”Joutilaisuus on maailman vaikein asia, vaikein ja älyllisin”

laituri

On olemassa kahdenlaisia ihmisiä. Niitä, jotka vapaalla ollessaan nauttivat vapaudestaan vain olemalla, siis lepäävät, makaavat, loikoilevat, nauttivat, rentoutuvat, ovat stressaamatta ja tekevät tämän kaiken hyvällä omallatunnolla. Ja sitten on olemassa niitä, jotka vapaa-ajallaankin ovat jatkuvasti työn touhuissa, elämä on pieniä askareita täynnä. Ennen lomaa tällainen ihminen on tehnyt listan asioista, jotka lomalla pitää toteuttaa. Kesämökin pihaan kohoaa joka kesä uusi vaja tai maja, koska kuka sitä jouten joutaa olla. Ja vaikka tällainenkin ihminen joskus iltasaunan jälkeen istahtaa tuoliin hetkeksi hengähtämään, tuottaa makailu aurinkotuolissa romaanin parissa tai vain silmät ummistettuna tunnontuskia, se kun ei ole tehokasta.

Minä kuulun noihin jälkimmäisiin ihmisiin. Aina pitää olla jokin askare mielessä ja vähintään parikymmentä keskeneräistä. Olen tehokkaimmillani silloin, kun tekemistä on liiaksi. Tottakai tarvitsen välillä lepoa, mutta jos vapaa-aikaa on liikaa, minä lamaannun. Liiallinen vapaa-aika saa ajatukset liikkeelle ja yleensä lopputulos on katastrofi. Lomalla tai pidemmillä vapailla alan ensimmäisenä kehitellä ahdistuneita ajatuksia työstäni. Ensimmäisenä mielen valtaavat työn kaikki negatiiviset puolet, jotka taas saavat ajatukset siirtymään siihen, mitä muuta sitä voisi työkseen tehdä. Valitettavan usein pidemmät vapaat ja lomat saavatkin aikaan suunnitteluprosessin, jonka jälkeen olen keksinyt itselleni tukuttain uusia, parempia ammatteja: meribiologi, elämysmatkailuyrittäjä, eräkaupan pitäjä, maatilan emäntä, elämäntapaintiaani, patologi, hevosten rapsuttelija, ratsastuksenopettaja, käsityöväkertäjä ja mitä näitä nyt onkaan. Ja kun loman aikana on kehittänyt itselleen tällaisen angstin omaa työtään kohtaan, on töihin palaaminen entistä hankalampaa. Onneksi kuitenkin parin päivän työnteon jälkeen se oma työ tuntuukin taas maailman parhaammalta ja positiiviset seikat peittoavat kaikki ne lomalla kehitellyt negatiiviset asiat.

