Arequipa -nunnia, vanhoja taloja ja suuria kirjailijoita

are5

Matkan varrella eteen on osunut jos minkälaista temppeliä ja pyhättöä. Kaakkois-Aasian jälkeen olimme saaneet hengellisistä pytingeistä yliannostuksen ja kiersimme kaukaa kaikki hiemankin uskontoon viittaavat rakennukset. Reissun loppupuolella olimme jälleen valmiita astumaan sisään pyhiin taloihin ja Arequipassa, Perun toiseksi suurimmassa kaupungissa, saimme monen hotellihuoneessa iltapäivään venyneen päivän jälkeen ryhdistäydyttyä sen verran, että tutustuimme Arequipan yhteen kuuluisimmista nähtävyksistä, Monasterio de Santa Cataloniaan.

Monasterio de Santa Catalonia on aivan valtavan kokoinen, yhden korttelin vallannut nunnaluostari, jonka rakentaminen aloitettiin 1500-luvulla. Uskonnollisten maalauksien ja yleisen hengellisen tunnelman sijaan mielenkiintoisinta luostarissa on sen arkkitehtuuri; luostaria on rakennettu useilla eri vuosisadoilla, korjattu maanjäristysten ravisteltua rakenteita ja lopputuloksena on eriskummallinen, värikäs ja sokkeloinen pieni kaupunki kaupungin sisällä.

Sähkönsinistä ja poltetun oranssia, haalistuneita seinämaalauksia ja mukulaisia lattioita. Punaiset pelargoniat kukkivat paksuille kiviseinille ripustetuissa ruukuissa, luostarin valtavan yhteiskeittiön rautapatojen pohjille valui keltaista valoa katon savurei´istä. Hämäriin nunnien huoneisiin oli katettu englantilaista posliinia sohvapöydille, takahuoneessa sängyn virkaa toimitti puusta kyhätty lavitsa ja takapihalla kivestä oli muotoiltu tulisija ja taso kattiloille. Tyynnyttävistä rukoushuoneista oli käynti valoisille holvikaarien vierustamille aukioille, sinisille ja keltaisille, shakkiruutuisille ja kukkaloistossa kylpeville.

cat7

cat3

Luostarin seinien sisällä on tuhansia salaisuuksia ja lukemattomia mielenkiintoisia tarinoita. Ihmeitä on tapahtunut, sairaat yhtäkkisesti parantuneet ja kapeilla käytävillä on joskus kulkenut illan pimeinä tunteina muitakin kuin kaapuihinsa kietoutuneita nunnakokelaita. Vaikka luostarin käytävillä on 70-luvulta lähtien haahuillut enenvissä määrin ainoastaan tavallisia kaavuttomia tallaajia, asustaa luostarissa edelleenkin noin parikymmentä nunnaa, tosin heidän pyhiin tiloihinsa kaikenmaailman kulkijat eivät pääsekään kurkkaamaan.

cat8

Ihmeellisiä tarinoita maailmalle on ammentanut myös Arequipasta lähtöisin oleva, Perun tunnetuin kirjailija, Mario Vargas Llosa. Pääsin tutustumaan tuon 90-luvulla Perun presidenttiehdokkaanakin olleeseen ja Nobelin kirjallisuuspalkinnon pokanneeseen perulaiseen reissun aikana ihan vahingossa löytäessäni jonkun bambumökkiresortin huterasta kirjahyllystä herran Paratiisi on nurkan takana -kirjan, mutta täytyy kyllä myöntää, että Arequipan kolonialististen kivitalojen varjoissa kävellessäni en todellakaan tiennyt kulkevani samoilla kaduilla kuin Llosa aikoinaan. Tosin ei sankarikirjailijan synnyinkaupungissa mikään viittaakaan Perun kuuluisimpaan intellektuelliin, vaaleiden talojen kylkiä ei korista kupariset täällä asui Mario ennen kouluikää -kyltit eikä 1500-luvulta olevassa vanhassa keskustassa ole pääkatujen varsilla tai piazzojen keskellä myöskään sanailijaa esittävää patsasta. Siispä kirjailijan sijaan kaupungissa kävelevä turisti keskittyy aivan varmasti ihailemaan vanhojen kivitalojen yhtenäistä harmoniaa, puikkaa porteista sisäpihojen kahviloihin, istuu iltaa jossain Arequipan lukuisissa ravintoloissa, tai sitten pakoilee hieman tunkeilevaa vanhempaa saksalaisranskalaista seikkailijapariskuntaa hotellihuoneessaan pitkälle iltapäivään -kuten me teimme. Vaikka totta puhuaksemme, ehdimme mekin rakastua kaupungin kauniiseen vanhaan keskustaan, syödä loistavaa ruokaa ja käyttää jopa kamerammekin huollossa, lievästä kroonistuneesta matkaväsymyksestä ja liian ystävällisistä vanhuksista huolimatta.

