Yhdestoista kuukausi

Reissumme kahden viimeisen kuukauden aikana teimme jonkinlaista surutyötä loppuvan reissun suhteen ja pakkasimme kuudenkymmenen päivän sisään ehkä hieman liian paljon tekemistä. Tiiviin reissaustahdin vuoksi blogikin päivittyi hieman hitaanpuoleisesti ja kuukausikoonnit jäi tekemättä aivan kokonaan. Vaikka tämä kuukausikoonti onkin omistettu yhdennelletoista kuukaudelle, on se myös ylistys (sekä budjettitilitys) koko Etelä-Amerikalle.

Ennen reissuahan meillä ei ollut tarkoitus mennä Etelä-Amerikkaan laisinkaan. Tai ainakaan emme uskaltaneet sellaisesta haaveilla. Me kun emme osaa espanjaa sanaakaan, eihän sitä tuolla maailmankolkassa voi ilman kunnon kielitaitoa pärjätä ja vaarallistakin siellä on, niin on kaikki puhuneet! Matkan edetessä reissausrohkeus kasvoi ja samalla myös halu kokea jotain ihan muuta. Unelmakohteeni Chile muuttui kalliiden lentolippujen vuoksi Peruun sekä pikakierrokseen Boliviassa ja road tripillä Kalifornian halki auton radiosta kuuluikin countrymusiikin sijaan espanjan kielen itseopiskelukasetin verbien taivutusmuodot sekä ne kaikista helpommat turistien tarvitsemat fraasit. Niinpä reissumme sai aivan yllättävän käänteen ja aivan kymmennen kuukauden lopulla laskeuduimme iloiseen, latinosäveliä tulvillaan olevaan Perun pääkaupunkiin Limaan.

lima12

lima3

Eihän se itseopiskelumateriaali kauhean pitkälle vienyt, varsinkin kun tiukka opiskelukuri muuttui Etelä-Amerikkaan saapuessa löysäksi kyllä me nyt paremmin käytännössä opitaan -mentaliteetiksi ja verbien tankkaaminen unohtui välittömästi espanjan kielen ympäröidessä meidät. Ehkäpä omasta ruosteisesta italiankielentaidosta oli sen verran hyötyä, että pärjäsimme suhteellisen hyvin pistämällä italian ja espanjan kielen sanoja peräkkäin sekä höystäen puhettamme suurilla käsiliikkeillä ja eleillä. Mutta jos ja kun joskus sinne Chileen pääsen, aion olla valmistunut paremmin ja lupaan opetella espanjaa jo etukäteen kansalaisopiston kielikursseilla jotta pääsisi vielä syvemmälle sisään maan kulttuuriin ja tapoihin, ja että keskustelut paikallisten kanssa olisi jotain muuta kuin kiitoksen sanomista ja kuulumisten kyselyä.

Yhdestoista kuukausi alkoi Pohjois-Perussa Mancoran hiekkarannoilla, jossa vielä viimeisen kerran tällä reissulla vietimme ihan oikeaa rantalomaa. Timo surffasi kymmenien surffareiden ja isojen aaltojen sekamelskassa, minä taas luin kirjoja, päivitin blogia ja istuin varsin usein norjalaisnaisen pitämän, mukavan majapaikkamme isolla parvekkeella ihan vain nauttien kiireettömästä elosta. Mancorassa juhlistimme synttäreitäni sekä vuosipäiväämme, ja mikäpä juhliessa, sillä tuo pieni Pan American varrelle kiireesti kyhätty rantakaupunki on täynnä toistaan parempia ravintoloita ja synttärikakunkin saimme nauttia Cafe Laten kanssa. Tuolla yhdeksän päivän vetelääkin vetelämmällä oleskelulomalla oivalsin jotain rantalomista, väsyneenä ja levon tarpeessa lötköttelyloma rannalla tai vaikkapa siellä parvekkeella kangastuolin pohjalla hyvän kirjan parissa voi olla ihan paras tapa viettää niitä vuoden harvinaisia lomahetkiä.

kuu11

kuu5

Rantalomalta siirryimme Andien rinteillä sijaitsevaan Inkojen pääkaupunkiin Cuscoon. Kymmenen kuukauden aikana olemme löytäneet meille sopivan tavata reissata ja tutustua uusiin maisemiin, siis hitaasti, rauhassa ja hötkyilemättä kaduilla kävellen ja ympäröiviä taloja tiiraillen sekä paikallisia seuraillen. Cuscoonkin tutustuminen sujui tuttuun tapaan ja jälleen hitaan lohnimisen vuoksi jäivät ne Cuscon kaupungin tarjoamat inkojen muurit ja rauniot näkemättä, tosin tämä korjattiin kyllä Machu Picchulle kapuamisella. Tällä reissulla on tullut tuosta meille passaavasta rauhallisesta nähtävyystutustumistahdista ja yleisestä fiilistelystä huolimatta nähtyä vaikka sun mitä upeaa, ja vaikka Machu Picchu yksi niistä Etelä-Amerikassa eniten odottamista asioista olikin, ohitimme sen ei nyt ihan olankohaituksella, mutta varsin vaatomattomin wow-huudahduksin. Mutta tämähän ei tarkoita, etteikö se olisi upea paikka, sillä vuorten väliseen korkeaan notkoon viidakon keskelle täydellisellä tarkkuudella rakennettu mystinen kaupunki on kyllä varmasti käymisen arvoinen paikka!

