Rajanylityksiä

Alkuperäinen suunnitelmamme Etelä-Amerikan reissaamisessa oli pistäytyä ainoastaan Perussa, mutta nälkä kasvaa syödessä ja ehdimme pyörähtämään Perun lisäksi Boliviassa ja hyvin nopeasti rajanylitysreissulla myös Chilessä. Etelä-Amerikassa matka taittui pääasiassa bussilla, välillä tuskaisen hitaasti tukalassa kuumuudessa, toisinaan taasen tyytyväisesti unten mailla vaakatasossa makaillen – ja välillä sitten pienen epätietoisuuden vallassa maiden rajojen yli.

Puno on Perun kansanperinteen pääkaupunki. Kaupunki sinänsä on ruma kuin synti, mutta pääasiassa paikalle saavutaankin Etelä-Amerikan suurimman järven, Titicacan, vuoksi. Järven 41 ihan oikean saaren lisäksi järvellä laineiden liikkeitä mukailee kaisloista rakennettuja tekosaaria, joita asuttavat Uro-heimojen jäsenet. Biologinen saarenrakennusmateriaali ei ole kovin pitkäikäistä, joten jotta saaret kelluisivat, ne vaativat jatkuvaa kunnostusta, kaislojen vaihtoa ja sitomista. Ihmeellinen elintyyli tietenkin kiinnosti meitäkin, mutta useiden reissareiden kertomukset turistirysästä, eläintarhamaisesta ihmistöllistelystä ja rahastuksesta saivat meidät sitten kuitenkin hylkäämään koko lauttamatkan kelluville saarille ja lopulta armottomaan reissuväsymykseen vetoamalla jätimme välistä kaikki ne ihan oikeatkin saaret niin Perun kuin Boliviankin puolella. Jälkeenpäin saimme kyllä kuulla mielipiteitä myös Titicaca järven nähtävyyksien puolesta; kelluvat saaret olivat mielenkiintoisia ja niillä asuvat ihmiset elelivät omaa elämäänsä turisteista huolimatta ja kehuja sateli varsinkin Bolivian puolella olevalle Isla del Solille, joka kuulemma oli kauneudessaan mykistävä. Mene ja tiedä.

Punon kauniita katuja.

Punon kauniita katuja.

Ihan hukkaan ei aika Punossa mennyt, hiukset sai leikattua kahdeksalla solella (2€).

Ihan hukkaan ei aika Punossa mennyt, hiukset sai leikattua kahdeksalla solella (2€).

puno3

puno4

Meillä Puno toimi välietappina bussimatkalla Cuscosta Bolivian hallinnolliseen pääkaupunkiin La Paziin. Cuscosta Punoon bussi kulki yli 4000 metrissä olevilla alangoilla, karuilla ja kuivilla tasamailla, joiden kitukasvuista ruohoa laamat ja alpakat nyhtivät. Valitsimme bussin, joka kulki suoraan kaupunkien välillä, tarjolla olisi kyllä ollut myös ns. turistibussi, jonka matka olisi kestänyt koko päivän, mutta joka olisi sisältänyt pysähdyksen kaikilla matkan varrelle sattuvilla raunioilla ja tärkeillä paikoilla. Jatkomatkan rajan yli teimme Peru Tour -yhtiön bussikyydein. Internetinkeskustelupalstoilla firmasta oltiin montaa mieltä, mutta meillä valinta oli väistämätön, koska Punon bussiasemalla muiden firmojen puljut olivat kiinni lippuja etsiessämme. Ja hyvinhän se matka meni Peru Tourinkin kyydissä.

Valitsimme pidemmän, Copacabanan kautta kulkevan aamubussin, joka nettikeskustelujen mukaan on se turvallisempi valinta kuin Desaguaderon kautta kulkeva nopeampi linjuri. Rajamuodolliset sujuivat sutjakkaan nopeasti jonon jatkona juosten poliisin pakeilta maahanmuuttoviranomaisten tiskille passiin leimoja paukuttelemaan. Amerikan dollaritkin vaihtuivat hyvällä kurssilla boliviaanoiksi samalla ravaamisella. Tunnin päästä koko bussin porukka oli saanut passeihinsa uudet leimat ja jatkoimme Copacabanaan, jossa ehdimme kävellä pitkin Titicaca-järven rantaa uuden bussin lähtöä odotellessamme. Bolivian puolella oli edessä rajanylitysreissun jännittävin kohta, kun autotie loppuikin yllättäen järven rantaan. Bussi kuljetettiin puisella lautalla veden yli, matkustajat saivat hieman vauhdikkaamman kyydin veneitse. Vaikka olimme lähteneet tien päälle jo aikaisin aamulla, levisi Illimani-vuoren juurella sijaitseva La Pazin kaupunki bussin ikkunasta eteemme vasta illan pimetessä.