are10

are7

Me ihastuimme kaupunkiin, sen jotenkin niin pehmeään sykkeeseen, kauniisiin taloihin ja hitaasti käynnistyviin aamuihin. Nautimme täysin siemauksin viimeisistä päivistämme Perussa ja Etelä-Amerikassa ja muistelimme vielä Suomeenkin palattuamme kaupunkia lämmölle, aivan kuin sokerisena kuorutteena maistuvan kakun päällä. Perun matkareittiä suunnitellessa kannattaa siis pitää kaupunki mielessä, kun se kotkistaan kuuluisa Colcan kanjonikin on siinä ihan lähellä (lentokoneesta näimme) ja yli kuusitonnisten vuorten huiputuskin onnistuu aivan kaupungin vieressä seisovalla Canchanin tulivuorella. Tai sitten voi ottaa vain vähän rennommin ja nauttia oleellisesta, siis hyvästä ruuasta ja kauniista kaupungista.

are3

are2

are6

are14

Majoitus Casona Mercaderes, kahden hengen huone omalla kylpyhuoneella ja aamupalalla 86 PEN (22,3€)
Kameran perushuolto 70 PEN (18€)
Illallinen Zig Zag -ravintolassa noin 15€/henkilö

Ihanan kamala kotiinpaluu

IMG_0477

Miten lyhyt aika vuosi onkaan? Ennen reissua se tuntui ikuisuudelta, pitkiltä päiviltä, loputtomilta viikoilta ja lukemattomilta kuukausilta. Bangkokin hälinässä elämä oli suuri seikkailu, mutta jo ensimmäisessä rantalomakohteessa ilman sähköä ja mukavuuksia iltaisin hikisessä pimeydessä viidakon ääniä kuunnellessa hiipi mieleen epäilys; mitä hittoa olenkaan mennyt tekemään, tätäkö se on tämä vuosi, vieläkö pääsisi takaisin kotiin? Tuon ensimmäisen paniikin jälkeen niitä koti-ikävä- ja reissuväsymyshetkiä tuli koettua useitakin, mutta matkan edetessä kotiin paluuta ennen määräajan umpeutumista ei enää mietitty. Satunnainen matalalentoinen mieliala kun kuului reissuun ja ajan myötä keksimme keinot tuon reissuväsymyksen taltuttamiseen. Samoin reissun edetessä myös se epäilys valinnan oikeudesta hävisi, vuosi oli ehdottomasti koko elämämme paras, upein ja mahtavin – ja taatusti tilin tyhjennyksen väärti!

Kotimatka tuntui koittavan aivan liian aikaisin, ääripäästä toiseen heittelevissä reissufiiliksissä olimme Itävallassa siellä aallonharjalla ja matkaa olisi voinut jatkaa vaikka kuinka – tai vaikka vain liukua aurinkoisien Alppien mäkiä vielä hetkisen. Todellin oivallus paluusta syntyi Heathrown lentokentällä jatkolentoa odotellessa: ”Nää kaikki muutkin lennonodottajat puhuu suomea!” Oma erikoisuus oli viety kertaheitolla, hiljaisia ja vaaleita ihmisiä täynnä olleessa odotusaulassa mekin kuuluimme vuoden jälkeen porukan joukkoon.

Suomi näytti perjantaiyönä nukkuvalta ja turvallisen rauhalliselta. Taksi kurvaili Timon siskon luo autioilla kaduilla, pajunkissat värisivät viileässä kevättalven yössä, maa oli harmaanruskea muisto viime kesältä. Aamulla (ajallaan kulkevan) junan ravintolavaunussa kahvi maistui suodatinpussin läpi sihdatulta, mutta kyyneliä silmiin nostattavan tutulta. Pohjoisen pikkukaupungissa vastaanottokomitea täräytti fanfaarit ilmoille ja onneksi muillakin kostuivat silmäkulmat, ei ainoastaan minulla. Ennen lähtöä kahvittelimme lapsuudenkodissani perheidemme voimin. Paluutakin juhlistettiin samanlaisin menoin ja siinä vihreän sohvan käsinojalla tasapainotellessani olo oli kuin ei olisi missään käynytkään.

koti1

Kotiseutu tuntuu niin kovin pieneltä, maailma täältä käsin katsottuna aivan valtavalta. Pari päivää kevätpölyn pinnoittamilla kylän kaduilla käveltyä on kaikki aikaisemmin tehdyt tulevaisuuden suunnitelmat kyseenalaistettu, valmiit ratkaisut hylätty ja tulevaisuus tuntuu aikaisempaan epävarmemmalta – mitä ihmettä sitä elämällään tekisi? Mielessä on käynyt molemmilla rinkan pakkaaminen ja karkaaminen uudelleen tien päälle. Viimeisien päivien ajatusleikkinä onkin ollut ”Minne nyt lähtisit, jos sinulla olisi vähän enemmän rahaa tililläsi?”