tioman1

En siis ole aikaisemmin oikein osannut pysähtyä ja vain olla jouten. Yksi matkamme tarkoitus olikin oppia relaamaan, olla ilman suurempia tekemisiä ja vielä pyrkiä olemaan ahdistumatta kaikesta siitä vapaasta ajasta. Täydellistä joutenoloa harjoittelimme reissun alussa Koh Changilla, mutta muuten olemme tässä parin kolmen kuukauden aikana reissanneet paikasta toiseen vauhdilla ja vapaapäivät pyhittäneet pyykin pesulle ja uusien matkasuunnitelmien teolle. Niinpä pari päivää Tiomanin saaren rauhassa, riippumatossa makailu ja kalliolla auringon palvominen saivat taas tutun ahdistuksen nousemaan pintaan. Nyt mielessä eivät pyörineet työasiat, vaan koti. Ja melkein itkuhan se tuli maatessa hiljaa auringon alla laineiden liplatusta kuunnellen. Siis koti-ikävä, nyt jo. Takana on kolme kuukautta ja edessä vielä suurin osa matkasta. Enkö olekaan oikea reissunainen, jonka koti on siellä, missä sydän on? Koska kyllä se sydän vielä sykki siinä kivelläkin maatessa, kokeilin pulssiakin kaulalta sekä ranteesta. Koti-ikävän vallattua mielen yritin tartuttaa koti-ikävää Timoon luettelemalla kaikkia asioita, mitä kotoa kaipasin. No ensinnäkin sitä kotia, omia nurkkia, omaa sänkyä, omia tavaroita ja sitä oman kodin tuomaa turvallisuuden tunnetta. Ja lauantaita kaipaan, siis niitä hitaita aamuja (joita täällä reissussa on ollut enemmän kuin niitä kiireisiä), jolloin keitetään pannullinen kahvia ja nautiskellaan kuppi toisensa perään viikon uutisia lueskellessa. Ja ratsastusta kaipaan, hevosia, tallielämää, siis turpaterapiaa, jonka parissa kaikki elämän murheet sulavat ja katoavat. Ja kaikkia kavereita, tuttuja ihmisiä, jopa niitä lähikaupan tuttuja tätejä. Pelkkä se tavallinen, pieni ja ahdistava arki tuntui sillä hetkellä, ah, niin ihanalta. Timo kuunteli kärsivällisesti ruikutustani ja totesi olotilani olevan aivan normaali. Häntä ei koti-ikävä pahemmin jäytänyt, mutta ilmeisesti säälistä yhtyi listaamaan hyviä, kaivattavia asioita kotoa. Ja kun kaikki mieleen tulleet ihanat koti-asiat oli käyty läpi, oli se koti-ikäväkin hieman kutistunut, silmäkulmia ei enää kirveltänyt ja joutenolokin alkoi tuntua huomattavasti helpommalta. Ensimmäinen erä koti-ikävää vastaan katsottiin siis päätyneen minun edukseni.

Joutenolon mestarit.

Joutenolon mestarit.

Juaran leppoinen kylänraitti.

Juaran leppoinen kylänraitti.

Sadetanssi rannalla tai viime kertainen tekstini teki muutoksen säähän, tuulen suunta kääntyi oikeasti ja savusumu väistyi saaren päältä. Olemme päässeet nauttimaan auringosta ja kirkkaasta taivaasta, illalla olemme ihmetelleet taivaalla möllöttävää jättimäistä täyskuuta ja aamulla taas syömään mennessä merta, joka on noussut nuosuveden turvin melkein metsänreunaan. Resorttimme on osoittautunut aivan loistopaikaksi, olemme jälleen olleet melkinpä ainoita asukkaita, joka sinänsä on kummaa, kun ennen saarelle saapumista pelkäsimme jäävämme ilman majoitusta lomasesongin vuoksi. Paikan pitäjät Julie ja James ovat äärettömän ystävällisiä ja mukavia, he ovat auttaneet kaikessa mahdollisessa, opastaneet hyvään ravintolaan, kertoneet ympäröivän viidakon eläimistä ja rauhoitelleet säikkynyttä mieltäni snorklausreissun jälkeen. Kävin nimittäin elämäni ensimmäisen kerran snorkkeloimassa muualla kuin Oulunjärvessä. Meidän rantamme läheisyydessä on pieni koralliriutta, jossa uiskenteli kaikenlaisia kirjavia kaloja. Pieni paniikki putkeen puhaltamisesta unohtui noita satenkaaren väreissä kiiltäviä kaloja katsellessa, merielämä on kyllä ihmeellistä. Pulikoidessa takaisin rantaan meitä vastaan ui isompi kala, mittaa noin puolitoista metriä. En edes aluksi tajunnut, mikä kala se oli, mutta sen ohittaessa meitä Timon puolelta kaksi aivosoluani yhdistyivät ja ymmärrys sai aikaan hätääntyneen paniikin. Hui, hai! Kyseessä oli mustaevähai, joka yleensä syö niitä sateenkaaren värisiä koralliriuttojen kaloja, mutta kuulema joskus erehtyy näykkäsemään myös kaloja isompia uimareita. Tämän kohtaamisen jälkeen meressä uinti tuntui hieman epämiellyttävältä, sinnikkäästi kuitenkin kävin välillä vetelemässä vaparia, kuitenkin varmuuden vuoksi hyvin lähellä rantaa.

Maidän majamme.

