omilla taakkaa kantavilla laamoilla.

Sadepisarien tipahdellessa taivaalta hyvästelemme Patricion ja Lucian perheineen. Laamat on vapautettu aitaukseensa ja paluumatka tehdään ilman karvakavereiden seuraa. Viimeisien kilometrien aikana reppu painaa selässä, olisipa mukana edes yksi laama…

Niin mikäs se meidän oma hullu ideamme olikaan? No oma laamapa hyvinkin, mikseipäs kokonainen lauma ja innostunut vaellusporukka. Tätä ideaa täytyy alkaa tosissaan kehittää!

uru4

Meinasipas unohtua, lisää tietoa Llama Pack projektista löytyy osoitteesta llamapack.wordpress.com.