Ruisleipä maistuu edelleenkin ruisleivälle, piimä piimälle ja oma tyyny tuntuu maailman parhaimmalle. Sauna on lämminnyt keskellä päivääkin ja omat pyörät on nostettu varastosta kelirikon vaivaamille hiekkateille. Olen hankkinut pikkukylän kirjastokortin (ja lainannut järkälemäisiä kirjoja), sopinut lyhytaikaisen työsopimuksen pikkukylään ja olemme avanneet yhteisen pankkitilin sekä keskustelleet alustavasti pankin kanssa asuntolainan hakemisesta. Kelalla ilmoitimme saapumisestamme takaisin Suomeen ja näppäilin netissä uuden verokortin itselleni. Rinkat tavaroineen ovat saunoneet puoli päivää ja viimeistään korkea lämpöisissä pesuissa mahdolliset luteet ovat kuolleet. Tänään kapusin vuoden odottelun jälkeen hevosen selkään ja pääsin ihan oikeasti kouluratsastuskiemuroiden pariin. Tätä on ollut ikävä!

muru3

Kolme Suomessa vietettyä kokonaista päivää on siis mennyt hetkessä asioita hoidellessa ja uusien asioiden hoitamista suunnitellessa. Suuremmille tuumailuille ei ole ollut aikaa ja ehkä siten ei tätä koko tilannetta ole osannut edes ymmärtää. Tunteet ovat ristiriitaiset: on hyvä olla kotona tuttujen ihmisten parissa, tutuissa ympyröissä, mutta toisaalta se tuttuus ja pienuus ahdistavat, maailma kun tuntuu huutavan meitä takaisin luokseen. Ehkä nämä tunteet ja ajatukset löytävät uomansa arjen astuessa elämään, uudet asiat – ensimmäisen oman kodin hankinta ja uusi työ – tuovat siihen kotimaaneloon uusia mukavia haasteita. Toivottavasti kulunut vuosi toisi sitten elämään rikkautta uusien ajatusten ja voimavarojen muodossa.

Blogihan ei tule ainakaan hetkeen hiljentymään. Olen nimittäin päässyt reissumuisteloissa vasta Boliviaan saakka. Boliviasta reissasimme takaisin Peruun, josta taas lensimme kalsean kylmään, mutta ihastuttavaan New Yorkiin, jonka jälkeen vuorossa olikin sitten monen maan Euroopan tournee. Pysy siis kuulolla, jutut jatkuvat, vaikka jalat ovatkin jo Suomen maankamaralla!

IMG_0461

Vapaaehtoistöihin?

Kun asustelin yhden vuoden Italiassa Erasmus-vaihtovuottani viettäen, tuli luennoilla istumisen lisäksi matkattua ahkerasti ympäri Eurooppaa. Juna kulki kätevästi maasta toiseen ja tulipa vuoden aikana tehtyä pidempi reissu myös autolla ja muutaman kerran lentokoneella lennellen. Nuo reissut naapurimaihin olivat yleensä muutaman päivän mittaisia, pikaisia pyrähdyksiä uusiin maisemiin. Yövyin hostelleissa ja kavereiden (tai kaverien kavereiden) luona ja toisinaan myös aivan uusien tuttavuuksien luona Couchsurfingin eli sohfasurffauksen turvin. Vaihtovuoden jälkeen olin täynnä kansainvälistä energiaa, halusin verkostoitua, tavata uusia ihmisiä, oppia uusista kulttuureista ja nähdä siellä omassa opiskelukaupungissakin hieman maan rajojen ulkopuolelle. Automaattinen jatkumo vaihtovuodelle ja reppureissaamiselle oli ryhtyä Couchsurfing hostiksi, eli tarjota oman opiskelijakämpän sohva yöpaikaksi jollekin pohjoisen kaupunkiin eksyvälle reissaajalle. Sainkin pidettyä pitkän aikaa italiankielentaitoni notkeana, kun laitoin esittelyyni osaavani italiaa – tästähän moni italialainen majoittuja oli aivan riemuissaan. Mieleenpainuvin vieraani oli kuitenkin argentiinalainen Tomas, joka oli kiertänyt jo kahden vuoden ajan maailman ympäri täydellisenä nomadina, vain vähän rahaa taskuissaan.