Maidän majamme.

piitsia

Meidän ranta, Juara, on hyvin hiljainen ja sijaitsee saaren toisella puolella pääkylään Tekekiin nähden. Tekekiä ja Juaraa yhdistää 9 kilometrin mittainen tie, jonka rakentamisen aloittivat toisen maailmansodan aikana saarella olleet japanilaiset. Tie jäi osittain kesken ja vasta muutamia vuosia sitten rakennusurakka saatiin päätökseen. Tie kulkee kukkuloiden yli ja se on osittain todella jyrkkä ja korjauksesta huolimatta hyvin huonokuntoinen. Paikalliset kuskaavat turisteja nelivetojeepeillään molempiin suuntiin, hinta reissusta yhteen suuntaan vain on todella suolainen, 35MYR henkilö (8,37€). Meidän rannalla on noin kymmenkunta resorttia majoineen, yksi minimarketti ja kourallinen ravintoloita. Emme aikomuksistamme huolimatta olleet ottaneet tarpeeksi käteistä matkaan, joten jouduimme tekemään reissun Tekekiin saaren ainoalle automaatille. Savusumun kaikottua valitsimme tietenkin sen kaikista aurinkoisimman ja kuumimman päivän patikalle ja siltä se kyllä tuntuikin. Tie oli paikoin niin jyrkkä, että kävelyä sai harrastaa pelkillä päkijöillä pohkeet pinkeinä, tuntui jopa, että parin viikon takainen kiipeilyreitti tulivuoren huipulle oli ollut helpompi nakki. Sinnikkäästi tarvoimme kuitenkin Tekekiin ja sen pankkiautomaatille ja pienen ketutuksen säestämänä vielä takaisinkin. Palatessa majapaikkaamme kuulimme, että Tekekiin olisi ollut myös pari kilometriä lyhyempi eikä niin jyrkkämäkinen viidakkopolku. Tiedon kuultua ketutuksen määrä kohosi eksponentiaalisesti. Miksi tehdä asiat helposti, kun ne voi tehdä myös hankalasti.

Patikkareissulla Tekekiin törmäsimme viidakon eläimiin: jättimäisiin monitoriliskoihin, oraviin, jättioraviin ja suloisiin apinoihin.

Patikkareissulla Tekekiin törmäsimme viidakon eläimiin: jättimäisiin monitoriliskoihin, oraviin, jättioraviin ja suloisiin apinoihin.

Juhannuksena emme sytyttäneet kokkoa, emmekä paistaneet makkaraa, vaan pääsimme ihmettelemään juuri kuoriutuneiden kilpikonnan poikasten taivalta meren vaahtoihin. Majapaikkamme on saarella toimivan Juaran kilpikonnaprojektin yhteistyökumppani ja saimme kutsun seuraamaan taaperoiden ensimmäistä matkaa. Aurinko oli jo laskenut, aallot valuivat hiljakseen rantahiekkaan. Rannalle kannettiin kaksi styrokslaatikollista pikkuisia, elämäniloisia kilpikonnia, joiden suuri elämänmittainen seikkailu oli edessä. Astuimme takavasemmalle ja laatikot kumottiin. Alkoi armoton vipellys, kun pikkukilpparit aloittivat taivalluksen sisäisen kompassinsa avulla kohti suolaista vettä. Pari kaveria ei ymmärtänyt aluksi, mitä olisi pitänyt tehdä, vaan hieman kummastuneina katselivat sisarustensa tarmokasta tamppausta rantahiekalla. Hitaasti ja varmasti kuitenkin kaikki 150 kilpikonnan alkua saavuttivat meren ja aloittivat kamppailunsa seuraavien haasteiden kanssa, nimittäin vain 1/10000 merikilpikonnasta selviää sukukypsäksi, eli noin 25-30 vuotiaaksi, ja palaa takaisin rannalle, josta kerran aloitti taivalluksensa.

Pikkukilpparit valmiina seikkailuun.

Pikkukilpparit valmiina seikkailuun.