kuu2

kuu1

kuu4

Machu Picchulta suuntasimme Inkojen Sacred Valleyhyn Urubamban kylään emme tuijottelemaan lukuisia Inkojen rakennelmia, vaan tutustumaan paremmin laamojen ja alpakoiden sekä Perun vuoristokansojen elämään. Aika Jorgen luona Llama Backpackers -hostellissa vierähti aivan liian nopeasti, vaellukset lähivuorille, laamojen taluttelu ja jutustelu Jorgen kanssa Perun nykymenosta sekä myös hurjista ideoista olisi viihdyttäneet meitä vielä paljon pidempäänkin. Haikein mielin kuitenkin jatkoimme matkaa Lake Titicacan rannalle Punon kaupunkiin ja muutaman päivän pällistelyn jälkeen siirryimme bussi-puulautta-pikavene-yhdistelmällä Boliviaan La Pazin kaupunkiin.

Ja vaikka kuinka yhdennentoista kuukauden alussa latasimme akkuja meren laineiden liplatusta kuunnellen, meinasi La Paz ensimmäisenä iltana olla hieman liikaa: liian meluisa, liian vauhdikas, liian sotkuinen, liian saasteinen, ihan liian kaikkea! Päivien kuluessa silmä ja mieli tottuivat La Pazin sekamelskaan ja me ihan oikeasti tykästyimme kaupunkiin niin paljon, että hyvästelimme sen yhtä haikeissa mielialoissa, kuin Urubamban edellisellä viikolla. Onneksi lähtö La Pazista vei meidät yhteen reissumme hienoimmista seikkailuista, matkaan postikorttimaiseman perässä Sajaman kylään. Lumihuippuiset tulivuoret, tuhannet laamat ja alpakat, pieni uinuva kylä, aidot ihmiset, vaikuttavat auringonlaskut ja ajatus meistä neljästä matkalaisesta keskellä hiljaisuutta, maailmaa pakoilevassa kylässä. Tämän tulemme muistamaan ikuisesti.

kuu9

kuu8

kuu10

Siirtyminen Boliviasta Chilen kautta takaisin Peruun tapahtui jo reissumme viimeisen kuukauden puolella ja Arequipasta lähtiessä kohti Pohjois-Amerikkaa ja Eurooppaa oli mieleen vastustelusta huolimatta iskostunut ajatus kotimatkan aloituksesta. Pikainen Etelä-Amerikan pyrähdys tuntui ehkä siitä syystä sellaiselta viimehetken reissurimpuilulta, tosin höystettynä suurella seikkailuntunteella. Peru ja Bolivia olivat aluksi pitkän länsimaissa vietetyn ajan jälkeen hieman liian iholle tulevia, sekavia ja äänekkäitä, mutta hetken makusteltua varsin ihania ja sydämen vieviä paikkoja. Molemmista löytyi vielä sitä autenttisuutta, niitä kurttuisia kovan elämän viettäneitä mummoja, suloisen ränsistyneitä taloja, historian huokauksia, iloisia ihmisiä, upeita maisemia ja ennen kaikkea mielettömän hyvää ruokaa! Sanomattakin on selvää, että puolitoista kuukautta Etelä-Amerikassa oli aivan liian vähän ja tuo maanosa ja sen upeat maat kiehtovat entistä enemmän. Niinpä Chilen lisäksi siellä tulevaisuuden matkojen listalla on useita muitakin maita Etelä-Amerikasta sekä paluu takaisin Jorgea moikkaamaan piskuiseen Urubambaan.

laamaska2

No se talouspuoli sitten. Kun reissua on jäljellä ne pari kuukautta ja tilillä onkin vielä hieman suunniteltua enemmän rahaa, tapahtuu budjettikurissa pieni retkahdus. Enää lautaselta ei löydykään sitä kylän halvinta evästä, vaan lounaat ja päivälliset vedetään napaan siellä hieman paremmissa ravintoloissa kielen makunystyröitä helliviä ruokia maistellen. Eipä siis ollut yllätys exelin kokoomataulukoita katsellessa, että reissun aikana eniten päivittäisiin ruokamenoihin meni rahaa juurikin Perussa, kokonaiset 27,30 euroa päivässä henkilöä kohden, siis henkilöä kohden! Viimeisien kuukausien teemana on todellakin ollut elämästä, reissusta ja vapaudesta nauttiminen, sen huomasi myös yhdennentoista kuukauden viimeisinä päivinä vyötäröä kiristävistä lököhousuista, mutta myös mieleen jääneistä reissumme parhaimmista aterioista.

kuu7

Majoituksenkaan suhteen emme enää olleet niin rahantarkkoja, vaan valitsimme sen halvimman vaihtoehdon sijaan sen seuraavaksi halvimman. Majoituksiin Perussa meillä meni rahaa 22,6€/yö, Boliviassa yöpyminen maksoi miltei saman verran kuin Perussakin, 22,3€/yö. Yhteensä rahaa Perussa meni kuukaudessa 1224€/pää, eli noin 38€/pää/päivä ja Boliviassa taas kahdeksassa päivässä tuhlasimme 288€/reissaaja, jolloin yhden päivän aikana rahaa hävisi tililtä keskimäärin 36 euroa. Jos olisimme reissanneet samalla mentaliteetilla kuin matkamme alussa, eli tiukkaa talouskuria noudattaen, olisi päiväkohtaiset kulut varmasti olleet huomattavasti pienemmät, puolentoista kuukauden aikana kun tuli kokeiltua vaikka mitä aktiviteettejä, syötyä hyvin ja juotua turhan monta Lattea kahviloissa.