Krjalanpiirakoita ja ruisleipää aamupalalla tarjotessani kuuntelin Tomaksen tarinoita hänen matkastaan ja koin suuren ahaa-elämyksen: elämää voi elää noinkin, reissaten ja välillä töitä tehden! Reissullaan Tomas oli kohdannut ystävällisiä ihmisiä ja löytänyt aina tarvittaessa sen verran hanttihommia, että reissua oli saanut jatkettua eteenpäin. Toisinaan työstä oli maksettu palkkaa, mutta usein hän oli ollut tehnyt vapaaehtoistyötä ja korvauksena työstä saanut katon päänsä päälle sekä ruuan lautaselle.

Kylmä kesä Suomessa oli yllättänyt Tomaksen eikä hänen rinkastaan löytynyt tarpeeksi paksua takkia lämmitteeksi. Lahjoitin oman vanhan tuulitakkini tuolle pojalle ja hyvästellessämme lupasimme pitää yhteyttä jatkossakin, ja mielessäni olin jo kehitellyt suunnitelmia omasta isosta reissusta sekä matkan aikana tehdystä vapaaehtoistyöstä.

km

Oma matkakassamme kertyi mukavasti kotimaassa töitä tehden ja kun rajoitimme reissun vuoden mittaiseksi irtiotoksi, ei periaatteessa tarvetta töiden tekemiselle reissun päällä olisi ollut. Palo auttamiseen kyti kuitenkin sen verran sisälläni, että asetuin Kambodzassa poran varteen ja työskentelin parin viikon ajan Phnom Penhissä Cambodian World Familyn -klinikalla cambodzalaisten katulasten hampaita hoidellen. Haaveilimme Timon kanssa työskentelystä Uudessa-Seelannissa jollain farmilla ja lähetimme useita viestejä vapaaehtoistyöntekijöitä etsiville maanviljelijöille workaway.info -sivuston kautta, mutta taisimme lähettää nuo viestit turhan myöhään itsellemme sopivaan ajankohtaan nähden, ettei tuo haave sitten koskaan toteutunut. Maasta poistuttuamme saimme kyllä useamman yhteydentoton, moni maatilallinen olisi tarvinnut kesän maataloustöihin aputyövoimaa.

Netistä löytyy useita erilaisia vapaaehtoistyösivustoja, joissa työn tarjoavat etsivät työntekijöitä. Suosituin niistä lienee tuo workaway.info, mutta vapaaehtoistyöpaikkoja löytyy runsaasti myös esimerkiksi HelpX:n ja World Wide Opportunities on Organic Farms -sivustojen kautta. Yhteistä noille kaikille kolmelle on pieni rekisteröitymismaksu, jonka maksamalla pääsee ottamaan yhteyttä työn tarjoajiin.

Olen pitänyt Tomaksen kanssa yhteyttä tuon viisi vuotta sitten tapahtuneen sohvasurffauksen jälkeen. Muutama kuukausi sitten hän lähetti minulle viestin ja pyysi apuani. Hän oli asettunut Suomeen ja kielen opiskelun lisäksi hän työskenteli projektinsa parissa. Suunnitteilla oli täysin ilmainen vapaaehtoistyösivusto, jonka avulla työtä hakevat ja työtä tarjoavat kohtaisivat. Lupasin auttaa häntä ja olenkin omalla Facebook-sivuillani jo mainostanut Tomaksen aikaansaannosta, aivan uutta voittoa tavoittelematonta vapaaehtoistyösivustoa Volunteers Base:a. Volunteers Base on täysin ilmainen kaikille osapuolille ja jo nyt, muutama viikko sivuston avaamisen jälkeen, sivustoilta löytyy runsaasti erilaisia vapaaehtoistyöpaikkoja. Olen hurjan ylpeä Tomaksesta, toivottavasti tulevaisuudessa sivusto tarjoaisi lukuisille matkaajille upeita kokemuksia ja tietenkin työnantajille ahkeria työntekijöitä!

1625730_10151907118272126_1030621678_n

Matkan varrella olemme päässeet tutustumaan pariin muuhunkin vapaaehtoistyöpaikkaan, vaikkemme itse vapaaehtoistyöhön olekaan tuolloin osallistuneet. Jorgen LLama Pack -projektissa Urubambassa Perussa on aina tilaa vapaaehtoisille, vuoristokylien heimojen terveydenhoidosta vastaavat vapaaehtoiset lääkärit ja esimerkiksi kylien lapsia opettavat osittain vapaaehtoistyöntekijät. Kysy reippaasti lisää eri mahdollisuuksista Jorgelta lähettämällä sähköpostia osoitteesseen llamapack@gmail.com.
Koh Lantalla Thaimaassa taas tutustuimme Lanta Animal Welfaren toimintaan. Vapaaehtoistyötä koirien ja kissojen parissa riittää eläinrakkaille reissaajille, erityisesti valmistuneet eläinlääkärit ovat tervetulleita auttamaan. Ja vaikka et haluaisi viettää koko lomaasi eläinsuojalla, voit auttaa vaikka yhdenkin päivän ajan ulkoiluttamalla jotain/joitain tarhan koirista.