Aika Tiomanilla on ollut siis täydellistä akkujen lataamista ja sitä joutilaisuuden opettelua. Oppitunteja on varmasti vielä edessä, mutta tämä oli jo hyvä alku, jaksoin nimittäin useampana päivänä maata aurinkoa ottamassa yli tunnin verran lähes paikallaan, ja vielä ilman kitinää. Ehkä ensi vuoden puolella reissun lopun häämöttäessä olen vihdoin saavuttanut yhden reissun tavoitteista, ahditusvapaan prorelauksen.

Tekstin otsikko on Oscar Wilden sitaatti. Tiesi poika mitä puhui.

Kävimme tutustumassa Juara Turtle Projectin päämajaan. Samaistuttiin kilppareihin.

Kävimme tutustumassa Juara Turtle Projectin päämajaan. Samaistuttiin kilppareihin.

Advertisements

17 thoughts on “”Joutilaisuus on maailman vaikein asia, vaikein ja älyllisin”

  1. Mahtavia kilppareita! :D Vakavia pohdintoja ja tapahtumien kuvailuja enkä osaa ottaa muuhun kantaa, köh… Mutta yrittäkää painaa vaan eteenpäin samaan tapaan ku nuo kilpparitkin hiekalla, kyllä se arki täällä vielä pysyy :)

    • Kyllähän se taitaa pysyä se arki siellä, siihen ajatukseen ainakin tuudittauduin… :) Jatkamme siis seikkailua kuin nuo kilpparit, määrätietoisen hitaasti…:) Aurinkoista keskiviikkoa ja antoisaa arkea sinne Suomeen!

  2. Näitte hain! Me kävimme myös snorklaamassa, olin sitä ennen kuullut näistä pienistä haista, joita siellä pyörii ja olo oli ristiriitainen. Halusin kovasti nähdä hain (emme nähneet), mutta toisaalta ajatuksena se oli pelottavakin. Se oli toinen kertani snorklaamassa ja ensimmäisellä kerralla nähty iso merikilpikonna oli jo jännittävä kokemus, vaikka niistä ei mitään haittaa olekaan. Meren maailma on itselleni vain sen verta tuntematon, että siinä on jotain pienesti pelottavaa :)

    Me menimme matkan molemmilla tavoilla, eli sekä asfalttia pitkin että viidakon kautta. Viidakon reitti tosiaan on hieman lyhyempi, mutta kyllä sekin melko jyrkkä oli kun lähti Tekekistä Juaraan. Reittihän yhtyy lopussa asfalttitiehen, joten Juaran puoleinen asfalttiosuus meidän oli käveltävä joka tapauksessa (ellei sieltä sitten mene jostakin jtn reittiä vielä, mutta tämän reitin me löysimme ja siitä olimme etukäteen lukeneet). Oli kuitenkin jaloille helpompi reitti mennä viidakon läpi ainakin tuohon suuntaan (Tekek-Juara), koska Tekekin puolella se asfaltoitu alamäki oli piiiitkä ja jyrkkä. Viidakossa puut suojasivat auringolta, mutta kosteusprosentti oli sitä luokkaa, että melkein kuin suihkussa olisimme käyneet :). Sateen jälkeen siellä voi myös olla mutaista ja liukasta, mutta kuivalla säällä se olisi varmasti ollutkin kivempi vaihtoehto.

    Kiva kuulla, ettei siellä ole ruuhkaa tähänkään aikaan vuodesta.

    Hienon pohdiskelevaa tekstiä muuten. Tuskinpa se sinusta yhtään vähempää reissaajaa tekee, vaikka koti-ikävää poetkin, on varmasti tuttu tunne useimmille matkailijoille joko pienessä tai suurissa määrin. Sehän on vain hyvä, että sinulla on täällä paljon hienoja asioita, joihin palata. Kuten Tero kirjoitti, arki kuitenkin odottaa täällä vaikka pidemmänkin aikaa :)

    • Tiedätkö, mietin automaattikävelyllä koko matkan, että on se Teea sissi, kun käveli tän reitin vielä iso reppu selässä! :) Suosiolla tultiin autokyydillä tänne rannalle omien valaskalarinkkojen kanssa, olisi saattanut pienoinen itku tulla matkalla… Mutta lohdullista kuulla, ettei se lyhyempi reitti nyt mitään luksusliukuhihnaa (sellaista kuin lentokentillä) ollutkaan. Täytyy ajatella reissua hyvänä kuntoharjoituksena, pylly on nimittäin ollut reissun jälkeen hieman jumissa… :)

      Tuo snorklausreissu oli kyllä aika pelottava, äskenkin kun kävin iltauinnilla, sain mielikuvituksen laukkaamaan ja näin haita ainakin pari kappaletta. Ei taida minusta sukeltajaa tulla, koska jaan kanssasi mietteet tuosta merestä, pelottavan suuri ja täynnä kaikenlaisia petoja.