puno5

puno7

Boliviasta poistuimme muutaman viikon jälkeen Chilen puolelle Tambon ja Chungarán kautta. Kaikki reissusuunnitelmamme menivät uusiksi La Pazissa vieraillessa ja yhtäkkiä kuvioissa olikin seikkailu Sajaman autiomaassa ja huomattavasti lyhempi paluumatka Peruun Chilen kautta. Sajaman autiomaassa elimme täydellisessä eristyksessä ilman internettiä, opaskirjoja ja usein myös ilman sähköä. Pois oli kuitenkin jossain vaiheessa päästävä ja saimmekin pientä maksua vastaan kyydityksen Sajaman kylän lähellä sijaitsevalle Bolivian ja Chilen raja-asemalle. Espanjamme ei kuitenkaan riittänyt ohjeiden vastaanottoon, joten majapaikkamme emännän ja isännän kaasutellessa kaukaisuuteen, jäimme hieman hölmöinä seisomaan rinkat selässämme Bolivian rajojen reunalle. Tiedossa ei ollut Chilen rajan sijainti 15 kilometrin päässä, joten kun busseja tai collectivoja ei näkynyt (eikä varsinkaan kyselyt paikallisilta auttaneet löytämään kuljetusta), päätimme kävellä rajan yli. Lähdimme etenemään hieman haparasti etsien ympäriltämme apua, jotain kylttiä tai ihmistä, joka ohjaisi meidät oikealle reitille. Bolivian rajarakennuksen jälkeen askel muuttui entistä epäröivemmäksi: ”Saakutti, eihän sitä Chilen rajaa näy missään, maantie jatkuu pitkälle autiomaahan ja ohitse kiitää ainoastaan pitkiä rekkoja sata lasissa!” Pyörimme muutaman kerran ympäri ja palasimme takaisin parkkipaikalle, jonne lava-auton kyydistä aikaisemmin hyppäsimme. Kysyimme uudestaan bussia rajan yli ja raja-aseman työntekijä osasi kertoa, että seuraava lähtisi vasta neljän tunnin kuluttua. Masentuneina laskimme rinkat maahan ja istuimme katukivetykselle, tässäkö se koko päivä menisi?

puno5

Pian joku parkkipaikan naisista, jolta olin jossain vaiheessa kysynyt kyytiä, saapui luoksemme huitoen ja huutaen: ”Bussi tulee, nyt äkkiä reput selkään ja tien varteen!” Bussikuski pysähtyi kohdallamme, nakkasimme laukut bussiin ja kapusimme itse takapenkille. Chilen valuuttaa ei tietenkään ollut matkassa, mutta jostain löytyi rahanvaihtotäti, joka hieman huijaten vaihtoi boliviaanomme bussilippuun tarvittavaan määrään pesoja. Taakse jäivät Sajaman kylästä näkemämme lumihuippuiset tulivuoret ja ikkunasta välkkyivät autiomaan lammet, joiden vedessä kahlasivat vaaleanpunaiset flamingot. Chilen raja-asemalla homma hoitui taas kuin liukuhihnalla, bolivian rajavartijoille nakkasimme 20 solea tiskille, leima passiin, banaanit ja maitotuotteet roskiin, laukut läpivalaisuun ja itse Chilen tiskille leiman hakuun. Puolituntia, bussin vaihto ja jälleen matka jatkui kohti Aricaa, verovapaata kaupunkia Chilen ja Perun rajalla. Chile tuntui olevan täysin eri maailmasta kuin naapurinsa Bolivia ja Peru, tallailimme illan vilkkaalla kävelykadulla, istahdimme katukahvilaan ja ihmettelimme kovinkin länsimaalaista tunnelmaa. Yksi yö Chilessä sai minut entistä vakuuttuneemmaksi, että tähän maahan pitää reissata ihan oikeasti, paremmalla ajalla ja paremmalla espanjankielen taidolla.

Sajama

Sajama

sajama3

Viimeinen rajanylityksemme Etelä-Amerikassa kulki Chilen Aricasta Perun Tacnaan. Nukuimme hieman pommiin aamulla ja olimme Arican kansainvälisellä bussiasemalla vasta kymmenen maissa, onneksi Perussa eletään kaksi tuntia Chileä jäljessä, joten olimme Tacnassa kymmeneltä ja ehdimme jatkaa matkaa vielä saman päivän aikana Arequipaan. Taas olimme ottaneet hieman huonosti selvää asioista (taitaa vaivata loppureissun väsymys ja kiinnostuksen puute), tietona oli ainoastaan, että rajan yli pääsee nopeasti collectivolla, eli pienellä minibussilla. Aseman pihalla kaikki jonottivat yhteen rajanylityslippuja myyvään kojuun ja minäkin menin jonon jatkoksi. Lipun hinta oli ainoastaan 300 pesoa (0,4€), mutta lippu oikeutti kyyditykseen rajan yli bussilla eikä pakulla. Bussikuski keräsi 2000 (2,5€) peson lisämaksun lisäksi kaikkien bussiin nousevien passit ja henkilökortit ennen liikkeelle lähtöä. Jälleen siis saatiin paniikki aikaiseksi, emme nimittäin hirveän mielellämme anna passeja vieraille ihmisille, varsinkaan rajanylitykseen osallistuvalle bussikuskille. Takaraivossa kolkuti edellisellä bussimatkalla nähty ihmiskauppaelokuva, jossa passit kerättiin juuri samaan tyyliin ennen rajanylitystä ja tytöt löysivät itsensä ihan jostain muualta, kuin minne olivat matkalla. Onneksi saimme ne passit jossain vaiheessa takaisin ja jännittämisen sijaan pystyi keskittymään naapuripenkillä istuvan chileläisen tädin kanssa jutusteluun, lähinnä siis pään nyökkäämiseen ja muutamien avuttomien sanojen toisteluun.