Vapaaehtoistyö on upea kokemus, joka parhaimmillaan on sukellus keskelle paikallisten ihmisten elämää. Ja usein muutaman tunnint työskentely päivässä tarjoaa hieman helpotusta tiukalla budjetilla elävien matkakuluihin! Rohkeasti vapaaehtoistöihin, mars!

Seikkailujen seikkailu – Sajama


Ne parhaimmat ja ikimuistettavimmat seikkailut alkavat yleensä hetken mielijohteesta, pikaisesta laukun pakkaamisesta ja hieman raamittomasta tulevaisuudesta. Yksi hullu idea saattaa muuttaa täysin reissureitin suunnan ja tuoda mukanaan niin uusia ystäviä kuin uskomattomia kokemuksia. Meidän kohdallamme yhden maailmanympärysmatkan mieleenpainuvimmista seikkailuista sai aikaan postikortti ja hollantilainen pariskunta.

Tutustuimme maailman vaarallisimmalla tiellä tehdyllä pyöräretkellä ikäiseemme hollantilaispariskuntaan, jonka opaskirjan sivujen välistä löytyi La Pazin markkinakadulta ostettu postikortti lumihuippuisine maisemineen. Hullu idea etsiä postikortin maisemat sai alkunsa Cafe Banaisissa oluttuoppiin venyneellä päiväkahvilla ja jo heti seuraavana aamuna istuimme paikallisbussissa matkalla kohti Sajaman luonnonpuistoa.

Vaihdoimme paikallisbussin tinkausoperaation jälkeen minibussiin Patacamayassa ja jatkoimme matkaa kuskin nauraessa partaansa takataskuun sujahtaneen boliviaanotukon ansiosta. Maisemat tien varrella olivat varsin karut: kuivaa maata, heinätuppoja, laamalaumoja ja yksinäisiä paimenia. Muutama collectivo ohitti pakumme, muuten autiomaa oli hiljainen ja autio. Horistontissa siinsivät postikortin lumihuippuiset tulivuoret ja tiesimme pian olevamme perillä seikkailussamme, pienessä Sajaman kylässä, keskellä ei mitään.

saja1

saja2

saja4

saja6

Pölisevän hiekkatien päässä vuorten turvallisessa vartioinnissa seisoi tuulen tuiverruksessa vaatimaton savitaloista ja heinäkatoista koostuva pikkukylä. Kaikkialla oli hiljaista ja kylän tiet tyhjät. Majapaikkamme huoneet olivat kylmiä ja sängyn peitot paksuja. Koko kylän väki istui pääaukion isoimman talon salissa päättämässä asioistaan, talojen ovet olivat kiinni ja meillä oli hieman epätodellinen olo kurkkiessamme talojen sisälle etsiessämme evästä itsellemme. Erään oven takaa meitä tervehti vanha rouva, Señora Sofia, joka lupasi tarjota meille lounasta kotonaan. Talon nurkassa hellalla kypsyi riisi ja kananmunat rouva paistoi lattialla kaasuliedellä. Valkoisia seiniä koristivat kuvat laamoista ja kahvikupissa oli punaisissaan joulupukki. Señora Sofia otti kanssamme lasillisen punaviiniä, uhrasi muutaman tipan Pachamamalle ja toivoi meidän kertovan hänen kirkon vieressä olevasta käsityökaupasta sekä ruokailumahdollisuudesta myös muille tapaamillemme seikkailijoille.

saja7

Illalla upean auringonlasku kietoi koko hiljaisen kylän vaalenapunaiseen ja kirkkaan violettiin valoon. Maailma näytti kauniimmalta kuin koskaan ja pimeyteen katoava valo täydellisessä hiljaisuudessa loi iltaan ihmeellistä taikaa. Lauseet vaihtuivat kuiskauksiksi, yhtäaikaisiksi huokailuiksi ja hitaasti kylään palaaviksi askeliksi. Sähkökatko pimensi koko kylän ja löysimme otsalamppujen valossa kynttilällä valaistuun kylän ainoaan ruokapaikkaan. Söimme paistetut perunat pienessä huoneessa kahden meidän lisäksi kylään eksyneen ranskalaisen tytön kanssa kynttilän steariinin valuessa kerniliinalle. Vaikka yhteistä kieltä oli vain muutaman sanan verran, ilman sanojakin ymmärsimme hetken ihmeellisyyden, me ainoat eksyneet tähän paikkaan, tähän pysähtyneeseen maailmaan.