      Tuo koti-ikävä on kyllä kummallinen asia, koska nautin tästä reissaamisesta valtavasti ja ymmärrän ja sen lisäksi toitotan itselleni kokoajan kuinka onnellisessa asemassa olen, kun saan maailmaa rinkka selässä katsella. Onneksi koti-ikävä on vielä tällä hektellä reissuintoa pienempi, joten pärjäilen sen kanssa eikä tarvitse paluulippua ihan vielä hankkia. Ja onni on tuollainen järjen ääni matkakumppanina, joka aina saa vauhkoontuneen mielen rauhoittumaan.. :)

      Aurinkoista oloa Teea ja ihanaa reissua Barcelonaan!

  3. Haha! Itse kyllä nautin siitä kävelystä, vaikka se loppuvaiheessa vähän rääkkiä olikin :). Kaipa sitä oli kivaa piiskata itseään kun edeltävänä viikkona emme tehneet oikein muuta kuin makasimme paikallamme. Kuntoharjoituksena se kannattaa ajatellakin!

    Koti-ikävä voi myös hyvin tulla ja sitten lähteä, kuulemani mukaan toisilla pitkän matkan reissaajilla tunteet menee asian suhteen välillä ylös ja välillä alas. Eli ehkä se tuosta laskee taas tai jos pysyisi edes samassa, niin hyvähän se olisi.

    Aurinkoista oloa myös teille ja mukavaa reissun jatkoa!

    • MAtka Tekekiin meni vielä aika iloisissa tunnelmissa, mutta käännös takaisin ja se pirullinen, jyrkkä mäki sai pari kiukkua aikaiseksi. Mutta oli tosiaan jälkeenpäin sellainen olo, että oli jotain tehnytkin! :)

      Tuo tunnepuoli täällä reissussa menee tosiaan ylösalas. Toisinaan on niin järkyttävän onnellinen tästä kaikesta ja taas toisina päivinä miettii, ettö mitä täällä oikein tekee tai ainakin sitä, että onkohan se vuosi kuitenkin liian pitkä aika. Jotenkin tuntui helpottavalta kirjoittaa asiasta, ajattelin, että olen ainoa, joka tässä vaiheessa reissua sitä ikävää potee, toiset kun ovat avautuneet asiasta vasta reissun puolivälin jälkeen. Mutta jokainenhan meistä on yksilö ja jokaisen reissu on omanlaisensa, joten nämä tunteet lienee sallituja reissun missä vaiheessa tahansa.

      Joutilaisuus on todellakin haastavaa, silloin kun on liikaa aikaa miettiä, joutuu lähekkäin oman mielensä kanssa. Liikkumalla jatkuvasti paikasta toiseen voi keskittyä ainoastaan seuraavaan etappiin ja sen näkemiseen, mutta näin pysähdyksissä joutuukin painimaan paljon syvempien ajatusten kanssa. Pitäisi siis varmasti pysähtyä useammin ja kuunnella itseään enemmän. Luultavasti jossain vaiheessa saisi selvitettyä myös niitä kotiin jääneitä umpisolmuja..

      Ja aurinko, se todellakin paistaa, taidan lähteä tuonne rantojen välisille kallioille vähän grillaamaan kylkeä ja kuuntelemaan sisäistä ääntäni! Tsaukki!

  4. Heippa sinä siellä haiden kanssa polskija. Kuuntelin viime yönä unessani aivan livenä sun sängyn päällä istuen teidän reissutarinoita :) heheh, huvitti aamulla kun heräsin ja mietin että missä oikein olen ollut. Oli niin todentuntuista! Hyvä että savut selvenneet. Ja hyvä se on ikävöidä välillä, kyllä se ohi menee.

