Oh my Buddha!

Tiedättehän sen televisio-ohjelman, jossa kilpailijat joutuvat tekemään kaikkia inhottavuuksia; makaamaan laatikossa hämähäkkien kanssa, tunkemaan kätensä matoja kuhisevaan saaviin tai syömään jotain ällöttävää, kuten lehmän silmiä? Sitten kiljutaan ja oksennetaan kilpaa, mutta loppujen lopuksi ollaan ylpeitä itsestä, koska uskallettiin, ja hetken kuluttua koettelemuksen jälkeen suupieletkin kääntyvät ainakin aavistuksen verran ylöspäin. Minä pelkään korkeiden paikkojen lisäksi aika montaa muutakin asiaa ja kasvatin rohkeuttani roppakaupalla kohtaamalla eilen osan peloistani.

Viihdyimme Koh Changin uinuvalla saarella lähes viikon verran. Joutenolo oli aivan mahtavaa, mutta kun koin hetkellisesti, ehkä kokonaisen viiden minuutin verran, tylsistymisentunteita, oli aika nousta riippumatosta ja jatkaa matkaa. Vietimme yhden yön Ranongissa suunnitellen seuraavia siirtoja ja jatkoimme sitten bussilla kohti Khao Sokin luonnonpuistoa.

Khao Sokin sademetsä on suurin luonnontilassa oleva metsäalue Thaimaassa, ja sen uskotaan olevan Amazonin sademetsääkin vanhempaa. Luonnonpuiston keskellä on Cheow Larnin tekojärvi, joka muodostui 30 vuotta sitten, kun karstikivivuorien välisessä laaksossa kulkeva Khlong Saeng joki padottiin ja valjastettiin sähköntuottoon. Nykyisin jättimäisen Bua Phut (Rafflesia kerrii) -kukan ohella puiston suurin nähtävyys onkin juuri tämä suuri ja kaunis järvi.

kuningatarvaaka

Vaikka yleensä tykkäämmekin vaellella ja retkeillä ihan kahdestaan, päätimme tällä kertaa tehdä poikkeuksen ja varata valmiin retken puistoon. Tutkailimme netistä retkiarvosteluja ja kun kerran retkeä kovasti kehuttiin, laitoimme rahat tiskiin ja istahdimme aamutuimaan meitä noutaneen pakun kyytiin saksalaisten retkeilijöiden keskelle. Porukka oli oikein mukava, lähes samanikäisiä ja rentoja tyyppejä, joiden kanssa oli helppo tutustua. Ja löytyhän sieltä 10 ihmisen joukosta saksalaisten lisäksi myös yksi lontoolainen pariskunta sekä yksin matkustava tyttö Hollannista.

Oppaamme Big Man (iso mies thaimaalaisen mittapuun mukaan: pituus ainakin 170cm ja vyötärönympärys lähes saman verran) oli melkoinen persoona. Automatkalla pakussa raikasi kantrimusiikki Big Manin laulaessa väliin täyttä siansaksaa (tai thaimaanenglantia, jota on melkoisen hankala ymmärtää), viidakossa hän käveli ilman kenkiä, koska kengät kuulemma ahdistavat, ja aina jonkun asian mennessä hieman pieleen hän huudahti: ”Oh my Buddha!”. Aamuherätyksen hän hoiti ajamalla pitkähäntäveneellä bungalowiemme edustalla edestakaisin ja matkimalla kovaäänisesti kaikkia viidakon eläimiä samanaikaisesti.