Onneksi voitimme kaikki ennakkoluulomme ja rohkenimme lähteä katsomaan Perua ja Boliviaa, reissaus Etelä-Amerikassa on ehdottomasti ollut yksi reissumme hienoimpia juttuja. Vielä joskus (mahdollisimman pian) mennään uudestaan, tosin hieman parempaa espanjaa puhuen!

Mainokset

Seikkailujen seikkailu – Sajama


Ne parhaimmat ja ikimuistettavimmat seikkailut alkavat yleensä hetken mielijohteesta, pikaisesta laukun pakkaamisesta ja hieman raamittomasta tulevaisuudesta. Yksi hullu idea saattaa muuttaa täysin reissureitin suunnan ja tuoda mukanaan niin uusia ystäviä kuin uskomattomia kokemuksia. Meidän kohdallamme yhden maailmanympärysmatkan mieleenpainuvimmista seikkailuista sai aikaan postikortti ja hollantilainen pariskunta.

Tutustuimme maailman vaarallisimmalla tiellä tehdyllä pyöräretkellä ikäiseemme hollantilaispariskuntaan, jonka opaskirjan sivujen välistä löytyi La Pazin markkinakadulta ostettu postikortti lumihuippuisine maisemineen. Hullu idea etsiä postikortin maisemat sai alkunsa Cafe Banaisissa oluttuoppiin venyneellä päiväkahvilla ja jo heti seuraavana aamuna istuimme paikallisbussissa matkalla kohti Sajaman luonnonpuistoa.

Vaihdoimme paikallisbussin tinkausoperaation jälkeen minibussiin Patacamayassa ja jatkoimme matkaa kuskin nauraessa partaansa takataskuun sujahtaneen boliviaanotukon ansiosta. Maisemat tien varrella olivat varsin karut: kuivaa maata, heinätuppoja, laamalaumoja ja yksinäisiä paimenia. Muutama collectivo ohitti pakumme, muuten autiomaa oli hiljainen ja autio. Horistontissa siinsivät postikortin lumihuippuiset tulivuoret ja tiesimme pian olevamme perillä seikkailussamme, pienessä Sajaman kylässä, keskellä ei mitään.

saja1

saja2

saja4

saja6

Pölisevän hiekkatien päässä vuorten turvallisessa vartioinnissa seisoi tuulen tuiverruksessa vaatimaton savitaloista ja heinäkatoista koostuva pikkukylä. Kaikkialla oli hiljaista ja kylän tiet tyhjät. Majapaikkamme huoneet olivat kylmiä ja sängyn peitot paksuja. Koko kylän väki istui pääaukion isoimman talon salissa päättämässä asioistaan, talojen ovet olivat kiinni ja meillä oli hieman epätodellinen olo kurkkiessamme talojen sisälle etsiessämme evästä itsellemme. Erään oven takaa meitä tervehti vanha rouva, Señora Sofia, joka lupasi tarjota meille lounasta kotonaan. Talon nurkassa hellalla kypsyi riisi ja kananmunat rouva paistoi lattialla kaasuliedellä. Valkoisia seiniä koristivat kuvat laamoista ja kahvikupissa oli punaisissaan joulupukki. Señora Sofia otti kanssamme lasillisen punaviiniä, uhrasi muutaman tipan Pachamamalle ja toivoi meidän kertovan hänen kirkon vieressä olevasta käsityökaupasta sekä ruokailumahdollisuudesta myös muille tapaamillemme seikkailijoille.

saja7

Illalla upean auringonlasku kietoi koko hiljaisen kylän vaalenapunaiseen ja kirkkaan violettiin valoon. Maailma näytti kauniimmalta kuin koskaan ja pimeyteen katoava valo täydellisessä hiljaisuudessa loi iltaan ihmeellistä taikaa. Lauseet vaihtuivat kuiskauksiksi, yhtäaikaisiksi huokailuiksi ja hitaasti kylään palaaviksi askeliksi. Sähkökatko pimensi koko kylän ja löysimme otsalamppujen valossa kynttilällä valaistuun kylän ainoaan ruokapaikkaan. Söimme paistetut perunat pienessä huoneessa kahden meidän lisäksi kylään eksyneen ranskalaisen tytön kanssa kynttilän steariinin valuessa kerniliinalle. Vaikka yhteistä kieltä oli vain muutaman sanan verran, ilman sanojakin ymmärsimme hetken ihmeellisyyden, me ainoat eksyneet tähän paikkaan, tähän pysähtyneeseen maailmaan.

wuhuu

Postikorttikuvaa kahvilassa ihastellessamme puhuimme yhteen ääneen vaeltamisesta, päivävaelluksista ja pääsystä lähemmäksi tuota lähes seitsemään tuhanteen metriin kurottelevan Sajama-vuoren huippua. Sorapolut tulivat tutuiksi, tuijottelimme Sajaman lumista huippua hieman kylää lähempää ja tiirailimme kylän takana nousevaa Chilen ja Bolivian rajoilla seisovaa tulivuoripariskuntaa. Maan povesta pulppuaville kuumille lähteille kuljimme kylän taksipakun kyydissä ja paluumatkan teimme yhtämatkaa paikallisen laamapaimenen kanssa. Koko laakso oli täynnä laiduntavia alpakoita ja laamoja, juuri niin kuin siinä turistikojusta ostetussa postikortissa.