  5. Koti-ikävästä selvisitte hienosti yhteistyöllä. Aivan ymmärrettävä tunne. Hienosti muuten analysoit itseäsi. Tohukkuus taitaa olla sukuvika. Kuu oli muuten sielläkin iso kuten kaikkialla maapallolla siis myös Kainuussa. Tämä johtui siitä, että kuu oli radallaan lähimpänä maapalloa. Myös varmasti siellä olivat vuorovesivoimat suurimmillaan. Hai tuntui melko pahalta, vaikka taisi ollakin perso niille värikaloille. Iskä.

  6. Hei täältä Kuopion suunnalta.
    Joutenolon harjoitukset menossa eli loma. Pitää betonipalloja pyöritellä, maalata kiviä, hioa ja lakata tuoleja, kastella kasveja, onkia, uida, yms, jos päivän lehdenkin ennättää lukea niin hyvä. Onneksi malttaa edes hetkeksi istahtaa ja saa nautiskella palan maailmaa teidän välityksellä. Ollaan seurattu teidän matkaa ja katseltu ihania kuvia. Ei edes oikein tajua mitä kaikkea näkemistä maailmalla olisi, onneksi laajennatte tätä tajuntaa ihanilla matkakertomuksilla, kiitos siitä. Superkuuta katseltiin täälläkin, haita ei ole näkynyt vain ahvenia. Niitä ennätätte katselemaan sitten vuoden päästä, ei ne täältä minnekään häviä. Eikä käsityöt, eikä hevoset, eikä muutkaan harrastukset ja työt. Kyllä se täällä kotonakin tulee välillä ikävä sinne maailmalle. Nauttikaa siis reissusta ja seikkailuista! Laittakaa edelleen mukavia kertomuksia tulemaan!
    Tuovi

    • Voi että, mukava kuull sinusta Tuovi! Kesälomasi kuulostaa juuri niin ihanalta kuin kesäloman kuuluukin olla! Mutta muistathan myös lomailla?! :)
      Matka on kyllä ollut aivan uskomaton jo tähän mennessä, ei osannut ennakkoon kuvitella laisinkaan, mitä maailmalta löytää! Ehkä tämän kaiken käsittää vasta sitten jälkeenpäin. Aina välillä mitää muistuttaa itseään, miten mahtavaa tämä kaikki onkaan!
      Ihanaa ja leppoisaa kesälomaa, olet ollut useasti mielessä!

  7. Destination Unknown -blogi kautta eksyin tänne ihanaan blogiinne. Tippa tuli melkein linssiin täällä Slovenian kauniissa maisemissa juttua lukiessa. Niin moni omakohtainen muisto joita tuntui niin vaikealta aikoinaan toisillle selittää, oli niin upeasti kuvattu tässä. Podin itse ensimmäistä pahaa arki-/koti-ikävää juurikin 3kk aikoihin Uudessa-Seelannissa. Olen aina ollut samanlainen suorittaja, kuin mitä itseäsi kuvasit, mutta tiedätkö jo 6kk maailmalla teki tehtävänsä :) Nyt ollaan Euroopassa vuorostaan lomalla ja viikko on oleskelua Saksassa ja Sloveniassa takana. Muuta ei tiedetä kuin, että huomenna jatketaan Kroatiaan ja parin viikon kuluttua täytyy auto palauttaa Saksaan ja lentää jo kotiin. Koko loman tavoite on tehdä hetkessä just niitä asioita joita kulloinkin tekee mieli, eikä kanneta yhtään stressiä siitä, että jotain on pakko nähdä ja kokea. Tekemistä täällä riittää vaikka kuinka, mutta esim just nyt tekee mieli istua ”omalla” partsilla, hieman bloggailla ja antaa toisen ottaa rauhassa päivätorkut :)

    Vaikka juurikin hetkittäin reissaaminenkin tuntuu työltä, niin voin luvata, että kotiin palattua ei ole ikinä kaduttanut sekunttiakaan mikään mitä tehtiin, eikä kyllä kovin moni mikä jätettiin tekemättäkään. Nauttikaa elämänne seikkailusta ja matkasta kaiken kaikkiaan. Välistä tuntuu, että olen palannut siihen samaan vanhaan stressiarkeen josta lähes kaksi vuotta sitten lähdettiin ja yli vuosi sitten palattiin, mutta juttusi herättämät tunteet ja pieni pohdinta onneksi osoittaa, ettei näin sitten ole kuitenkaan :) Kiitos!