Varmaan moni teistä on myös tuon ällötehtäviä sisältävän televisio-ohjelman lisäksi törmännyt siihen, että joskus hotelliesitteet netissä ovatkin hieman siloiteltuja versioita todellisuudesta. Pakukyydin jälkeen siirryimme pitkähäntäveneeseen ja teimme pitkän venekierroksen järvellä. Ja täytyy myöntää, että kaunista oli! Karstikivikalliot nousivat ylväinä turkoosin värisestä järvestä, ja koska vesi oli sen verran matalalla, joissain kohti myös veden alle jääneen laakson puiden ylimmät oksat kurottivat sinnikkäästi vedestä kohti taivasta. Puiden oksilta kuului hyvin erilaisia lintujen ääniä ja vastarannalla gibboni heilautti itsensä oksalta toiselle. Tässä vaiheessa suupielet hipaisivat lähes korvannipukoita, eikä hymyä haitanneet edes monet muut pitkähäntäveneilijät. Suupielet nytkähtivät siinä vaiheessa lähes kaulaan asti, kun saavuimme yöpymispaikallemme, kovasti mainostetuille kelluville, mutta todellisuudessa lähes uppoaville, bambumajoille. En nyt mitään viiden tähden majoitusta odottanutkaan, ja kyllä, olin tietoinen, että viidakkoon mennään, mutta silti, kun bambumajan terassilla on reikä etuoven edessä ja katkennut lankku siltana, englantilaismiehen jalka menee oman majansa lattiasta läpi järveen ja vessat ovat olleet ehkä joskus 20 vuotta sitten ihan hienot, mutta sen jälkeen jääneet siivoamatta, niin hieman olo tuntui pettyneeltä. Päätimme kuitenkin sisukkaasti vetäistä suupielet kaulapoimuista ainakin vaakatasoon ja antaa Big Manille sekä koko seikkailulle mahdollisuus.

Juuri ja juuri kelluva majapaikkamme. Barely floating house, our residence for one night.

Juuri ja juuri kelluva majapaikkamme. Barely floating house, our residence for one night.

IMG_1749

Ja voi pojat, äkkiäpä tuo majoitushuoli unohtui mielestä, kun astuimme metsään ja lähdimme seuraamaan Big Mania syvemmälle viidakkoon. Taustalla ukkonen uhitteli ja loi lisätunnelmaa retkelle. Suuret, lähes kämmenen kokoiset perhoset liihottelivat ohitsemme ja bongattiinpas myös käärme päiväunilta puun oksalta. Puolentoista tunnin kävelyn jälkeen saavuimme luolan suulle ja asettelimme otsalamput päähämme. Olin lukenut tarinoita luolassa oleskelevista lepakoista ja hämähäkeistä, sekä verta imevistä iilimadoista, joiden hyökkäystä vastaan luonnonsuojelualueen kaupoista pystyi ostamaan jalkoihin laitettavia amerikkalaista joulusukkaa muistuttavia paksuja säkkejä. Purin huultani ja astuin pimeyteen. Luolan alkupää oli lähinnä korkeaa holvia, siellä täällä luolan katosta roikkui lepakoita, joiden korvat liikkuivat kiivaasti edestakaisin meidän kävellessä niiden ohitse. Toinen pelko karmeiden vessojen lisäksi kohdattu: pimeys ja lepakot.

Luolan asukkaat. Bats in the cave.

Luolan asukkaat. Bats in the cave.

Pikkuhiljaa luola muuttui kosteammaksi, pohjalla oleva joki leveni ja tippukivimuodostelmat katossa muuttuivat massiivisemmiksi. Otsalampun valokeilan osuessa tippukiviin näytti siltä kuin tuhannet timantit olisivat säihkyneet kilpaa. Kosteuden myötä luolan käytävien seiniltä alkoi kuulua tuttua kurnutusta, veden uurtamissa tasanteissa oleskeli lähes ruisleipälimpun kokoisia sammakoita. Siellä täällä näkyi liikkuvia ledvaloja, jotka lähemmässä tarkastelussa paljastuivat suuriksi ja nopeiksi hämähäkeiksi, joiden silmät kiiluivat valoissa. Kolmas pelko kohdattu: hämähäkit.