Muutama päivä täydellisessä eristyksessä maailmasta, välillä kynttilänvalossa istuen ja toisinaan mökkimme edustalla lämpimistä auringonsäteistä nauttien. Eristyneisyys teki kokemukseesta erityisen -ainoastaan me ja paikalliset kyläläiset, tuhannet laiduntavat eläimet ja karun kaunis luonto ympärillä. Todellinen seikkailu niiden tallatuimpien teiden ulkopuolelle, täydellinen muisto reissaamisen parhaimmista puolista -uusista ystävistä, autenttisista kokemuksista, kauniista luonnosta ja yllätyksellisyydestä.

Juuri niin kuin postikortissa.

Juuri niin kuin postikortissa.

laamamus2

saja9

saja11

saja14

saja3

Luetut kirjat: Henning Mankell Luotsi, David Nicholls Sinä Päivänä
Majoitus Hostal Sajama, kahden hengen huone kuumalla suihkulla, 70 BOB/hlö (7,4€)
Lounas Señora Sofian luna 10 BOB (1€)

La Paz -yllättävän kiva

Ihmispaljous, ränsistyneet talot, tööttävät autot ja valtava pakokaasupilvi. Ensivaikutelma La Pazista oli luotaantyöntävä, kaupunki ei toivottanut tervetulleeksi avosylin, vaan sai aikaan ajatuksen kannoillaan kääntymisestä takaisin Perun suuntaan tai ihan kotiin saakka. Ensimmäisenä iltana etsimme jotain mukavaa ravintolaa äänekkäällä kaupungin halkovalla pääkadulla, kuljimme aina vain epämääräisemmille sekä rumemmille alueille ja Punosta alkaneen matkaväsymyksen kourissa kaupungissa kävellessä mielessä oli vain aivan järjettömän suureksi kasvanut ensihetken inho: ”Hyi miten ruma! Hyi miten äänekäs! Hyihyihyi!”

Onneksi yön yli nukkuminen ja aamuaurinko luovat yleensä maailmasta paljon kauniimman ja La Pazkin puhkesi kukkaan uudella tutustumiskierroksella. Ensimmäisen illan yhden päivän pakosuunnitelma pois kaupungista unohtui ja yhden päivän sijaan viivyimme kaupungissa neljä yötä ja olisimme voineet jäädä kaupungin järjestelmällisen kaaoksen keskelle vielä pidemmäksikin aikaa.

lapaz5
lapaz1

lapaz2

lapaz3

lapaz9

Saavuimme Boliviaan ilman suurempaa ennakkosuunnitelmaa tai –tutkimusta, repusta ei löytynyt maan matkaoppaita ja netinkin kautta tutustuminen La Paziin oli ollut hyvin vähäistä. Siksipä tiedossa ei ollut La Pazin vaarallisuus, lukuisat taskuvarkaudet, express-kidnappaukset ja mahdolliset varkaudet minibusseissa sekä takseissa. Kävelimme siten kaupungissa hyvinkin rennosti, kiinnittämättä liiemmin huomiota pankkiautomaattien lähistöllä pyöriviin epämääräisiin turistien rajoja haikaileviin henkilöihin tai lisäämällä tarkkaavaisuutta omaa laukkua kohtaan suurien ihmismassojen keskellä. Mitään ei tapahtunut – onneksi. Saimme kuitenkin kuulla La Pazin vaarallisuuksista (tai lähinnä Lonelyn Planetin kauhistelevista varoitusteksteistä) uusilta hollantilaisilta tuttavuuksiltamme ja yllätyimme totaalisesti, me kun emme olleet kaupunkia erityisen vaarallisena pitäneet.

Hieman negatiivista ensivaikutelmista ja jälkeenpäin kuultujen kauhutarinoista huolimatta kaupungista löytyy paljon kivaa ja kaunista, sekä jännittävää ja mielenkiintoista.

Red Cap Free Walking Tour, ilmainen kävelykierros kaupungissa

La Pazia ei kannata ohittaa ottamatta osaa ilmaiselle Red Cap:n järjestämälle kävelykierrokselle. Olemme hieman laiskahkosti osallistuneet opastetuille retkille, koska jotenkin ajatus isosta porukasta vaeltamassa hitaasti pitkin katuja sateenvarjoa tai pientä lippua heiluttavan oppaan perässä ei ole houkuttanut. Kuulimme kuitenkin juuri tästä nuorekkaasta kävelyretkestä niin paljon kehuvia kommentteja, että luovuimme omista ennakkoluuloistamme ja seisoimme kahden aikoihin Plaza San Pedrolla odottamasta opastamme. Onneksi lähdimme, sillä kävelykierros oli ehdottomasti paras ja mielenkiintoisin juttu kaupungissa, kiitos taitavien ja hyvin englantia puhuvien oppaiden. Reilu kaksi tuntia kestävän kävelykierroksen aikana tutustuimme kaupungin historiaan, edesmenneisiin ja nykyisiin valtionjohtajiin, kaupungin kummallisiiin markkinoihin, ostimme taikapulvereita noitien torilta, kuulimme selkäpiitä karmivia kauhutarinoita vanhoista noitien suorittamista traditioista, saimme selityksen moneen meitä mietityttäneeseen asiaan; mikä on paikallisten naisten hattujen asennon merkitys, miksi La Pazin kaduilla kävelee seeproja, millainen koulusysteemi Boliviassa on, millaista on tavallisen bolivialaisen elämä, miten maailman kummallisin vankila Plaza San Piedron edustalla toimiikaan, miksi talot vuoren rinteillä näyttävät aina keskeneräisiltä, mitä ne valkoiset kissankakat markkinoilla ovatkaan..? Mieletön kävelykierros päättyi Hotel Presidenten näköalatasanteelle, jonka ikkunoista avautui näkymä koko laakson notkossa sijaitsevaan miljoonakaupunkiin. Red Cap:n ilmainen kävelykierros alkaa Piazza San Pedrolta kahdesti päivässä klo 11 ja klo 14. Oppaat saavat tulonsa tipeistä, joten pienen tipin jättäminen on suositeltavaa.