    • Mukavaa, että löysit blogiimme, Milla! Olen lukenut blogiasi jo pidemmän aikaa, saimme siitä hurjasti apua reissua suunnitellessa. Tekstisi ja upeat kuvat saivat matkakuumeen nousemaan huippulukemiin!

      Ihana kuulla, etten ole ainut, joka näitä ajatuksia kelailee. Välillä olo on tuntunut jopa syylliseltä, kun mielessä on pyörinyt vain kotona odottavat asiat, vaikka ympärillä on ollut koko maailma avoinna! Siksipäs välillä pitää itseään vähän nipistää ja herättää nauttimaan tästä kaikesta, ettei vain kaikki livahtaisi ohitsemme. Luulen kuitenkin, että vasta kotiin palatessa syntyy ymmärrys siitä, mitä on tullut tehtyä! Ja kuten sanoitkin, silloin kaikki, myös ne tympeät koti-ikävä/reissuväsymyspäivät tuntuvat tärkeiltä, ne kuuluvat reissuun.

      Reissunne kuulostaa juuri hyvältä, suurpiirteiset suunnitelmat tekevät reissusta todellakin seikkailun! Koskaan ei tiedä, mitä upeaa nurkan takana onkaan! Nautinnollista ja rentouttavaa reissua Keski-Eurooppaan, ajakaa varovasti! :)

  8. Spämmäilen nyt oikein kunnolla, mutta pystyn siis niin hyvin samastumaan tämän kirjoituksen aatoksiin ja tuntemuksiin. Olen myös Suomessa ikuinen suorittaja, miljoona rautaa tulessa ja ikuinen syke päällä. Kun tekeminen loppuu niin se loppuu kunnolla ja minusta kuorituu päivässä kahdet päikkärit vetävä manaatti jolle kauppareissukin tuntuu maratooni-tason tehtävältä. Ja samalla syyllisyys kaihertaa sisintä, kiukku kasvaa ja kurkkua kuristaa.

    Arkea Suomessa tulee kaivattua yllättävän usein ja reissussa tulee puheeksi välillä huolestuttavan monesti ”sitten Suomessa…”-tyyliset ajatelmat. Pitää myös välillä herätellä itseään, että hetkonen, tätähän mä halusin, tästä olen haaveillut, nyt siis Suomihaaveet sikseen ja nauttimaan nykyisestä sijainnista!

    Uskon kyllä, että nämä aatokset reissussa ovat myös positiivisia siinä mielessä, että näistä tajuaa kodin oikeasti olevan Suomessa. Joskus mietin, että vaikka suuri reissu tulisikin tehtyä, niin lisääkö se vaan nälkää ja onko ainoa tulevaisuus keskellä pätkätöitä ja ikuista reissaamista vailla pysyvää sijaa (mikä sinänsä on varmasti jollekulle mukavaa mutta syvällä sisimmässäni minä kaipaan kotia, juurtumista ja omaa turvasatamaa) ja suuri tuntematon tulevaisuus on hieman ahdistanut. Nyt on sellanen fiilis, että tämän jälkeen on entistä motivoituneempi hyppäämään takaisin oravanpyörän kyytiin, tekemään siitä omanlaisensa ja muistelemaan lämmöllä nyt koettuja ja nähtyjä asioita.