Pidemmälle luolaan edetessämme veden pinta alkoi nousta, ensin nilkoista polviin ja pikkuhiljaa ylemmäs niin, että kahlaaminen alkoi olla jo työlästä. Koska kaikista öttiäisistä kauheimpia ovat iilimadot, olin pukeutunut pitkiin housuihin, jotta jalkani säästyisivät noilta verta himoitsevilta ällötyksiltä. Ja vaikka kuinka yritin tasapainotella luolan seiniä pitkin, alkoivat vaellushousuni olla tässä vaiheessa jo aivan litimärät ja liimautua nahkahousujen lailla kiinni jalkoihini. Peli oli siis menetetty kuivana pysymisen suhteen ja niinpä pulahdin muiden mukana luolassa soljuvaan jokeen, ja kun vettä oli kaulaan asti, irtosivat lenkkarini pohjasta ja jouduin ottamaan joitain uimaliikkeitä päästäkseni eteenpäin. Neljäs pelko kohdattu: vedessä uiminen pimeässä.

Onneksi kuultiin vasta retken jälkeen, että joku retkiporukka oli hukkunut luolaan sateiden alettua.

Onneksi kuultiin vasta retken jälkeen, että joku retkiporukka oli hukkunut luolaan sateiden alettua.

Vähitellen vesi alkoi taas laskea ja eteneminen luolassa helpottui. Auringonsäteet tunkivat tiensä pienimmistäkin koloista ja lintujen laulu voimistui. Luolasta asteli läpimärkiä, mutta onnellisia ihmisiä, tämä oli mahtijuttu, kerta kaikkiaan! Eikä iilimadoista nähty jälkeäkään, housuista tai sukan alta lenkkarista ei löytynyt edes yhtään salamatkustajaa, onneksi. Luolaseikkailun jälkeen majapaikkakin alkoi tuntua jostain kumman syystä ihan oleskeltavalta, sen verran hieno kokemus retki oli ollut. Levitimme sängylle retkilakanamme ja sulkiessani silmäni toivoin, etten heräisi yöllä pissihätään, jottei minun tarvitsisi könytä epämääräisistä lankunpalasista veden päälle kyhättyä siltaa pitkin kauhujen vessaan.

"Äiti tuu pyyhkimään, täällä huutaa Maiju!" The path to the toilet.

”Äiti tuu pyyhkimään, täällä huutaa Maiju!”
The path to the toilet.

Väsyneenä ihminen nukkuu missä vain, niin kävi myös Khao Sokin luonnonpuistossa. Aamu koitti sittenkin ja levätyn yön jälkeen lähdimme veneellä katselemaan eläinten aamutoimia. Bongaussaalis oli lähes yhtä laiha kuin illan pimeydessä tehdyllä reissulla, pari gibbonia heilutteli itseään oksissa ja taivaan yllä liitelivät kotkat sekä kuningassarvinokkalinnut. Opaskirjoissa kerrottiin luonnonpuistossa asuvan tiikereitä ja karhuja, mutta oppaamme mukaan tiikerit ovat hävinneet lähes täysin salametsästyksen vuoksi, ja että viimeisin havainto kissapedoista on lähes kolmenkymmenen vuoden takaa. Ryhdikkäät karstikivikalliot jäivät udun varjoon, taivas oli vetäytynyt eilisen jälkeen pilveen ja jossain kauempana tummemmat pilvet enteilivät sadetta. Parin tunnin hiostavan viidakkokävelyn ja poukamassa tehdyn uimareissun jälkeen ensimmäiset pisarat tipahtivat taivaalta. Kotimatkalla sade muuttui tihuuttelusta hieman tahdikkaammaksi, ja sateen ropistessa pakun kattoa vasten retkeläisten luomet painuivat kiinni ja päät nuokahtivat etukenoon.

Ja kuten siinä televisio-ohjelmassa, seikkailun päätyttyä olimme jo unohtaneet kaikki kauheudet ja ällötykset. Hämähäkit, lepakot ja uppoavat bambumajat kuuluivat seikkailuun, ja juuri ne tekivät siitä erityisen. Ja voitte vain kuvitella miten ihanalta tuntui päästä lämpimään suihkuun ja kömpiä nukkumaan puhtaiden lakanoiden väliin, aikamoista luksusta.

pikkupuuvesi

palmupikku

Tällainen bambuhirviö tuli myös viidakossa vastaan. The scarest thing in the jungle.

Tällainen bambuhirviö tuli myös viidakossa vastaan. The scarest thing in the jungle.

Advertisements

6 thoughts on “Oh my Buddha!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s