Maailman vaarallisin tie polkupyöräillen, The World´s Most Dangerous Road, Camino de las Yungas

Tunnin matkan päässä La Pazin kaupungista vuoren rinteillä kiemurtelee maailman vaarallisin tie. Tie ei ole saanut nimeään turisteja houkutellakseen, vaan valitettavasti juurikin siitä syystä, että se ihan oikeasti on vaarallinen tien pätkä. Kun tuo kapea hiekkatie oli vielä ihan virallisessa käytössä, ja uutta, turvallisempaa pikitietä ei ollut vielä rakennettu, arvioitiin tiellä kuolevan vuosittain noin 200-300 matkaajaa. Uusi pidempi tie on houkutellut suurimman osan autoilijoista turvallisemmille serpentiineille, mutta edelleen tiellä ajelevat tien varrella olevien kylien asukkaat sekä ne hurjapäät, jotka riskeeraavat mieluummin henkensä, kuin uhraavat kallisarvoista aikaansa hieman pidemmän, uuden tien ajamiseen – ja tietenkin ne tuhannet turistit, jotka extremehuuruissaan haluavat kokeilla alamäenajamista maailman vaarallisimmalla tiellä polkupyörällä.
Meilläkin nuo huurut sumensivat silmälasit ja pyörän pelottavalle tielle oli päästävä. Valitsimme uusiseelantilaisen retkijärjestäjän Gravity Bolivian turvallisuussyistä ja olimme varsin tyytyväisiä heidän toimintaansa sekä pyöriinsä. Laskettelimme alamäkeä lähes viiden tuhannen metrin korkeudesta kuivien arojen ja vuorenhuippujen alta kahdessa tuhannen metrin korkeudessa kasvavan sademetsän kosteaan kuumuuteen. Tie ei sitten ollutkaan kovin pelottava, vaan pyörällä uskalsi päästellä täyttä vauhtia hieman mutkissa jarrutellen ja hyppyreistä hyppien. Kauhunhetket alkoivat vasta siinä vaiheessa, kun bussimme lähti kipuamaan tuota kapeaa vesiputousten ja maanvyörymien peittämää tietä ylöspäin. Enpä ole ikinä nähnyt Timonkaan pelkäävän mitään, mutta tällä tienosuudella kasvot valahtivat varsin kalpeiksi naapuripenkilläkin. The Worls´d Most Dangerous Road by bike, Gravity Bolivia, 750 BOB (79€)

Mitä paikallisten naisten hattu kertookaan?

La Pazin kaduilla ei voi olla törmäämättä perinteisiin asuihin pukeutuneisiin naisiin. Aymara heimoon kuuluvien naisten, cholitojen, perinteiseen asuun kuuluvat värikkäät, lantiota korostavat muhkeat hameet, neuletakit, sandaalit ja hartioille kietaistu huivi. Hiukset koskettavat yleensä kannikoita ja ne pidetään kurissa kahdella letillä. Cholitojen asun kruunaa liian pieni, päälaella keikkuva, knallin näköinen lierihattu. Vielä joitain vuosia sitten Cholitoja kohdeltiin Boliviassa toisen luokan kansalaisina, heidän liikkumista kaupungissa rajoitettiin ja heiltä saatettiin evätä pääsy niin busseihin kuin ravintoloihinkin. Bolivian valtaapitävä presidentti Evo Morales on puolustanut kautensa alusta asti alkuperäiskansojen ja naisten oikeuksia ja nykyään Cholitat (sekä muutkin Bolivian naiset) ovat tasavertaisia muidenkin maan asukkaiden kanssa.
Cholitojen asujen erikoisin osa on päässä kuin ihmeen kaupalla keikkuva hassu hattu. 1920-luvun alussa Boliviaan saapui laivalastillinen lierihattuja Isosta-Britanniasta ratatyöläisten päätä auringolta suojaamaan. Nuo hatut olivat liian pieniä raavaille miehille ja uhkasivat jäädä käyttämättä, kunnes joku suulas kauppias keksi alkaa myydä pieniä hattuja naisille, hieman huijaten, että näin niitä Euroopassakin kaikki hienot naiset käyttävät – päälaella päähän mahtumatta keikkuen. Tuosta asti pieni lierihattu on ollut osa cholitojen muotia ja kertonut myös lisää kantajansa varallisuudesta kuin parisuhdestatuksestakin. Kalliit eurooppalaiset, käsityönä valmistetut hatut voivat maksaa tuhansia dollareita ja siten vain kaikista rikkaimmilla Aymara heimon naisilla on varaa niihin. Hatun keikkumisella päälaella on myös oma merkityksensä: jos hattu on täysin keskellä päälakea, on hatun kantaja varattu nainen. Jos taas hattu on kallistunut jommalle kummalle sivulle, on cholita joko eronnut, leski tai sinkku. Jos hattu on kallistunut takaraivolle, voisi naisen parisuhdestatuksena lukea facebookissa: ”It´s complicated.”

