Vaellushulluus

En tiedä onko kellään muulla vastaavaa ongelmaa, mutta meille iskee aina vuoria nähdessä vaellushulluus. Tuo tauti on tuttu muutamilta Keski-Euroopan reissuilta, joilla jokainen arvokas reissupäivä on kulutettu vuorilla kavuten ja kotiin palattu lonkat ja polvet paukkuen. Uudessa-Seelannissa ei ihan jokainen päivä kivuttu vuorille, koska välillä piti ajaa autoakin ja nähdä muitankin nähtävyyksiä, mutta aika monta kivaa tramppausta tuli tehtyä.

Koska rinkoistamme ei löydy makuupusseja ja trangiaa, jouduimme jättämään välistä monipäiväiset Uuden-Seelannin kuuluisimmat vaellukset. Ja toisaalta, niille suosituimmille reiteille olisi pitänyt varata majoitus hyvissä ajoin, Milford trackille jopa puolta vuotta aikaisemmin. Onneksi hätä ei ole tämän näköinen, sillä voihan sitä päästä Great Walks-tunnelmaan kävelemällä vain osan jostain hienosta vaelluksesta. Te Anaun kylä Fiordlandissa toimii tukikohtana kahdelle suosituimmalle Great Walkille, Milford trackille sekä Keppler trackille. Alueella on noiden kuuluisien vaellusten lisäksi paljon mielenkiintoisia yhden päivän vaelluksia sekä kauniita kävelyteitä Te Anaun järven rannalla. Pistäydyimme jälleen DOC:n toimistossa ja valitsimme henkilökunnan avustuksella haikkauskohteeksemme Kepler Trackin viimeisen (tai ensimmäisen, riippuu miten päin reitin kulkee) osuuden Keppler Trackin parkkipaikalta Luxemore Hutelle.

 

Matkaa parkkipaikalta Luxmore Hutelle on 13,8 kilometriä, mutta jos haluaa aloittaa samantien kapuamisen ja lyhentää reittiä kuutisen kilometriä, on tarjolla myös vesibussi Te Anaun kylän keskustasta Brad Bay Campille, jolloin hiekkakärpästen valloitama rantapolku jää tallaamatta. Me tallasimme rannan vierustaa, huidoimme mäkäräisiä pois iholta ja yritimme samalla löytää metsän kätköistä kiivilintuja, joita alueella asustaa. Koska meidän piti vielä palata saman päivän aikana takaisin autoparkille, sai päivän aikana pistää kiitettävällä tahdilla töppöstä toisen eteen. Järkevämpää olisi ollut jäädä yöksi tuonne Luxmore Hutelle ja palata takaisin kylään seuraavan päivänä, varsinkin kun ne kaikista kauneimmat vuoristomaisemat ovat vasta Luxmore Huten ja seuraavan Irish Burn Huten välillä.

Polku puurajaan tuntui tuskatuttavan pitkältä, reitti ei siis ole mitään kaikista jyrkintä kapuamista, vaan loivaa siksakkia. Pari kertaa harmittelimme reitin huonoja näkymiä, jotka lähinnä olivat vain tiheää metsää. Puurajaan saavuttuamme avautui kuitenkin kauniit maisemat alas kylään ja vuorten ympäröivälle Te Anaun järvelle. Koska reitti on verrattain helppo, oli polulla vaeltamassa hieman vanhempaakin väkeä. Eräs mummo raidallisissa kalsareissa kantoi isoa rinkkaa ja aikoi kävellä koko Keppler Trackin neljän päivän aikana, aika huisia! Sattuipa vastaamme kävelemään myös pari tuttua, nimittäin tsekkiläinen pariskunta, jonka kanssa vaelsimme lähes koko Tongariro Alpine Crossing reitin. Sovimmekin treffit samalle illalle leirintäalueelle, jos vain jaksaisimme vielä vaelluksen jälkeen ajella Milfordin Soundille asti.

 

Reitti siis ei ole sellaista jatkuvien vau-huudahdusten ja kuvauspysähdysten riemumarssia, tosin pitkän kapuamisen jälkeen puiden vaihtuessa matalaksi heinikoksi kauniit maisemat palkitsevat ja hyviltä ne eväät tämänkin vaelluksen puolivälissä Luxmore Hutella maistuivat. Toisin kuin esimerkiksi Keski-Euroopassa, Uuden-Seelannin vaellusreittien majoilta ei löydy kioskeja kahvineen ja herkkuineen, vaan ne ovat hyvin pelkistettyjä- toiset pelkästään vain kylmiä suojia ja toiset, kuten Luxmore Hut, hieman enemmän varusteltuja vesivessoineen ja jopa keittolevyineen. Hieman siis harmitti, ettei reppuun ollut eksynyt palkintosuklaapatukkaa eikä termaria tullut tankattua kahvilla, olisivat kyllä maistuneet!

Paluumatka meni juoksujalkaa suklaan kuvat mielessä ja niinhän siinä kävi, että välittömästi Te Anaun kylän jäädessä taaksemme hiacen etupenkillä alkoivat silmät luppasemaan ja haukoitukset tarttumaan, joten treffit tsekkiläisten kanssa jäivät vain puheiksi ja auto pysähtyi jo pitkän matkaa ennen Milford Soundia. Seuraavana päivänä jatkoimme ihan sinne Milfordin vuonon äärelle ja ehdimme ihastelemaan tien varren maisemiakin ihan rauhassa. Ja mikä parasta, törmässimme kyllä reissumme aikana noihin tsekkiläisiinkin vielä kolmannenkin kerran, kerrankin se kolmas kerta toden sanoi!