wuhuu

Postikorttikuvaa kahvilassa ihastellessamme puhuimme yhteen ääneen vaeltamisesta, päivävaelluksista ja pääsystä lähemmäksi tuota lähes seitsemään tuhanteen metriin kurottelevan Sajama-vuoren huippua. Sorapolut tulivat tutuiksi, tuijottelimme Sajaman lumista huippua hieman kylää lähempää ja tiirailimme kylän takana nousevaa Chilen ja Bolivian rajoilla seisovaa tulivuoripariskuntaa. Maan povesta pulppuaville kuumille lähteille kuljimme kylän taksipakun kyydissä ja paluumatkan teimme yhtämatkaa paikallisen laamapaimenen kanssa. Koko laakso oli täynnä laiduntavia alpakoita ja laamoja, juuri niin kuin siinä turistikojusta ostetussa postikortissa.

Muutama päivä täydellisessä eristyksessä maailmasta, välillä kynttilänvalossa istuen ja toisinaan mökkimme edustalla lämpimistä auringonsäteistä nauttien. Eristyneisyys teki kokemukseesta erityisen -ainoastaan me ja paikalliset kyläläiset, tuhannet laiduntavat eläimet ja karun kaunis luonto ympärillä. Todellinen seikkailu niiden tallatuimpien teiden ulkopuolelle, täydellinen muisto reissaamisen parhaimmista puolista -uusista ystävistä, autenttisista kokemuksista, kauniista luonnosta ja yllätyksellisyydestä.

Juuri niin kuin postikortissa.

Juuri niin kuin postikortissa.

laamamus2

saja9

saja11

saja14

saja3

Luetut kirjat: Henning Mankell Luotsi, David Nicholls Sinä Päivänä
Majoitus Hostal Sajama, kahden hengen huone kuumalla suihkulla, 70 BOB/hlö (7,4€)
Lounas Señora Sofian luna 10 BOB (1€)

La Paz -yllättävän kiva

Ihmispaljous, ränsistyneet talot, tööttävät autot ja valtava pakokaasupilvi. Ensivaikutelma La Pazista oli luotaantyöntävä, kaupunki ei toivottanut tervetulleeksi avosylin, vaan sai aikaan ajatuksen kannoillaan kääntymisestä takaisin Perun suuntaan tai ihan kotiin saakka. Ensimmäisenä iltana etsimme jotain mukavaa ravintolaa äänekkäällä kaupungin halkovalla pääkadulla, kuljimme aina vain epämääräisemmille sekä rumemmille alueille ja Punosta alkaneen matkaväsymyksen kourissa kaupungissa kävellessä mielessä oli vain aivan järjettömän suureksi kasvanut ensihetken inho: ”Hyi miten ruma! Hyi miten äänekäs! Hyihyihyi!”

Onneksi yön yli nukkuminen ja aamuaurinko luovat yleensä maailmasta paljon kauniimman ja La Pazkin puhkesi kukkaan uudella tutustumiskierroksella. Ensimmäisen illan yhden päivän pakosuunnitelma pois kaupungista unohtui ja yhden päivän sijaan viivyimme kaupungissa neljä yötä ja olisimme voineet jäädä kaupungin järjestelmällisen kaaoksen keskelle vielä pidemmäksikin aikaa.

lapaz5
lapaz1

lapaz2

lapaz3

lapaz9

Saavuimme Boliviaan ilman suurempaa ennakkosuunnitelmaa tai –tutkimusta, repusta ei löytynyt maan matkaoppaita ja netinkin kautta tutustuminen La Paziin oli ollut hyvin vähäistä. Siksipä tiedossa ei ollut La Pazin vaarallisuus, lukuisat taskuvarkaudet, express-kidnappaukset ja mahdolliset varkaudet minibusseissa sekä takseissa. Kävelimme siten kaupungissa hyvinkin rennosti, kiinnittämättä liiemmin huomiota pankkiautomaattien lähistöllä pyöriviin epämääräisiin turistien rajoja haikaileviin henkilöihin tai lisäämällä tarkkaavaisuutta omaa laukkua kohtaan suurien ihmismassojen keskellä. Mitään ei tapahtunut – onneksi. Saimme kuitenkin kuulla La Pazin vaarallisuuksista (tai lähinnä Lonelyn Planetin kauhistelevista varoitusteksteistä) uusilta hollantilaisilta tuttavuuksiltamme ja yllätyimme totaalisesti, me kun emme olleet kaupunkia erityisen vaarallisena pitäneet.