lapaz11

Turvassa, Cafe Banais

Ensimmäiset hetket La Pazissa olivat varsin kauheita; väsytti, ympärillä oleva kiireinen sekä likainen kaupunki ahdisti ja vielä kaiken lisäksi mieli oli apea karmaisevan koti-ikävän vuoksi. Tällaisina hetkinä olemme kiertäneet kaukaa paikalliset ruokatallit ja epämääräiset katukuppilat, koska yleisen reissuapatian iskiessa parhaiten apua saa länsimaisista ruuista ja hyvästä kahvista. Kuten jo aikaisemmin kirjoitin, kaupunkiin saapumista seuraavana päivänä La Paz näytti jo paljon mukavammalta paikalta, yksi iso syy oli auringonpaiste ja löytäminen oikeille kujille, mutta myös maailman pakeneminen ihan rauhalliseen ja loistavaa kahvia tarjoilevaan Cafe Banaisiin. Tuosta kahvilasta tulikin sitten jokapäiväisen kahvihetkemme vakipaikka. Kokeilimme muutamia ruoka-annoksia, sekä myös buffettiaamupalaa. Parhain kaikista oli kuitenkin jättimäinen ja herkullinen aamupalaeväs hedelmäsalaatti jogurtilla ja myslillä. Kahvila on länkkärireissaajien suosiossa ja kahvilassa voi tutustua muihin reissaajiin tai vaikkapa yllättyä vanhojen reissaajatuttujen näkemisestä, muutkin olivat saapuneet hengähtämään hetkeksi La Pazin hetkisestä menosta. Saattaapa sieltä saada hurjia ideoita tulevien reissusuunnitelmien suhteen, meidänkin suuri seikkailu Sajaman autiomaahan sai alkunsa kahvikupin ääreltä Cafe Banaissa.

Majoitus Hostal Provenzal, kahden hengen huone (onnettomalla) aamupalalla 23€

Rajanylityksiä

Alkuperäinen suunnitelmamme Etelä-Amerikan reissaamisessa oli pistäytyä ainoastaan Perussa, mutta nälkä kasvaa syödessä ja ehdimme pyörähtämään Perun lisäksi Boliviassa ja hyvin nopeasti rajanylitysreissulla myös Chilessä. Etelä-Amerikassa matka taittui pääasiassa bussilla, välillä tuskaisen hitaasti tukalassa kuumuudessa, toisinaan taasen tyytyväisesti unten mailla vaakatasossa makaillen – ja välillä sitten pienen epätietoisuuden vallassa maiden rajojen yli.

Puno on Perun kansanperinteen pääkaupunki. Kaupunki sinänsä on ruma kuin synti, mutta pääasiassa paikalle saavutaankin Etelä-Amerikan suurimman järven, Titicacan, vuoksi. Järven 41 ihan oikean saaren lisäksi järvellä laineiden liikkeitä mukailee kaisloista rakennettuja tekosaaria, joita asuttavat Uro-heimojen jäsenet. Biologinen saarenrakennusmateriaali ei ole kovin pitkäikäistä, joten jotta saaret kelluisivat, ne vaativat jatkuvaa kunnostusta, kaislojen vaihtoa ja sitomista. Ihmeellinen elintyyli tietenkin kiinnosti meitäkin, mutta useiden reissareiden kertomukset turistirysästä, eläintarhamaisesta ihmistöllistelystä ja rahastuksesta saivat meidät sitten kuitenkin hylkäämään koko lauttamatkan kelluville saarille ja lopulta armottomaan reissuväsymykseen vetoamalla jätimme välistä kaikki ne ihan oikeatkin saaret niin Perun kuin Boliviankin puolella. Jälkeenpäin saimme kyllä kuulla mielipiteitä myös Titicaca järven nähtävyyksien puolesta; kelluvat saaret olivat mielenkiintoisia ja niillä asuvat ihmiset elelivät omaa elämäänsä turisteista huolimatta ja kehuja sateli varsinkin Bolivian puolella olevalle Isla del Solille, joka kuulemma oli kauneudessaan mykistävä. Mene ja tiedä.

Punon kauniita katuja.

Punon kauniita katuja.

Ihan hukkaan ei aika Punossa mennyt, hiukset sai leikattua kahdeksalla solella (2€).

Ihan hukkaan ei aika Punossa mennyt, hiukset sai leikattua kahdeksalla solella (2€).

puno3

puno4

Meillä Puno toimi välietappina bussimatkalla Cuscosta Bolivian hallinnolliseen pääkaupunkiin La Paziin. Cuscosta Punoon bussi kulki yli 4000 metrissä olevilla alangoilla, karuilla ja kuivilla tasamailla, joiden kitukasvuista ruohoa laamat ja alpakat nyhtivät. Valitsimme bussin, joka kulki suoraan kaupunkien välillä, tarjolla olisi kyllä ollut myös ns. turistibussi, jonka matka olisi kestänyt koko päivän, mutta joka olisi sisältänyt pysähdyksen kaikilla matkan varrelle sattuvilla raunioilla ja tärkeillä paikoilla. Jatkomatkan rajan yli teimme Peru Tour -yhtiön bussikyydein. Internetinkeskustelupalstoilla firmasta oltiin montaa mieltä, mutta meillä valinta oli väistämätön, koska Punon bussiasemalla muiden firmojen puljut olivat kiinni lippuja etsiessämme. Ja hyvinhän se matka meni Peru Tourinkin kyydissä.