    • Niin totta taasen!
      Itse olen juurikin tuollainen elämässä pitää olla koko ajan kiire -ihminen ja hetkellinenkin tauko hektisestä suorittamisesta aiheuttaa tuon lamaantumisen, jolloin ne arjen normaalitkin askareet tuntuvat aivan ylivoimaisilta ja 12 tunnin yöunet aivan liian lyhyviltä. Siksipäs se pelkkä oleminen on sitä kaikista hankalinta hommaa, kun joutuukin olemaan ihan kaksistaan itsensä kanssa. Toisaalta se on juuri sitä hedelmällisintä aikaa, kiireessä noita diipeimpiä ajatuksia ja mietelmiä voi päästä karkuun, mutta joutilaan ollessa niitä on pakko vähän käsitellä tai ainakin hyväksyä niiden olemmassaolo.

      Vaikka reissun päälle lähteminen on ollut ehdottomasti oikea teko, on minullakin, aivan kuin sinullakin, välillä ne ajatukset karanneet väkisinkin niihin tulevaisuuden suunnitelmiin. Jotenkin huvittavaa, että kotona niistä raskaista työviikoista selvisi haaveilemalla reissusta ja täällä reissun päällä niistä ankeimmista ajoista selviää haaveilemalla elämästä kotona. Ja ne haaveet reissun jälkeisestä elämästä ovat juurikin olleet siihen oravanpyörään palaamiseen liittyvää, myytävien talojen selaamista (asuntovelkaloukku, täältä tullaan!), työpaikkojen selaamista, hevosista ja koirista haaveilua. Vaikka reissaaminen onkin ihanaa, niin ehdottomasti olen enemmän se koti-ihminen, joka möllöttää onnellisena siellä sohvan nurkassa villasukat jalassa. Entiseen verrattuna ja reissun jälkeen osaan vain arvostaa sitä turvallista arkea ja tuttua ympäristöä entistä enemmän! :)

      Mukavaa kun jaksat kommentoida ja keskustella, kiva jakaa näitä ajatuksia muidenkin kanssa. Välillä, kun on tuntunut siltä, että kaikki muut reissaa aina hymy pyllyssä ja reissaaminen on aina niin mahtavaa ja itse on ainoastaan se, josta se reissaaminen ei aina tunnu niin kivalta ja joka joskus toivoisi olevansa jossain ihan muualla kuin siellä maailman toisella puolella…

      • Hehee, mukavaa on kyllä kirjotella ja vaihtaa ajatuksia ja kiva jos omat kilometriviestit eivät haittaa! :)

        Olen tämän reissun aikana (heh, sitä syvintä sisintä etsimässä todellakin) tullut todenneeksi, että taidan olla luonteeltani aika melankolinen tapaus, joten Suomi on mitä näppärin paikka tällaiselle peiton alle kaivautuvalle haaveilijalle. Esimerkiksi Australiassa ollessa kaveri kertoi millaista oli nyt asua siellä ja kuinka työn saanti hoituu. Tajusin, että eihän tämmöinen omasta rauhasta nauttiva introvertti pärjäisi siellä mitenkään! Parempi siis vaan masentua Suomen talvet haaveillen reissuista ja reissussa ikävöidä takaisin Suomen luontoon ;)

        Ja kyllä, kyllä kyllä! En tosiaan tiedä johtuuko nämä aatokset omasta nurinkurisesta luonteesta vai mikä tässä on vikana kun monien muiden matkaaminen tuntuu olevan vaan sitä ikuista juhlaa. Ehkä niitä pieniä negatiivisia juttuja ei kehdata sanoa? Jos siitä tulee sitten jotenkin epäonnistunut fiilis? Tai ajatellaan, että se latistaa tunnelmaa blogissakin niin ollaan ennemmin hiljaa. Itsekin pahimmissa aatoksissa kyllä kokenut epäonnistuneeni matkaajana, kun tuntui etten osannut yhtään arvostaa oman unelmani toteutumista vaan kitisin ihan kaikesta. Mutta sekin kaikki kuuluu tähän hommaan ja ihmisenä kasvamiseen ja luotan siihen, että ehkä jollekin on apua omista horinoista joskus tulevaisuudessa :)

      • Mulle ainakin on ollut apua noista jorinoista, tuli helpotus, kun tajusin, etten ole ainoa, jolle se reissaaminen ei ole aina yhtä juhlaa. Tosin onneksi nyt viimeaikoina se on ollut kyllä enemmän pieniä kekkereitä kuin aikaisemmin… :)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s