Hieman negatiivista ensivaikutelmista ja jälkeenpäin kuultujen kauhutarinoista huolimatta kaupungista löytyy paljon kivaa ja kaunista, sekä jännittävää ja mielenkiintoista.

Red Cap Free Walking Tour, ilmainen kävelykierros kaupungissa

La Pazia ei kannata ohittaa ottamatta osaa ilmaiselle Red Cap:n järjestämälle kävelykierrokselle. Olemme hieman laiskahkosti osallistuneet opastetuille retkille, koska jotenkin ajatus isosta porukasta vaeltamassa hitaasti pitkin katuja sateenvarjoa tai pientä lippua heiluttavan oppaan perässä ei ole houkuttanut. Kuulimme kuitenkin juuri tästä nuorekkaasta kävelyretkestä niin paljon kehuvia kommentteja, että luovuimme omista ennakkoluuloistamme ja seisoimme kahden aikoihin Plaza San Pedrolla odottamasta opastamme. Onneksi lähdimme, sillä kävelykierros oli ehdottomasti paras ja mielenkiintoisin juttu kaupungissa, kiitos taitavien ja hyvin englantia puhuvien oppaiden. Reilu kaksi tuntia kestävän kävelykierroksen aikana tutustuimme kaupungin historiaan, edesmenneisiin ja nykyisiin valtionjohtajiin, kaupungin kummallisiiin markkinoihin, ostimme taikapulvereita noitien torilta, kuulimme selkäpiitä karmivia kauhutarinoita vanhoista noitien suorittamista traditioista, saimme selityksen moneen meitä mietityttäneeseen asiaan; mikä on paikallisten naisten hattujen asennon merkitys, miksi La Pazin kaduilla kävelee seeproja, millainen koulusysteemi Boliviassa on, millaista on tavallisen bolivialaisen elämä, miten maailman kummallisin vankila Plaza San Piedron edustalla toimiikaan, miksi talot vuoren rinteillä näyttävät aina keskeneräisiltä, mitä ne valkoiset kissankakat markkinoilla ovatkaan..? Mieletön kävelykierros päättyi Hotel Presidenten näköalatasanteelle, jonka ikkunoista avautui näkymä koko laakson notkossa sijaitsevaan miljoonakaupunkiin. Red Cap:n ilmainen kävelykierros alkaa Piazza San Pedrolta kahdesti päivässä klo 11 ja klo 14. Oppaat saavat tulonsa tipeistä, joten pienen tipin jättäminen on suositeltavaa.

Maailman vaarallisin tie polkupyöräillen, The World´s Most Dangerous Road, Camino de las Yungas

Tunnin matkan päässä La Pazin kaupungista vuoren rinteillä kiemurtelee maailman vaarallisin tie. Tie ei ole saanut nimeään turisteja houkutellakseen, vaan valitettavasti juurikin siitä syystä, että se ihan oikeasti on vaarallinen tien pätkä. Kun tuo kapea hiekkatie oli vielä ihan virallisessa käytössä, ja uutta, turvallisempaa pikitietä ei ollut vielä rakennettu, arvioitiin tiellä kuolevan vuosittain noin 200-300 matkaajaa. Uusi pidempi tie on houkutellut suurimman osan autoilijoista turvallisemmille serpentiineille, mutta edelleen tiellä ajelevat tien varrella olevien kylien asukkaat sekä ne hurjapäät, jotka riskeeraavat mieluummin henkensä, kuin uhraavat kallisarvoista aikaansa hieman pidemmän, uuden tien ajamiseen – ja tietenkin ne tuhannet turistit, jotka extremehuuruissaan haluavat kokeilla alamäenajamista maailman vaarallisimmalla tiellä polkupyörällä.
Meilläkin nuo huurut sumensivat silmälasit ja pyörän pelottavalle tielle oli päästävä. Valitsimme uusiseelantilaisen retkijärjestäjän Gravity Bolivian turvallisuussyistä ja olimme varsin tyytyväisiä heidän toimintaansa sekä pyöriinsä. Laskettelimme alamäkeä lähes viiden tuhannen metrin korkeudesta kuivien arojen ja vuorenhuippujen alta kahdessa tuhannen metrin korkeudessa kasvavan sademetsän kosteaan kuumuuteen. Tie ei sitten ollutkaan kovin pelottava, vaan pyörällä uskalsi päästellä täyttä vauhtia hieman mutkissa jarrutellen ja hyppyreistä hyppien. Kauhunhetket alkoivat vasta siinä vaiheessa, kun bussimme lähti kipuamaan tuota kapeaa vesiputousten ja maanvyörymien peittämää tietä ylöspäin. Enpä ole ikinä nähnyt Timonkaan pelkäävän mitään, mutta tällä tienosuudella kasvot valahtivat varsin kalpeiksi naapuripenkilläkin. The Worls´d Most Dangerous Road by bike, Gravity Bolivia, 750 BOB (79€)

Mitä paikallisten naisten hattu kertookaan?