Rajanylitys toisti jälleen tuttua kaavaa, mutta jännitysmomentti tai oikeastaan tylsistymismomentti koettiin vasta rajanylityksen jälkeen. Arica on verovapaata aluetta ja rajan lähistöllä asuvilla perulaisilla on ilmeisesti tapana tehdä suuremmat ostokset naapurimaan kaupoissa. Ja jos niitä ostoksia tekee oikein urakalla, joutuu ne kaikki tarpeelliset tavarat tullaamaan. Jollakin miehellä oli discoon sopiva äänilaitteisto bussin tavaratilassa, ja eräällä naisella taas viisi jättisäkkiä vaatteita mukanaan. Kun muut tullasivat tavaroitaan ja saivat nuhteita rajavartioilta liian useiden muistitikkujen ostamisesta, me muut istuimme tukahduttavan kuumassa bussissa, keskellä autiomaata parin tunnin ajan. Lopulta kanssamatkustajat raivostuivat kuhnailuun (itsehän nukuin onnellisesti niska hiessä) ja alkoivat paukuttaa ikkunoita ja huutaa raivokkaasti ”VÁMONOS!” Onneksi sekä tullivirkailijat ja bussikuski ymmärsivät pistää asioihin vauhtia, lähellä nimittäin oli matkustajien täydellinen raivostuminen ja karauttaminen bussilla autiomaahan ilman kuskia.

Tacnassa vaihdoimme bussia Arequipaan menevään linjuriin ja yhtään sen viileämmäksi ei meno muuttunut. Bussin ilmastointi oli rikki ja se viimeinenkin kattoluukku sulkeutui, kun eräs nainen ei kuullut tarpeeksi hyvin bussissa näytettävän sotaleffan pyssyjen pauketta kattoluukusta kuuluvan ilmavirran huminan takia. Voi raivo, me tungimme yhden arkin vessapaperia korviin hiljentääksemme konekiväärin räiskintää ja toisella pyyhimme hikoilevia otsiamme. Näitä reissuja ei tulisi kotiin palatessa ikävä.

Rajanylitykset siis hoituvat maiden välillä varsin näppärästi, tosin aina aikatauluista poiketen, siis lähinnä joka kerta myöhässä. Liput busseihin saa ostettua kätevästi bussiterminaaleista (huomattavasti halvempaa kuin kaupunkien keskustojen matkatoimistoista) ja ne kannattaa hankkia yleensä päivää paria aikaisemmin, jotta varmasti mahtuu kyytiin. Perussa ja Boliviassa bussiterminaalin käytöstä peritään pieni maksu, joka tulee olla maksettuna ennen linjuriin astumista. Maksamalla muutaman euron enemmän VIP-luokasta, vaihtuvat tavalliset bussinpenkit runsaaseen jalkatilaan ja isoihin nahkaisiin lähes vaakatasoon taittuviin tuoleihin. Turistibussifirmojen lisäksi testasimme paikallisten suosimia busseja ja kyllähän ne hieman huonommassa hapessa olivat, mutta veivät perille kuitenkin aivan yhtä hyvin. Ja ennen bussiin nousemista kannattaa vielä käydä kiellonkin päälle lähimmässä vessassa, busseissa (varsinkin niissä paikallisissa) on yleensä vessan ovet lukittuina – siivous kun kuuluu bussikuskin hommiin.

Bussi Cusco-Puno TransZela VIP 40 PEN (10,3€)
Puno-La Paz TransPeru 30 PEN (7,7€)
Tambo-Chungará CATA International 10 000 CLP (12,6€)
Arica-Tacna 2300 CLP (2,9€)
Tacna-Arequipa, paikallisbussi 30 PEN (7,7€)

Mainokset

2 thoughts on “Rajanylityksiä

  1. Hahhahaa, mulle tuli niin mieleen oma bussi+sotaelokuva kokemus, jonka koin ekalla Thaimaareissulla kun lähdimme yöbussilla Bangkokista kohti Koh Lantaa. Tuolit olivat melkein rikki, vessa ei toiminut, mutta kyllä oli stereot ja volyymi ihan katossa kun Isku Mogadishuun lähti pyörimään. Ihan käsittämätöntä… :D

    • En voi käsittää, miksi ne äänet pitää siellä bussissa olla ihan täysillä. Ja jos äänentoistolaitteet jostain ihanasta syystä on rikki, niin varmasti joku laittaa lempimusiikkinsa täysille kännykästään tai vähintäänkin pelaa Candy Crashiä äänet täysillä… :)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s