Valitsimme pidemmän, Copacabanan kautta kulkevan aamubussin, joka nettikeskustelujen mukaan on se turvallisempi valinta kuin Desaguaderon kautta kulkeva nopeampi linjuri. Rajamuodolliset sujuivat sutjakkaan nopeasti jonon jatkona juosten poliisin pakeilta maahanmuuttoviranomaisten tiskille passiin leimoja paukuttelemaan. Amerikan dollaritkin vaihtuivat hyvällä kurssilla boliviaanoiksi samalla ravaamisella. Tunnin päästä koko bussin porukka oli saanut passeihinsa uudet leimat ja jatkoimme Copacabanaan, jossa ehdimme kävellä pitkin Titicaca-järven rantaa uuden bussin lähtöä odotellessamme. Bolivian puolella oli edessä rajanylitysreissun jännittävin kohta, kun autotie loppuikin yllättäen järven rantaan. Bussi kuljetettiin puisella lautalla veden yli, matkustajat saivat hieman vauhdikkaamman kyydin veneitse. Vaikka olimme lähteneet tien päälle jo aikaisin aamulla, levisi Illimani-vuoren juurella sijaitseva La Pazin kaupunki bussin ikkunasta eteemme vasta illan pimetessä.

puno5

puno7

Boliviasta poistuimme muutaman viikon jälkeen Chilen puolelle Tambon ja Chungarán kautta. Kaikki reissusuunnitelmamme menivät uusiksi La Pazissa vieraillessa ja yhtäkkiä kuvioissa olikin seikkailu Sajaman autiomaassa ja huomattavasti lyhempi paluumatka Peruun Chilen kautta. Sajaman autiomaassa elimme täydellisessä eristyksessä ilman internettiä, opaskirjoja ja usein myös ilman sähköä. Pois oli kuitenkin jossain vaiheessa päästävä ja saimmekin pientä maksua vastaan kyydityksen Sajaman kylän lähellä sijaitsevalle Bolivian ja Chilen raja-asemalle. Espanjamme ei kuitenkaan riittänyt ohjeiden vastaanottoon, joten majapaikkamme emännän ja isännän kaasutellessa kaukaisuuteen, jäimme hieman hölmöinä seisomaan rinkat selässämme Bolivian rajojen reunalle. Tiedossa ei ollut Chilen rajan sijainti 15 kilometrin päässä, joten kun busseja tai collectivoja ei näkynyt (eikä varsinkaan kyselyt paikallisilta auttaneet löytämään kuljetusta), päätimme kävellä rajan yli. Lähdimme etenemään hieman haparasti etsien ympäriltämme apua, jotain kylttiä tai ihmistä, joka ohjaisi meidät oikealle reitille. Bolivian rajarakennuksen jälkeen askel muuttui entistä epäröivemmäksi: ”Saakutti, eihän sitä Chilen rajaa näy missään, maantie jatkuu pitkälle autiomaahan ja ohitse kiitää ainoastaan pitkiä rekkoja sata lasissa!” Pyörimme muutaman kerran ympäri ja palasimme takaisin parkkipaikalle, jonne lava-auton kyydistä aikaisemmin hyppäsimme. Kysyimme uudestaan bussia rajan yli ja raja-aseman työntekijä osasi kertoa, että seuraava lähtisi vasta neljän tunnin kuluttua. Masentuneina laskimme rinkat maahan ja istuimme katukivetykselle, tässäkö se koko päivä menisi?

puno5

Pian joku parkkipaikan naisista, jolta olin jossain vaiheessa kysynyt kyytiä, saapui luoksemme huitoen ja huutaen: ”Bussi tulee, nyt äkkiä reput selkään ja tien varteen!” Bussikuski pysähtyi kohdallamme, nakkasimme laukut bussiin ja kapusimme itse takapenkille. Chilen valuuttaa ei tietenkään ollut matkassa, mutta jostain löytyi rahanvaihtotäti, joka hieman huijaten vaihtoi boliviaanomme bussilippuun tarvittavaan määrään pesoja. Taakse jäivät Sajaman kylästä näkemämme lumihuippuiset tulivuoret ja ikkunasta välkkyivät autiomaan lammet, joiden vedessä kahlasivat vaaleanpunaiset flamingot. Chilen raja-asemalla homma hoitui taas kuin liukuhihnalla, bolivian rajavartijoille nakkasimme 20 solea tiskille, leima passiin, banaanit ja maitotuotteet roskiin, laukut läpivalaisuun ja itse Chilen tiskille leiman hakuun. Puolituntia, bussin vaihto ja jälleen matka jatkui kohti Aricaa, verovapaata kaupunkia Chilen ja Perun rajalla. Chile tuntui olevan täysin eri maailmasta kuin naapurinsa Bolivia ja Peru, tallailimme illan vilkkaalla kävelykadulla, istahdimme katukahvilaan ja ihmettelimme kovinkin länsimaalaista tunnelmaa. Yksi yö Chilessä sai minut entistä vakuuttuneemmaksi, että tähän maahan pitää reissata ihan oikeasti, paremmalla ajalla ja paremmalla espanjankielen taidolla.