La Pazin kaduilla ei voi olla törmäämättä perinteisiin asuihin pukeutuneisiin naisiin. Aymara heimoon kuuluvien naisten, cholitojen, perinteiseen asuun kuuluvat värikkäät, lantiota korostavat muhkeat hameet, neuletakit, sandaalit ja hartioille kietaistu huivi. Hiukset koskettavat yleensä kannikoita ja ne pidetään kurissa kahdella letillä. Cholitojen asun kruunaa liian pieni, päälaella keikkuva, knallin näköinen lierihattu. Vielä joitain vuosia sitten Cholitoja kohdeltiin Boliviassa toisen luokan kansalaisina, heidän liikkumista kaupungissa rajoitettiin ja heiltä saatettiin evätä pääsy niin busseihin kuin ravintoloihinkin. Bolivian valtaapitävä presidentti Evo Morales on puolustanut kautensa alusta asti alkuperäiskansojen ja naisten oikeuksia ja nykyään Cholitat (sekä muutkin Bolivian naiset) ovat tasavertaisia muidenkin maan asukkaiden kanssa.
Cholitojen asujen erikoisin osa on päässä kuin ihmeen kaupalla keikkuva hassu hattu. 1920-luvun alussa Boliviaan saapui laivalastillinen lierihattuja Isosta-Britanniasta ratatyöläisten päätä auringolta suojaamaan. Nuo hatut olivat liian pieniä raavaille miehille ja uhkasivat jäädä käyttämättä, kunnes joku suulas kauppias keksi alkaa myydä pieniä hattuja naisille, hieman huijaten, että näin niitä Euroopassakin kaikki hienot naiset käyttävät – päälaella päähän mahtumatta keikkuen. Tuosta asti pieni lierihattu on ollut osa cholitojen muotia ja kertonut myös lisää kantajansa varallisuudesta kuin parisuhdestatuksestakin. Kalliit eurooppalaiset, käsityönä valmistetut hatut voivat maksaa tuhansia dollareita ja siten vain kaikista rikkaimmilla Aymara heimon naisilla on varaa niihin. Hatun keikkumisella päälaella on myös oma merkityksensä: jos hattu on täysin keskellä päälakea, on hatun kantaja varattu nainen. Jos taas hattu on kallistunut jommalle kummalle sivulle, on cholita joko eronnut, leski tai sinkku. Jos hattu on kallistunut takaraivolle, voisi naisen parisuhdestatuksena lukea facebookissa: ”It´s complicated.”

lapaz11

Turvassa, Cafe Banais

Ensimmäiset hetket La Pazissa olivat varsin kauheita; väsytti, ympärillä oleva kiireinen sekä likainen kaupunki ahdisti ja vielä kaiken lisäksi mieli oli apea karmaisevan koti-ikävän vuoksi. Tällaisina hetkinä olemme kiertäneet kaukaa paikalliset ruokatallit ja epämääräiset katukuppilat, koska yleisen reissuapatian iskiessa parhaiten apua saa länsimaisista ruuista ja hyvästä kahvista. Kuten jo aikaisemmin kirjoitin, kaupunkiin saapumista seuraavana päivänä La Paz näytti jo paljon mukavammalta paikalta, yksi iso syy oli auringonpaiste ja löytäminen oikeille kujille, mutta myös maailman pakeneminen ihan rauhalliseen ja loistavaa kahvia tarjoilevaan Cafe Banaisiin. Tuosta kahvilasta tulikin sitten jokapäiväisen kahvihetkemme vakipaikka. Kokeilimme muutamia ruoka-annoksia, sekä myös buffettiaamupalaa. Parhain kaikista oli kuitenkin jättimäinen ja herkullinen aamupalaeväs hedelmäsalaatti jogurtilla ja myslillä. Kahvila on länkkärireissaajien suosiossa ja kahvilassa voi tutustua muihin reissaajiin tai vaikkapa yllättyä vanhojen reissaajatuttujen näkemisestä, muutkin olivat saapuneet hengähtämään hetkeksi La Pazin hetkisestä menosta. Saattaapa sieltä saada hurjia ideoita tulevien reissusuunnitelmien suhteen, meidänkin suuri seikkailu Sajaman autiomaahan sai alkunsa kahvikupin ääreltä Cafe Banaissa.

Majoitus Hostal Provenzal, kahden hengen huone (onnettomalla) aamupalalla 23€