Sajama

Sajama

sajama3

Viimeinen rajanylityksemme Etelä-Amerikassa kulki Chilen Aricasta Perun Tacnaan. Nukuimme hieman pommiin aamulla ja olimme Arican kansainvälisellä bussiasemalla vasta kymmenen maissa, onneksi Perussa eletään kaksi tuntia Chileä jäljessä, joten olimme Tacnassa kymmeneltä ja ehdimme jatkaa matkaa vielä saman päivän aikana Arequipaan. Taas olimme ottaneet hieman huonosti selvää asioista (taitaa vaivata loppureissun väsymys ja kiinnostuksen puute), tietona oli ainoastaan, että rajan yli pääsee nopeasti collectivolla, eli pienellä minibussilla. Aseman pihalla kaikki jonottivat yhteen rajanylityslippuja myyvään kojuun ja minäkin menin jonon jatkoksi. Lipun hinta oli ainoastaan 300 pesoa (0,4€), mutta lippu oikeutti kyyditykseen rajan yli bussilla eikä pakulla. Bussikuski keräsi 2000 (2,5€) peson lisämaksun lisäksi kaikkien bussiin nousevien passit ja henkilökortit ennen liikkeelle lähtöä. Jälleen siis saatiin paniikki aikaiseksi, emme nimittäin hirveän mielellämme anna passeja vieraille ihmisille, varsinkaan rajanylitykseen osallistuvalle bussikuskille. Takaraivossa kolkuti edellisellä bussimatkalla nähty ihmiskauppaelokuva, jossa passit kerättiin juuri samaan tyyliin ennen rajanylitystä ja tytöt löysivät itsensä ihan jostain muualta, kuin minne olivat matkalla. Onneksi saimme ne passit jossain vaiheessa takaisin ja jännittämisen sijaan pystyi keskittymään naapuripenkillä istuvan chileläisen tädin kanssa jutusteluun, lähinnä siis pään nyökkäämiseen ja muutamien avuttomien sanojen toisteluun.

Rajanylitys toisti jälleen tuttua kaavaa, mutta jännitysmomentti tai oikeastaan tylsistymismomentti koettiin vasta rajanylityksen jälkeen. Arica on verovapaata aluetta ja rajan lähistöllä asuvilla perulaisilla on ilmeisesti tapana tehdä suuremmat ostokset naapurimaan kaupoissa. Ja jos niitä ostoksia tekee oikein urakalla, joutuu ne kaikki tarpeelliset tavarat tullaamaan. Jollakin miehellä oli discoon sopiva äänilaitteisto bussin tavaratilassa, ja eräällä naisella taas viisi jättisäkkiä vaatteita mukanaan. Kun muut tullasivat tavaroitaan ja saivat nuhteita rajavartioilta liian useiden muistitikkujen ostamisesta, me muut istuimme tukahduttavan kuumassa bussissa, keskellä autiomaata parin tunnin ajan. Lopulta kanssamatkustajat raivostuivat kuhnailuun (itsehän nukuin onnellisesti niska hiessä) ja alkoivat paukuttaa ikkunoita ja huutaa raivokkaasti ”VÁMONOS!” Onneksi sekä tullivirkailijat ja bussikuski ymmärsivät pistää asioihin vauhtia, lähellä nimittäin oli matkustajien täydellinen raivostuminen ja karauttaminen bussilla autiomaahan ilman kuskia.

Tacnassa vaihdoimme bussia Arequipaan menevään linjuriin ja yhtään sen viileämmäksi ei meno muuttunut. Bussin ilmastointi oli rikki ja se viimeinenkin kattoluukku sulkeutui, kun eräs nainen ei kuullut tarpeeksi hyvin bussissa näytettävän sotaleffan pyssyjen pauketta kattoluukusta kuuluvan ilmavirran huminan takia. Voi raivo, me tungimme yhden arkin vessapaperia korviin hiljentääksemme konekiväärin räiskintää ja toisella pyyhimme hikoilevia otsiamme. Näitä reissuja ei tulisi kotiin palatessa ikävä.

Rajanylitykset siis hoituvat maiden välillä varsin näppärästi, tosin aina aikatauluista poiketen, siis lähinnä joka kerta myöhässä. Liput busseihin saa ostettua kätevästi bussiterminaaleista (huomattavasti halvempaa kuin kaupunkien keskustojen matkatoimistoista) ja ne kannattaa hankkia yleensä päivää paria aikaisemmin, jotta varmasti mahtuu kyytiin. Perussa ja Boliviassa bussiterminaalin käytöstä peritään pieni maksu, joka tulee olla maksettuna ennen linjuriin astumista. Maksamalla muutaman euron enemmän VIP-luokasta, vaihtuvat tavalliset bussinpenkit runsaaseen jalkatilaan ja isoihin nahkaisiin lähes vaakatasoon taittuviin tuoleihin. Turistibussifirmojen lisäksi testasimme paikallisten suosimia busseja ja kyllähän ne hieman huonommassa hapessa olivat, mutta veivät perille kuitenkin aivan yhtä hyvin. Ja ennen bussiin nousemista kannattaa vielä käydä kiellonkin päälle lähimmässä vessassa, busseissa (varsinkin niissä paikallisissa) on yleensä vessan ovet lukittuina – siivous kun kuuluu bussikuskin hommiin.

Bussi Cusco-Puno TransZela VIP 40 PEN (10,3€)
Puno-La Paz TransPeru 30 PEN (7,7€)
Tambo-Chungará CATA International 10 000 CLP (12,6€)
Arica-Tacna 2300 CLP (2,9€)
Tacna-Arequipa, paikallisbussi 30 PEN (7,7€)